Menettämisen pelko

En osaa valitettavasti suoranaisesti auttaa tilanteessasi, mutta et ainakaan ole yksin ongelman kanssa, sillä minulla on samoja taipumuksia. Taustammekin on samantyylinen.

Periaatteessa miehen käytös ei viittaa mihinkään ikävään, normaalia käytöstä, mutta omassa päässä pelko on kamala. Kun ollaan yhdessä kaikki on ok, mutta heti kun ollaan erillään, iskee epäily ja toisen tarkkailu päälle. Sydän pamppaillen miettii miksei toinen jo soita tai viesti, eikä itse osaa tehdä lähes muuta kuin odottaa. Todella rasittavaa molemmille osapuolille.

Rakkaus tekee vahvankin heikoksi, mutta kuinka sen rajan saa aikaan ja luottamuksen niin, että rakkaus tekee vahvaksi...

Tuo teksti olisi seurusteluaikaa myöten voinut olla omalta näppäimistöltäni... En ymmärrä tätä! Miehelle en ole asiasta avautunut, enkä koe siihen tarvetta, koska ongelma on päässäni. En tiedä miksi se on niin jumalattoman vaikeaa nauttia tästä kaikesta hyvästä mitä mulla/meillä on? Kun olemme yhdessä, niin tosiaan, kaikki on HYVIN! paremmin kuin hyvin. Meillä on hauskaa jne, mutta sitten jos emme näe niin mietin että mitä mies ajattelee ja jos ei vastaa puhelimeen niin "no jättääköhän se mut nyt", huomaako ettei tästä tulekaan mitään jne, vaikka järjellä ajateltuna en näe syytä miksi jättäisi (--> Meillä on paljon seksiä, emme riitele, pystymme puhumaan, meillä on hauskaa yhdessä jne jne). Eli MITÄÄN näkyviä ongelmia ei ole ollut! Mutta silti... Jos mies lähettää söpöjä viestejä ja soittelee niin kaikki on ok, mutta nekin viestit joskus analysoin. En voi tälle tunteelle mitään mikä tulee jos mies on vähänkin etäisempi kuin mitä normaalisti (eli ei siis vaikka vastaa viestiin 20 minuutin sisällä tai ei soitakaan ollenkaan).

Vaikeaa, hyvin vaikeaa... Mutta joskus sitä saa vakuuteltua itsensä, kun vaan miettii sitä kaikkea hyvää ja että miehen käytös kun olemme nähneet ei ole muuttunut mitenkään ja kaikki on oikeasti ihan okei. Ehkä tästäkin ongelmasta joskus voi päästä eroon. Toivottavasti.

Tähän olisi mielenkiintoista saada miehistä näkökulmaa, miten te koette tilanteen tai nämä naisten ajatukset?

.. tähän ongelmaan.

Tämä voi olla vaikeaa ymmärtää varmasti mutta kyseessä on liian täydellinen suhde.

Kysymys on yksinkertaisesta riskianalyysista ja investoinnista tunteiden tasolla.

Katsos, kun on tekemisissä hieman epäluotettavamman kumppanin kanssa joka saattaa jättää tai pettää tällöin on jo osittain tiedostamattomasti varautunut pettämiseen ja tämän menettämiseen. Tämä luo tietynlaista jännitettä ja samalla ahdistusta mutta jota kykenee hallitsemaan koska siihen on varautunut.

Jos taas on tekemisissä umpiluotettavalta tuntuisen kumppanin kanssa ja sitoutuminen tuntuu voimakkaalta niin tällöin joutuu investoimaan enemmän tunteita suhteeseen ja varautuminen "pahimpaan" tuntuu hankalalta koska ne mittasuhteet odotusten ja pelkojen välillä ovat niin suuret.

Kyseessä on tietynlainen käänteinen riskin otto jossa suurempaan riskiin tulla petetyksi/jätetyksi on helpompi varautua eli tarkoittaa pienempää investointia verrattuna päinvastaiseen.

Teidän täytyy oppia vain ajattelemaan että teidän mieskään ja suhteenne ole täydellinen ja suhde voi päättyä mutta mitä todennäköisimmin ei tee niin tosiasioiden valossa. Mutta jos ajattelette mahdollisuutta suhteen loppumisesta mahdottomuutena ja haaveilette jopa loppuelämästä yhdessä silloin koko asiaa on paljon hankalampi käsitellä sellaisenaan.

Tämä ei tarkoita sitä ettette luottaisi vaan suorastaan päinvastoin asetatte vain realistiset rajat sille miten asiat todennäköisesti menevät suhteessa millä tavoin ne tällä hetkellä ovat ettekä siihen mitkä ovat teidän suurimmat pelkonne ja odotuksenne.

Pahoittelen jos meni yli hilseen.

Kuulostaa täysin omilta ajatuksiltani. Erona on tosin se, että olen miespuolinen ja seurustellut tyttöystäväni kanssa vasta 2½ kuukautta. Olen 20-vuotias, tyttöystäväni on 22.

Aivan suhteen alussa en muista pelänneeni mitään. Tuolloin olimmekin hyvin paljon yhdessä. Melko pian kuitenkin epävarmat tuntemukset alkoivat ajoittain täyttämään mieltäni. Kesän asumme eri paikkakunnilla, ja nyt menettämisen pelko on jokapäiväistä. Se ilmenee juurikin mainittuina viestien ja puheluiden odottamisena ja niistä panikoimisena sekä niiden sisällön ylianalysointina.

En ole suoraan tästä tyttöystävälleni puhunut. Epäsuorasti kylläkin, liittyen siihen että hän on minua paljon kokeneempi ja minä tunnen siksi alemmuudentunnetta. Kokemattomuuttani syytän myös kyseisen "ongelman" syynä. En ole saanut onnistumisen kokemuksia tyttöjen parissa, päinvastoin. Ujo ja palavasti ihastunut, siinä paha yhdistelmä, joka lukioaikoina nostatti sääliviä hymyjä tyttöjen kasvoille. Tämän vuoksi on todella vaikea uskoa, että tyttöystäväni, jolla on ollut aiempia suhteita ja jolla edelleen olisi vientiä, tahtoo olla juuri minun kanssani ja pitää minusta oikeasti.

Pelkoni liittyy suurelta osin myös siihen, että tyttöystäväni on ollut aiemmissa suhteissaan jättävä osapuoli. Miksi siis hän ei voisi tehdä samaa minulle? Olen jopa ajatellut synkimpinä hetkinäni, että en anna hänen jättää minua, vaan teen sen itse, vaikka suhteessamme ei ole mitään vaikeuksia. Ajattelen tällaisia siitä huolimatta, että hän ei ole koskaan millään tavoin vihjannut eron mahdollisuuteen.

En haluaisi tehdä tästä ongelmaa, mutta kieltämättä tämä vaikeuttaa elämää. Välillä pelkoni ilmenee murjottamisena, jonka tyttöystäväni heti huomaa, mutta en kuitenkaan suoraan kerro syytä. Jälkeenpäin olen siitä aina hyvin pahoillani, koska kaikkein vähiten haluan aiheuttaa huolta ja murhetta hänelle, josta eniten välitän. Täytyy kai vain oppia luottamaan enemmän itseeni, sitä kautta luulen tilanteen korjaantuvan.

Tietyllä tavalla helpottavaa kuulla etten ole ainoa tällaisen ongelman kanssa... Mun tapauksessa exäni karkotti itsetuntoni viimeisetkin rippeet. nykyinen poika ystäväni on aivan eri maata... IHANIN. Olen vaan huomannut että hän on joutunut syyttä suotta kärsimään exäni tekojen seurauksista... olen melko mustasukkainen ja pelkään menettäväni hänet jollekkin "paremmalle". hirveetä huomata jälkeen päin kuinka on käyttäytynyt rakastaan kohtaan vaikkei tod. oo sitä ansainnut! jos jonkun asian takia hän mut jättäis ni juuri sen mustasukkaisuuden ja äkkipikaisten skitsoilujen takia. itsetunnon kohotuksen lisäksi mun pitäis varmaan harjoittaa tota itsehillintää....

Juuri tuon menettämisen pelon kanssa kamppailin tässä n.vuosi sitten, nyt korjaan satoani.
Olen äärimmäisen surullinen. Tajusin miten negatiivinen ajatusvirta toteutti juuri sen mitä pelkäsin, jättääkö mies vai ei, jätti hän ennen pitkää. Minä tein toisin kuin täällä kirjoittamat, avauduin asiasta.
Suhteessamme oli juuri samalla tavalla kaikki kohdillaan kuin itsekin kerrot nykyisestä suhteestasi. Se avautuminen ei ollut hyväksi, ei miehelle eikä suhteellemme. Ehkä minulle, kun sain "selvyyden" jättääkö mies, jätti. Hän ei osannut minua auttaa, ja se oli hänelle äärimmäisen loukkaavaa, että kerroin hänelle negatiivisista tunteistani, kuten luottamuspulasta.

Nyt olen ymmärtänyt, etten missään vaiheessa todella uskonut hyvään, suhteemme onnistumiseen, koska pelkäsin koko ajan kun en ollut hänen kanssaan, toisinaan pelkäsin myös hänen kanssaan. En uskonut, että elämässä käy hyvin, en ollut sitoutunut hyvällä tavalla suhteeseemme, en ollut sitoutunut pitäväni hyvää henkeä yllä suhteessamme. Moitin itseäni ehkä turhan paljon, koska me ihmiset vaan olemme keskeneräisiä ja opettelemme elämää koko ajan. Puhun vain omasta osuudestani suhteessa, en ota kantaa entisen mieheni toimintaan/käytökseen.
Kerään nyt satoa siitä miten ajattelin, valitettavasti ajattelin tuhoisasti ja se sattuu yhä minuun. Ehkä jos mieheni olisi osannut auttaa ja löytää rakentavamman tavan kohdata tämä ongelma, asiat olisi toisin nyt. Mutta en voi olettaa toisen ratkaisevan minun ongelmaa..

Jos ajattelet epäonnistuvasi, olet aivan oikeassa. Jos ajattelet onnistuvasi, olet aivan oikeassa.
Omalla ajattelulla on SUURI vaikutus siihen mitä tuleman pitää, valitse siis ajatukset hyvin!
Totta, on myös se että ihminen on niin viisas olento, että hän kehittelee ongelmia vaikkei niitä olisikaan..
Pelkäsin kai liikaa ja en uskonut hyvään......

Tosi kiinnostavaa lukea teidän kokemuksia ja ajatuksia!

Itselläni on samankaltainen tilanne. Tosin mulla tämä menettämisen pelko iskee heti suhteen alussa. Eli noin viikon-kahden jälkeen siitä kun on alettu tapailemaan, alan tuntea aivan suunnatonta menettämisen pelkoa. Ihan paniikkihäiriöolo! Se on outoa, koska olen ihmisenä tosi itsenäinen ja rohkea. Pyrin aina menemään pelkojani kohti. Mutta tässä suhteenaloittamisasiassa tuntuu, että menetän kontrollin ja järjen äänen aivan totaalisesti.

Takana on yksi pitkä suhde, jossa saavutin luottamuksen toiseen osapuoleen (meni noin kuukausi siihen). Sen jälkeen kaikki oli ihanaa tältä osin ja pystyin luottamaan poikaystävääni. Mitään turhaa kontrollia ei tarvittu. Nyt oon tavannut aivan ihanan kundin, jonka tunnen jo pidemmältä ajalta ja ihmisenä luotan häneen sataprosenttisesti. Silti nää samat menettämispelot on taas tulleet kuvaan. Alkaa raivostuttamaan!! Kun ei ole mitään syytä pelätä tai olla epäluottavainen.
Näen kyllä ehkä taustasyyn tälle; kun noin 10 vuotta sitten ekan kerran todella rakastuin mieheen, hän petti minut pahasti kolme kertaa. Hän asui ulkomailla, eli petti käytännössä joka kerta kun tapasimme. Nuorena ja naiivina ja rakastuneena en osannut suojella itseäni. Luulen, että sieltä asti juontaa epäluottamus miehiin tässä asiassa.
Omalla kohdallani kysymys kuuluu, mitä tälle asialle oikein voi tehdä. En kertakaikkiaan jaksa enää tätä samaa turhaa kuviota. Mitä mieltä te olette, ja onko joku keino osoittautunut hyväksi? Rehellinen keskustelu asiasta (ei mikään jatkuva jankutus) on varmaan paras tapa. Ja itse mietin myös hypnoterapiaa… se voisi selvittää taustalla olevia alitajunnallisia syitä ja toisaalta tuoda positiivisia ajatuksia kielteisten tilalle.
Tiedän, että mies on muhun tosi ihastunut enkä haluaisi pilata tätäkin juttua. Tuntuu, että olisin valmis tekemään ihan mitä tahansa päästäkseni typerästä ongelmasta eroon. Paitsi olemaan loppuelämäni yksin.

Kuulostaa siltä että sinulla on heikko itsetunto, oletko miettinyt asiaa siltä kannalta? Tunnet itse riittämättömyyttä ja pelkäät että poikaystäväsi ajattelee myös niin..?

Poikaystäväni kerran sanoi:
"Ei elämää voi elää pelkäämällä aina pahinta, eihän se ole mitään elämää vaan sen rajoittamista" Mietittyäni asiaa ymmärsin ettei mistään voi nauttia jos aina pelkää pahinta, millaista elämää se sitten on? Asioita ei voi hallita, pahaa tapahtuu meistä riippumatta, mutta jos pelkään aina pahinta en osaa nauttia hyvistä asioista. Päätin, että pelko saa jäädä sillä haluan elää elämäni ns. täysillä ja nauttia siitä hyvästä mitä saan. Jään vaille monta ihanaa kokemusta jos annan pelon hallita itseäni.. Mieti asiaa omalla kohdallasi. Jos pelkäät koko ajan että mies jättää sinut saatat tavallaan omalla käytökselläsi ajaa hänet siihen. Sivuuta pelko ja nauti miehestäsi täysin rinnoin, sillä koskaan ei tiedä milloin kenenkin päivät ovat luetut.. Minulla on elämässä se tavoite etten joutuisi katumaan tekemättömiä asioita ja että oppisin nauttimaan elämästä ilman pelkoa.

Löysin tämän viestiketjun googlen avulla ja ihanaa, että löysin tämän!

Itse olen tapaillut aivan ihanaa miestä vähän aikaa. Olen nuori nainen eikä minulla ole monia kokemuksia seurustelusta, koska olen aina halunnut odottaa ihanaa miestä elämääni; en vain hetken hurmaa. Eli myöskään positiivisia kokemuksia miehistä ei ole elämäni aikana ehtinyt karttua paljoa.
Nyt olen tavannut ihanan miehen, joka on myös ihastunut minuun (ainakin kaikki merkit viittaavat siihen; hän puhuu tapaamisestamme päivittäin, hakee fyysistä kontaktia, kertoo että on iloinen, kehuu minua jne). Silti jossain sisälläni pelkään, että voi ei, jos menetän tämän miehen.

Tätä keskusteluani lukiessani mieleeni tuli ajatus. Niin, siis pelkään sitä, että jossain vaiheessa mies tajuaakin, että en olekaan niin täydellinen, mitä hän luuli. Ja tässä se ajatus: mikäli miehelle selviää, miten epätäydellinen olen, ja hän jättää minut epätäydellisyyteni takia. Onko tämä lopulta minun vai miehen ongelma? Luultavasti miehen, koska jokainen suht järkevä ihminen ymmärtää (jo ihastumisvaiheessa!), että kukaan ei ole täydellinen.

Mitä voin siis tehdä? Tutustua mieheen, avata sydäntäni hänelle, olla aito oma itseni. Antaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän itsestäni. Olla pelkäämättä menettämistä. Kaikissa meissä on vikoja. Jos mies jossain vaiheessa jättäisi minut epätäydellisyyteni takia, niin kai sitten tuolla jossain olisi joku, joka rakaistaisi myös epätäydellisyyttäni.

Tämän kirjoitin, koska koin saavani ahaa-elämyksen. :) Mikäli tämä helpotti jotakuta, niin vielä parempi. Menettämisen pelko on turha pelko, toivottavasti muistan tämän!

Hei sulle joka olet samassa jamassa kuin minäkin!! Olen 55-vee ihan menevän hyvännäköinen m immi, ja olen tavannut miehen parisen kuukautta sitten jonka kanssa olen ollut tiiviisti yhdessä. meillä on yhteiset tutut, jotka olivat kylässäkin meillä ja kaikki on näin alussa ihan OK: Olemme menossa kulttuurimatkalle, ja suunnitelmia on tulevaisuuteen vaikka mitä: tanssikursseja, matkoja, puuhastelua ja haaveita MUTTA: kun tulen kotiin hänen luotaan. aina tulee se suru ja synkistely että jos jonain kauniina päivänä käy niin, että hän sanoo seurustelun irti!
Hänen luonaan on hyvä olla, olen ihan oma itseni ja meillä menee hyvin, sängyssäkin ja arkipuuhasteluissa.

MIKÄ IHME MÄTTÄÄ TÄSSÄ! En suurin surminkaan kerro tästä pelosta hänelle, enkä hehkuta tulevaisuutta ettei hän säikähdä. Olen vain tilanteissa ihanasti mukana ja antaudun hänelle ja olen hyvä, annan tunnustusta ja annan hänen tuntea että hänetkin eron jälkeen hyväksytään (eronnut olen itsekin).

HEI JOS ME KUMPIKIN PANNAAN NÄMÄ PANIIKKIAJATUKSET SYRJÄÄN JA ELETÄÄN VAIN TÄTÄ PÄIVÄÄ! Otetaan onnesta kiinni se mitä saadaan eikä ladata pidemmälle, kun tulevaisuudelle ei voi muuta kuin olla luottavaisin mielin ja luottaa siihen että hyvin menee!

MUTTA???????

Luulen, että se pelko voi tulla myös siitä, että silloin tällöin kuulemme juttuja, että mies jätti naisen ihan yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta.

Itsekin aikaisemmassa suhteessa pelkäsin koko ajan että mies jättää. Tämä johtui kylläkin siitä, että meillä ei enää loppuvaiheessa mennyt hyvin, mutta rakastin miestä paljon. Mies jätti minut koska ei enää rakastanut eikä hänellä ollut mitään syytä jatkaa suhdetta.

Pelkoni kävi siis toteen ja olin pitkään musertunut. Meni pitkään ennenkun palauduin ennalleni ja nyt olen löytänyt uuden miehen.

Jostain syystä en tämän uuden miehen kanssa pelkää eroa niin paljon. Mietin, että mistä se johtuu. Johtuuko se siitä, että en rakasta häntä niin paljon kuin pitäisi? Vai johtuuko se siitä, että olen jo kaksi rankkaa eroa käynyt miesten kanssa ja olen huomannut, että vaikka maailma tuntuu kaatuvan sillä hetkellä, niin siitä selviää ajan kanssa?

Nykyisen mieheni kanssa olemme sopineet, että ei saa jättää yhtäkkiä ilman mitään varoitusta, eikä saa jättää tekstarilla eikä sähköpostilla. Suosittelen samaa sinulle.

Itse olen hieman kateellinen teille jotka pelkäätte eroa niin paljon, koska olette varmoja siitä, että rakastatte miestä niin paljon, ja että se mies on oikea.

En tiedä onko tämä aivan oikea paikka kirjoittaa, mutta toisin kuin muut jotka ovat täällä kertoneet menettämisen pelostaan ovat olleet naisia. Minä olen mies. Minulle on syntynyt suuri menettämisen pelko joka masentaa minua päivittäin. Kaikki alkoi siitä kun erosin edellisestä parisuhteesta ja menetin naisen jota rakastin koko sydämestäni. eron yhteydessä samalla menetin myös ystäviä toiselle paikkakunnalle muuton seurauksesta. Siitä alkoi minun tärkeiden ihmisten menettämisen vyöry. Isän kuolema ja ystävien menettäminen huumeiden ja ihmissuhdeonglemien myötä.

Nyt kuitenkin seurustelen mitä ihanimman naisen kanssa. Hän on entisen parhaan ystäväni exä, jonka kanssa hän oli yhdessä monta vuotta(Tiedän, se oli väärin). Menetin ystäväni, joka oli minulle tosi paha paikka. Rakastan naista kuitenkin enemmän kuin muuta ja hän on kaikkea mitä voin vain toivoa; hauska, kaunis, luotettava, avoin jne. Pidämme samoista asioista ja suhteemme kukoistaa. Kuitenkin minua pelottaa, että en luota hänen tunteisiinsa täysin, vaikka hän kyllä osoittaa sen kaikella tavalla.. Ja myös minä. Käytän kaiken vapaa-aikana hänelle yllätyksiä luoden ja tapaamisia järjestellen. Näemme toisiamme todella paljon. Olen maailman onnellisin hänen kanssaan, mutta kun en ole, syntyy pelkoja ja epäilyksiä. Jos hän ei vastaa viesteihini tai soittoihini alan miettiä ja kuvittelemaan mitä kauheampia syitä. "Mitä jos hänellä on toinen" "Mitä jos hän ei rakasta minua enää". Analyisoin pienikän asioita hänen viesteissään ja arvioin äänensävujä ja hymiöitä mitä hän käyttää. Hänellä on paljon ystäviä ja kavereita kenen kanssa viettää aikaa, toisin kun minulla nykyään. Minulla on enää yksi hyvä ystävä, jonka menettämistä pelkään myös. Kaikki ystävät ovat kaikonneet, kaikki tärkeät ihmiset, vaikka joskus niitä minulla oli vaikka muille jakaa.

Tiedän, että joidenkin korviin tämä saattaa kuulostaa oudolta ja typerältä, mutta minua tämä häiritsee jatkuvasti ja elän pelossa. Olen kyllästynyt pelkooni ja haluaisinkin apua, jos jollain on ollut samanlainen tilanne.

Jätä se.

Joo itelläki aina suhteessa kokoajan menettämisen pelko.. jos ei esim. vastaa vähään aikaan puhelimeen, tai puhelin on kiinni, niin alan heti ajatella että "mitä jos se on kuollu" yms. :( tämä sairas menettämisenpelko johtuu varmaanki siitä että olin lapsena heitteille jätetty äitini sairauden, ja isäni alkoholiongelman vuoksi. Lastenkodissakin jouduin vuoden olemaan, jossa tosin sain juteltua menneisyydestäni, ja purettua pahaa oloa hieman. Mutta se että on lapsena joka päivä joutunut prlkäämään että mitä tapahtuu, kun äiti lähtee hysteerisenä itkien ptikälle ajelulle isäni kanssa riitelyn jälkeen ilmoittamatta mihin on menossa, eikä vastaa puhelimeen, on varmasti osasyy tähän pelkoon. Myös aina, kuten vieläkin olen joutunut pelkäämään että milloin isä kuolee, ku se on koittanu hirttää itseänsä mutta epäonnistui, ja on monta kertaa loukkaantunut pahasti juuri alkoholin takia. Eli kaikkeen on aina pitäny osata varautua tässä perheeessä... ei mulla muuta ainakin täällä on yksi joka voi samaistua menettämisenpelkoon...

Mielenkiintoinen viestiketju. Erittäin tuttua tekstiä monessa kertomuksessa.

Olen reilu nelikymppinen mies. Erosin pitkästä avioliitosta reilut kaksi vuotta sitten. Avioliitossa en tuntenut minkäänlaista menettämisen pelkoa.

Eron jälkeen olen tavannut paljon naisia kahvittelun merkeissä. Useimmista jutuista ei ole kehkeytynyt mitään. Viimeiset kaksi epäonnistunutta yritystä nostivat erittäin vahvan menettämisen pelon. Kuvio toistui kummassakin tapauksessa saman kaavan mukaan: kummatkin ovat ovat ensin ihastuneita ja homma pelaa. Muutaman kuukauden jälkeen tunteet tasaantuvat toisen puolelta ja hän haluaa etäisyyttä. Tässä vaiheessa omat pelot alkavat jyllätä ja tulee suorastaan pakonomaisia ajatuksia jättämisestä ja suhteen loppumisesta. On todella ahdistava ja rauhaton olo.Pidetään vähän taukoa ja annetaan miettimisaikaa, kunnes toinen toteaa, ettei kykene suhteeseen. Erittäin mielenkiintoinen kuvio. Voisi luulla, että on sattumaa, mutta en oikein usko siihen.Olen omalla kohdallani olen todennut, että takerrun liikaa, enkä anna toiselle tilaa. Toinen osapuoli vaistoaa tämän ja kokee tilanteen ahdistavana. Ei pysty olemaan rennosti tai feikkaamaan, että kaikki on ok, koska koko ajan vain ajattelee kuinka tärkeä toinen on ja pelkää, että juttu loppuu. Pelottaa yksinjääminen ja se, että elämä tulee tyhjäksi ja merkityksettömäksi. Mikäli asiasta ei pysty puhumaan rehellisesti toisen osapuolen kanssa, ovat mahdollisuudet mielestäni huonot.

Menin niin jumiin itseni kanssa, että oli pakko hakea apua. On vähitellen paljastunut kaikenlaista mielenkiintoista omasta itsestä. Lapsuuttaan ei voi syyttää tai käyttää sitä keppihevosena, mutta on hyvä käydä se läpi rehellisesti ja avoimesti jonkun kanssa. Usein syy takertumiseen löytyy turvallisuuden tunteen horjumisena. Minua on helpottanut suuresti tietoisuus siitä, että voimakkaat tunnereaktiot, jotka eivät ole välttämättä missään suhteessa tapahtuneeseen, voivat olla suoranaista pienen lapsen eloonjäämiskamppailua. Ei ole ihme, että välillä ahdistaa. Tie vapaaksi näistä tunteista on pitkä ja takapakkeja tulee, mutta se kuuluu elämään.

No, nyt on kolmas yritys menossa ja yritän käyttäytyä toisin, vaikkei se helppoa olekaan. Tsemppiä kaikille.

Itse taas en edes uskalla pyrkiä suhteeseen täysillä. Minulla oli tapailua tuossa keväällä, mutta lopulta nainen ei halunnutkaan tavata, koska en kuulemma panostanut täysillä ja en halunnut tavata riittävän usein. Tuli erittäin paha olo. Parempi olla yksin, niin ei voi menettää suhdetta. Tiedän, että tuo asioiden menettäminen on juuri pahinta elämässä, olen menettänyt kohtuu suuren omaisuudenkin ja siitä seurasi paha masennus. Mitä vähemmän omistaa niin sitä parempi olla.

Oon ratsastanut jo yli 6 vuotta ja menettänyt lukuisia hevosystäviä mutta mikään ei oo tuntunu yhtä pahalta kun kaks vikaa kertaa. Oon löytänyt uuden upean hebosen mutten oikeen osaa nauttia niikuin ennen sillä pelkään koko ajan menettäväni hänetkin. Ainoan elämän lähteen, syyn miksi oon bielä täällä. Sekin taisteli, minäkin taistelen.♥️