Poiminta tämän päivän
Metro-lehden kolumni:
Jukka Relander
Tutkija:
Kirkossa on tylsää. Papit
puhuvat kuin ulkomuistista.
Kansa nuokkuu penkeissä;
koko touhu sujuu kuin
puoliunessa.
=========
(laatikko)
>En millään
tunnista itsestäni
niitä
pelkoja, joita
kirkko koettaa
lääkitä.”
[email protected]>
=============
Osallistuin viime viikonlopuuna
kummin roolissa konfirmaatioon
– ja voin vakuuttaa,
että tässä stereotypiassa on totuutta
enemmänkin kuin siteeksi.
Suhtaudun sekä kirkkoon että
uskontoon myönteisesti, mutta
tarvittaisiin Jeesuksen toinen tuleminen,
että alkaisin näillä nuoteilla käydä
messuissa. Kahdestakin syystä.
Kirkon viesti on kohdennettu joillekin aivan
muille kuin minulle. Seremonian rutinoitunut läpivienti
sisältää saman verran sielun paloa kuin Matti
Vanhasen lausunto Lissabonin sopimuksesta.
Kirkko on jäänyt rooliin, jonka se otti 1800-luvulla
tarjotessaan turvasatamaa modernisaation juuriltaan
tempomille ihmisille. Kaikki totuudet olivat liikkeessä,
kirkko tarjosi jotain pysyvää.
Resepti ei toimi enää.
Kirkon perusoletus tuntuisi
olevan tämä: ihminen
on heikko, turvaton ja avun
tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden
edessä vapisevalle
kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua
ja terapiaa.
Vaikka oma elämäni totisesti
on epävarmaa, en millään
tunnista itsestäni niitä
pelkoja, joita kirkko koettaa
lääkitä. Ja turvan ja lohdun
markkinat ovat aika
rajallisest. Kohderyhmään ei kuulu esimerkiksi 25-44
-vuotiaita empaattisia riskinottajia. Viesti puhuttelee
enemmän niitä, joiden riskit on jo otettu.
Kirkko koettaa toki lähestyä myös moderneja yksilöitä,
mutta maljassa on vanhaa viiniä.
Ihmiset johdatellaan ikään kuin itse huomaamaan,
että usko on ainoa turva. Tästä juontuu pappien tapa
esittää elämästä ja arjesta kumpuavia kysymyksiä,
jotka johdattelevat vastaamaan: Jeesus.
Pitäisi muistaa yksi perussääntö: jos tietää vastauksen,
ei kannata kysyä. Itse asiassa tämä on juuri sitä,
mistä kulttuurikriitikko Theodor Adorno syytti massaviihdettä.
Kirkolla ja Hollywoodilla on sama kaava:
tragedian (elämän) ylle pakotettu happy end.
Elämän avaamisen, kysymisen ja etsimisen sijasta
ne ideologisoivat sen umpioiduksi paketiksi, jonka
lopussa odottaa iankaikkinen elämä.
Alkukirkko oli yhteisö. Nykymaailmassa yhteisön
kirkosta on tullut yksilön terapiakoneisto. Kirkko vieraantuu
uskosta ja etsinnästä ja pikemmin evästää
tunteitaan vatkaavaa yksilöä tämän narsistisessa pyrkimyksessä
kasvattaa minäänsä vielä vähän.
Älkää ymmärtäkö väärin. Tunnen monia
kristittyjä, useita pappejakin. Ovat hyviä
tyyppejä, eikä kukaan heistä ole yhtä dogmaattinen
kuin vakaumuksellinen ateisti.
Mutta silti tuntuu, että jotain puuttuu. Kysyvä
mieli, aito etsintä... jotain.
Varsinkin luterilaisuuden pitäisi olla jatkuvaa reformaatiota;
kaiken jäykän, maallisen ja pöhöttyneen
kyseenalaistamista. Etsintää, eikä varmuutta
siitä, että on jo perillä.
Sopiiko 1844 kirkkoon?
Metro-lehden kolumni:
Jukka Relander
Tutkija:
Kirkossa on tylsää. Papit
puhuvat kuin ulkomuistista.
Kansa nuokkuu penkeissä;
koko touhu sujuu kuin
puoliunessa.
=========
(laatikko)
>En millään
tunnista itsestäni
niitä
pelkoja, joita
kirkko koettaa
lääkitä.”
[email protected]>
=============
Osallistuin viime viikonlopuuna
kummin roolissa konfirmaatioon
– ja voin vakuuttaa,
että tässä stereotypiassa on totuutta
enemmänkin kuin siteeksi.
Suhtaudun sekä kirkkoon että
uskontoon myönteisesti, mutta
tarvittaisiin Jeesuksen toinen tuleminen,
että alkaisin näillä nuoteilla käydä
messuissa. Kahdestakin syystä.
Kirkon viesti on kohdennettu joillekin aivan
muille kuin minulle. Seremonian rutinoitunut läpivienti
sisältää saman verran sielun paloa kuin Matti
Vanhasen lausunto Lissabonin sopimuksesta.
Kirkko on jäänyt rooliin, jonka se otti 1800-luvulla
tarjotessaan turvasatamaa modernisaation juuriltaan
tempomille ihmisille. Kaikki totuudet olivat liikkeessä,
kirkko tarjosi jotain pysyvää.
Resepti ei toimi enää.
Kirkon perusoletus tuntuisi
olevan tämä: ihminen
on heikko, turvaton ja avun
tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden
edessä vapisevalle
kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua
ja terapiaa.
Vaikka oma elämäni totisesti
on epävarmaa, en millään
tunnista itsestäni niitä
pelkoja, joita kirkko koettaa
lääkitä. Ja turvan ja lohdun
markkinat ovat aika
rajallisest. Kohderyhmään ei kuulu esimerkiksi 25-44
-vuotiaita empaattisia riskinottajia. Viesti puhuttelee
enemmän niitä, joiden riskit on jo otettu.
Kirkko koettaa toki lähestyä myös moderneja yksilöitä,
mutta maljassa on vanhaa viiniä.
Ihmiset johdatellaan ikään kuin itse huomaamaan,
että usko on ainoa turva. Tästä juontuu pappien tapa
esittää elämästä ja arjesta kumpuavia kysymyksiä,
jotka johdattelevat vastaamaan: Jeesus.
Pitäisi muistaa yksi perussääntö: jos tietää vastauksen,
ei kannata kysyä. Itse asiassa tämä on juuri sitä,
mistä kulttuurikriitikko Theodor Adorno syytti massaviihdettä.
Kirkolla ja Hollywoodilla on sama kaava:
tragedian (elämän) ylle pakotettu happy end.
Elämän avaamisen, kysymisen ja etsimisen sijasta
ne ideologisoivat sen umpioiduksi paketiksi, jonka
lopussa odottaa iankaikkinen elämä.
Alkukirkko oli yhteisö. Nykymaailmassa yhteisön
kirkosta on tullut yksilön terapiakoneisto. Kirkko vieraantuu
uskosta ja etsinnästä ja pikemmin evästää
tunteitaan vatkaavaa yksilöä tämän narsistisessa pyrkimyksessä
kasvattaa minäänsä vielä vähän.
Älkää ymmärtäkö väärin. Tunnen monia
kristittyjä, useita pappejakin. Ovat hyviä
tyyppejä, eikä kukaan heistä ole yhtä dogmaattinen
kuin vakaumuksellinen ateisti.
Mutta silti tuntuu, että jotain puuttuu. Kysyvä
mieli, aito etsintä... jotain.
Varsinkin luterilaisuuden pitäisi olla jatkuvaa reformaatiota;
kaiken jäykän, maallisen ja pöhöttyneen
kyseenalaistamista. Etsintää, eikä varmuutta
siitä, että on jo perillä.
Sopiiko 1844 kirkkoon?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Luuk. 6:37
Älkääkä TUOMITKO, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota (PEDONMERKILLÄ) lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta.
Kol. 2:16
Älköön siis kukaan teitä TUOMITKO syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai SAPATIN johdosta,
Room. 7:6
mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois siitä, mikä meidät piti vankeina, niin että me PALVELEMME JUMALAA HENGEN UUDESSA TILASSA emmekä kirjaimen vanhassa ("PROFEETAN HENGEN" = "TOTUUDEN VALON").
Jeesus Kristus ja Pyhä Henki auta meitä.......kaikkia, anna silmävoidetta ja "kuuleva korva" ja nöyrä sydän, kaikille, aamen!
helvettiin, emme me.
Miksi sitten olet rikkonut sapattia ja toimittanut silloin omia askareitasi.
Onko Jumala niin julma että hän tuomitsee omien askareitten toimittajat (sapatin rikkojat) helvetin esikartanoihin?
se liittyy adventismiin kuin muutkin asiat..
Samoinhan adventismissa julistetaan tuomioita toisinajattelijoita kohtaan, niinkuin muissakin kirkkokunnissa toisinajattelijoita kohtaan..
Sama kaiku on askelten..
palstoille. Ei liity adventismiin.
sinä mielipiteesi sanot; ja kuka on asettanut sinut palstalle aloitusten jakomieheksi, kun Isä Jumala tai Jumalan Poika, Jeesus, ei ole sinua siihen toimeen asettanut..
Viestisi kuvaa sitä, että etsit Jumalan Sanaa toisen ihmisen suusta etkä sisimmästäsi.
Kun tulet uskoon, Jumalan Sana syntyy sisimmässäsi eloon ja opettaa sinua. Mutta se ei tapahdu istsesi suostumatta. Opi siitä minkä luet Raamatusta. Jeesuskin OPPI sen, mitä Hän opetti, sillä Hän janosi Jumalan mielen ymmärtämistä. Sitä emme opi toisiamme ymmärtäen.
Hebrealaiskirje:
5:8 Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden,
Elävä usko etsii sitä sanomaa, joka on piilotettuna Jumalan Sanan sisälle, sillä sitä on janottava, jotta sen saisi avautumaan.
Meillä on sama polku käytävänä oppiessamme, joka Kristuksellakin oli, mutta se vain omassa henkilökohtaisessa elämässämme ja asemassamme.
Joka oppii oikeassa järjestyksessä, pääsee alkeista ylöspäin. Kukin saa sitä mitä tilaa!