Viljo Rasila on tilastollisesti osoittanut, että vuoden 1918 sota oli ensisijaisesti
omistavan ja omistamattoman luokan välistä taistelua. Propagandassaan valkoiset
häivyttivät lähes olemattomiin vallitsevat yhteiskunnalliset ristiriidat ja puhuivat koko
kansan taistelusta rikollisia vastaan. Kun he samalla korostivat, että suomalaiset
punaiset ja bolshevikit olivat liittoutuneet keskenään, maaperä muokkautui otolliseksi
sille näkemykselle, että Suomen kansa oli ryhtynyt nimenomaan Venäjän-vastaiseen
vapaussotaan.
Erityisen voimakkaasti näkemystä koko kansan taistelusta propagoi Mannerheim.
Puhuessaan toukokuun 16. päivän voitonparaatin aikana porvarillisille kansanedustajille
hän sanoi: ”Se valtava kansanliike, joka yhdisti kaikki kansanluokat taistelemaan kaiken
sen puolesta, joka kansalle on kalleinta: sen isiltä perityn uskonnon, isänmaan ja kodin
puolesta, on tehnyt mahdolliseksi tehdä lopun siitä hirmuvallasta, joka uhkasi upottaa
nuoren itsenäisyytemme ja vapautemme vereen. Ne poltetut kylät, ryöstetyt kartanot ja
mökit, joita näette ympärillänne Suomea, osoittavat, minkälaista aasialaista kulttuuria
oli aikomus kylvää maahamme.”
Viime vuosisadan loppupuolelta saakka saksalainen propaganda puhui venäläisestä
vaarasta ja korosti, että saksalaisten historiallisena tehtävänä oli seisoa länsimaisen
kulttuurin etuvartiossa aasialaista, barbaarista ja laajenemishaluista Venäjää vastaan.
1900-luvun alussa Suomen ruotsikielinen sivistyneistö propagoi ajatusta, että he
seisoivat länsimaisen sivistyksen pohjoisimmassa etuvartiossa tsaarin Venäjää ja oman
maan suomenkielistä enemmistöä vastaan.
Lisää aiheesta:
http://www.oulu.fi/hutk/historia/materiaalit/T.Manninen_Vapaussotamyytti.pdf
omistavan ja omistamattoman luokan välistä taistelua. Propagandassaan valkoiset
häivyttivät lähes olemattomiin vallitsevat yhteiskunnalliset ristiriidat ja puhuivat koko
kansan taistelusta rikollisia vastaan. Kun he samalla korostivat, että suomalaiset
punaiset ja bolshevikit olivat liittoutuneet keskenään, maaperä muokkautui otolliseksi
sille näkemykselle, että Suomen kansa oli ryhtynyt nimenomaan Venäjän-vastaiseen
vapaussotaan.
Erityisen voimakkaasti näkemystä koko kansan taistelusta propagoi Mannerheim.
Puhuessaan toukokuun 16. päivän voitonparaatin aikana porvarillisille kansanedustajille
hän sanoi: ”Se valtava kansanliike, joka yhdisti kaikki kansanluokat taistelemaan kaiken
sen puolesta, joka kansalle on kalleinta: sen isiltä perityn uskonnon, isänmaan ja kodin
puolesta, on tehnyt mahdolliseksi tehdä lopun siitä hirmuvallasta, joka uhkasi upottaa
nuoren itsenäisyytemme ja vapautemme vereen. Ne poltetut kylät, ryöstetyt kartanot ja
mökit, joita näette ympärillänne Suomea, osoittavat, minkälaista aasialaista kulttuuria
oli aikomus kylvää maahamme.”
Viime vuosisadan loppupuolelta saakka saksalainen propaganda puhui venäläisestä
vaarasta ja korosti, että saksalaisten historiallisena tehtävänä oli seisoa länsimaisen
kulttuurin etuvartiossa aasialaista, barbaarista ja laajenemishaluista Venäjää vastaan.
1900-luvun alussa Suomen ruotsikielinen sivistyneistö propagoi ajatusta, että he
seisoivat länsimaisen sivistyksen pohjoisimmassa etuvartiossa tsaarin Venäjää ja oman
maan suomenkielistä enemmistöä vastaan.
Lisää aiheesta:
http://www.oulu.fi/hutk/historia/materiaalit/T.Manninen_Vapaussotamyytti.pdf
Vastaukset 7
Vanhimmat
"...oli seisoa länsimaisen
kulttuurin etuvartiossa aasialaista, barbaarista ja laajenemishaluista Venäjää vastaan."
Pitää myös tänäkin päivänä erittäin hyvin paikkaansa.
on yritys osoittaa, että yhden puolueen äärilaidan bolsevikkien tuella kehittämä mynkään mennyt vallankaappaus olisi ollut jonkinlainen kansanliike.Totuushan on, että sosialisteistakin kapinaan osallistui korkeintaan nejännes.
Lisäksi unohdetaan järjestelmällisesti, että punaiset aloittivat yhteiskunnan tuhoamisen jo kesällä 1917 kieltäytyen kaikesta yhteiskunnan laillisesta kehittämisestä.Samoin unohdetaan punaisten murhatyöt, joita tehtiin kymmeniä ennen taistelun alkua ja satoja heti niiden alettua.Useat joukkomurhat johtivt kostomentaliteetin kasvuun. Vielä häviön ollessa selvä, punaiste toimeenpanivat useita joukkomurhia.Erikoista on, että valkoisten koston kohteet olivatkin kaikki viattomia.Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja kaikki olisi ollut pelkkää voittajien pahaa tahtoa.
Milloinhan punikit ryhtyvät edes yrittämään toden puhumista?
tuollaiseen epätoivoiseen käytökseen??
yllytys!
Vapaussota-myytissä keskeiseksi muodostuu yhtäältä se, mitä venäläiset tekivät ja
toisaalta se, mitä valkoinen lehdistö heidän toimintansa tulkitsi. Vapaussota-myyttiin
kuuluu suuria kertomuksia ja manipuloituja detaljeja. Otan detaljien valikoivasta
käytöstä yhden esimerkin. Vapaussotakirjallisuudessa esiteltiin pitkään sähkettä, jonka
Venäjän ulkoministerin Lev Trotskin väitettiin lähettäneen Suomen
sosiaalidemokraattien johtajille juuri ennen kapinan alkamista. Sähke kuului: ”Hetki on
tullut toiminnan aloittamiseen. Keskittäkää Helsinkiin ja sen ympäristöön 15 000
punakaartilaista. Anastakaa valta. Vangitkaa hallitus.” Tämähän on tehokas dokumentti,
kun halutaan osoittaa, että vuonna 1918 kyseessä oli Venäjän vastainen vapaussota.
Tähän sähkeeseen viittasi myös Eino Jutikkala vuonna 1966 ilmestyneessä Suomen
historiassaan. Kun Trotskin sähke myöhemmin osoitettiin valkoisten sotapropagandan
keksinnöksi, Jutikkala poisti sen kirjastaan.
Se sun köyhä kansas joutu uhrilampaiks kun kommunistiklikki nostatti ne kapinaan, jota kaikki työväenliikkeen miehetkään ei hyväksyny. Ideana oli se, että Suomi saadaan liitettyä bolshevistiseen Venäjään, neuvostojen liittoon, mutta sitähän ei noille onnettomille tykinruuaks värvätyille köyhille sanottu. Kun kapina meni kiville, johtoklikki pakeni naapuriin ja jätti huijaamansa onnettomat ottamaan vastaan sen mitä oli tulossa.
linkki ettet puhu höpöjä
Tiedetään tapauksia, joissa
venäläisten varuskuntien upseerit osallistuivat suojeluskuntien kouluttamiseen, koska
toivoivat suojeluskunnilta turvaan omien joukko-osastojensa bolshevikkeja vastaan.
Joillakin paikkakunnilla sotilaat jakoivat ruokaa köyhille varastoistaan.
Heti Vaasaan saavuttuaan Mannerheim neuvotteli venäläisten upseerien kanssa
ehdoista, joilla Etelä-Pohjanmaan venäläiset varuskunnat antautuisivat suojeluskunnille
ilman vastarintaa. Useita sopimuksia saatiinkin aikaan. Tammikuun 23. päivänä
Mannerheimia ja hänen joukkojaan uhkasi vaara kolmelta taholta. Helsingissä ja
Tampereella bolshevikkien hallitsemat komiteat esittivät uhkauksiaan, ja Karjalan
kannaksella tilanne oli hyvää vauhtia muuttumassa avoimeksi sodaksi. Ruotsista taas
kantautui tietoja, että sikäläiset aktivisti- ja sotilaspiirit suunnittelivat interventiota
Suomeen järjestyksen palauttamiseksi; puhuttiin jopa 5 000 miehen lähettämisestä.
Vastalahjaksi ruotsalaiset toivoivat saavansa Ahvenanmaan.
Mannerheim ei hyväksynyt ruotsalaisten hanketta, eikä hän muistelmissaan kerro
siitä. Ehtiäkseen ennen ruotsalaisia Mannerheim aloitti aamuyöllä 28.1. Etelä-
Pohjanmaalla venäläisten varuskuntien aseistariisumisen. Koska upseerit pysyttelivät
Mannerheimin kanssa tekemiensä sopimusten mukaisesti sivussa ja koska
puhelinyhteydet oli katkaistu, sotamiehet ja matruusit eivät olisi kyenneet yhteistyöhön,
vaikka olisivat sitä yrittäneet. Kaiken kaikkiaan aseistariisuminen sujui helposti.
Venäläisten aseistariisuminen oli poliisioperaatio, eikä sitä saanut tulkita
sotatoimien aloittamiseksi. Kun Helsinkiin jääneet senaatin jäsenet saivat aamulla 29.1.
tietää Etelä-Pohjanmaan tapahtumista, he heti sähköttivät Mannerheimille
toimintaohjeet. Niiden mukaan Mannerheimin oli julkisesti korostettava venäläisille,
ettei aseistariisuminen merkinnyt vihollisuuksien aloittamista heitä vastaan. Tammikuun
30. päivänä Mannerheim julkaisikin sanomalehdissä ”Venäjän urheille sotilaille”
manifestin, jossa ilmoitti, etteivät ”itsenäisen Suomen tasavallan talonpoikaisjoukot sodi
3
Venäjää vastaan”, vaan venäläiset oli riisuttu aseista ”suojelutarkoituksessa ja
puolueettomuuden säilyttämiseksi”. Suojeluskuntien esikunnille hän ilmoitti, että
aseistariisuminen oli vain varmuustoimenpide, jotta venäläiset pysyisivät suomalaisten
taistellessa puolueettomina. Helmikuun alkupuolella hän päiväkäskyissään ja
lehtihaastatteluissaan nimitti alkanutta taistelua sisällissodaksi (inbördeskrig).
Vastapalvelukseksi venäläisten upseerien lojaalisuudesta Mannerheim järjesti heidän
palkanmaksunsa, asunto-olonsa ja muonituksensa. Lisäksi hän antoi upseereille
oikeuden vapaasti liikkua Vaasan kaduilla ja ravintoloissa. Miehistön hän lupasi siirtää
Sortavalan tai Rovaniemen kautta Venäjälle. Aseet hän ilmoitti palauttavansa rajalla,
koska hänellä ei kansainvälisten säädösten mukaan ollut rauhantilan vallitessa oikeutta
kajota vieraan valtion omaisuuteen. Kun siirtäminen kuitenkin osoittautui vaikeaksi,
siitä luovuttiin ja venäläiset suljettiin vankileireihin. Myös aseet otettiin omaan
käyttöön.
Helmikuun ensimmäisen viikon aikana tilanne alkoi hahmottua. Pohjanmaalla saatiin
tietää, että punaiset olivat Helsingissä venäläisten aseiden turvin kaapanneet vallan ja
että Antreassa, Mäntyharjulla ja Vilppulassa venäläisiä vapaaehtoisia osallistui
suomalaisten punaisten rinnalla taisteluihin. Samaan aikaan vakoilijat ilmoittivat Etelä-
Suomesta, että suurten kaupunkien venäläiset varuskunnat pysyivät puolueettomina ja
että tammikuussa alkanut venäläisten joukkojen siirto Venäjälle jatkui.
Pohjanmaan venäläisten aseistariisuminen oli siis poliisioperaatio. Sodan jälkeen
vakiintuneeseen vapaussota-kuvaan kuului kuitenkin tärkeänä osana myytti Etelä-
Pohjanmaan suuresta kansannoususta. Lehdissä ja kirjoissa kerrottiin, että kyseessä oli
pohjoismaiden sotahistorian taitavin yllätyshyökkäys. Vaikka aseistariisunta tapahtuikin
maanantaina 28.1., ihmisten mieliin taottiin jykevä kuva tammisunnuntaista, jonka
aikana maan vapauttaminen alkoi. Omalta osaltaan Mannerheim tuki tätä myyttiä
muistelmissaan 1951: ”Aloittamani sotatoimet kohdistuivat niitä venäläisiä sotavoimia
vastaan, jotka olivat jääneet Suomeen siitä huolimatta, että neuvostohallitus oli
tunnustanut maan itsenäisyyden. Puhjennut sota oli siten vapautussotaa, vapaussotaa.”
Näin Mannerheim kirjoitti vuonna 1951. Helmikuun 12. päivänä 1918 hän puhui
toisin, kun tanskalainen toimittaja Niels Hasager kävi haastattelemassa häntä
Seinäjoella. Hasager esitti Mannerheimille kolme kysymystä, joista ensimmäinen koski
sodan päämäärää, toinen ratkaisevan taistelun ajankohtaa ja kolmas tilannetta sodan
jälkeen. Ensimmäiseen kysymykseen Mannerheim vastasi, että tavoitteena oli vapauttaa
maa anarkiasta. Toiseen kysymykseen hän vastasi, että taistelu saattoi kestää kauan,
koska valkoisilta puuttui aseita. Kolmanteen kysymykseen hän vastasi, että mikäli
hänestä riippuisi, ”mitään siltoja ei rakennettaisi”. Anarkistit olivat itse räjäyttäneet
kaikki sillat. He olivat nousseet kapinaan ja aloittaneet sisällissodan. Kapinallisten
pettureiden rangaistuksena olisi kuolemantuomio. Mannerheimin haastattelu herätti
pohjoismaiden pääkaupungeissa suurta huomiota; varsinkin puhe
kuolemanrangaistuksesta sai aikaan keskustelua. Valkoinen lehdistö ei haastattelua
julkaissut. Punaiseen Suomeen se kulkeutui, ja punaiset käyttivät sitä omassa
propagandassaan.
Sodan monet nimet
Paljon on 90 vuoden aikana keskusteltu siitä, oliko vuoden 1918 sota kansalais-,
sisällis-, vapaus-, veljes- vai luokkasota. En ottanut väitöskirjassani suoraan kantaa
asiaan vaan asetin tehtäväksi selvittää, mitä nimiä valkoiset itse talvella 1918 sodasta
käyttivät. Aineistona olivat valkoisten alueella ilmestyneiden sanomalehtien