Lyhesti ja ytimekkäästi esiteltynä suloinen Juhannuskavaljeerini :
Minulla on koira, schäfer. Olen minä sitä kouluttanutkin.
Lenkkeilijöihin se suhtautuu tosi luontevasti. Iloisesti häntä heiluen
se tulee tervehtimään kaikkia kuntourheilun ystäviä. Minä olen siinä
ihan lähellä, narun toisessa päässä, rähmälläni. Hyvin suhtautuvat
lenkkeilijät poistuessaan paikalta tapaamisemme jälkeen kuraiset
tassunjäljet rintapielessä ja naama nuoltuna. Haluavat tavata
toistekin. Moni on huutanut: te kuulette minusta vielä!? Mukavaa
sakkia.
Vaikka kyllä koiran koulutus vaatii pitkäjänteisyyttä. Kapulan
heittämisestä se tykkää valtavasti. Kerran heitin. Poliisit toivat
koiran illalla kotiin. Minä sanoin, että ei olis tarvinnut. Luulivat
että lasken leikkiä.
Naapuritkin pitävät meidän koirasta kovasti, ovat antaneet sille
lempinimenkin: ADHD. Outo nimi. Olisiko arabiaa?
Kerran minä vein sen lääkäriin ja sanoin että nyt tälle idiootille on
tehtävä jotain. Lääkäri kysyi, että voiko eläintenhoitaja pitää sillä
välin minun koiraani. Kaikki eläinlääkärit eivät ole tosikkoja.
Uskoihan lääkäri puhetta, ja määräsi koiralle rauhoittavia pillereitä.
Muutaman purkillisen se niitä sitten söikin, nälkäänsä. Antoivielä
tassua kiitokseksi. Pitihän minunkin yksi maistaa. Viikko meni
horroksessa. Lääkitys lopetettiin tehottomana. Ei siitä ollut
huumekoiraksi.
Schäferit ovat kovia syömään. Aamiaiseksi se vetäisee pari desiä
nappuloita, maksalaatikkoa ja olkkarin sohvan.
Koiran hankkiminen ei ole kovin kallista. Parilla tonnilla saa hyvät
paperit omaavan schäferin. Remonttiin menee kymppitonnin verran ja
ruokaan viitisenkymppiä kuussa. Meillä lisäkustannuksia aiheutti
turvahäkin ostaminen, mutta se osoittautui liian pieneksi koko
perheelle.
Luin koirakirjan. Siinä sanottiin että koiraperheessä johtajuus on
tärkeässä asemassa. Helpotti. Yksi asia on sentään meilläkin hoidettu
oikein: schäferit ovat loistavia johtajia. Lenkkikaverihan minun piti
siitä itselleni kasvattaa. Ensimmäisellä lenkillä vedettiin yhtä
köyttä tosi hienosti. Eri suuntiin. Koiran kanssa juokseminen vaatii
vahvoja olkapäitä.
En oikein uskaltautunut taannoin mukaan keskusteluun lenkkipoluilla
häiriköivistä koirista. Ymmärsin heti, että joku oli nähnyt meidät.
Päätin kuitenkin tulla ulos kaapista kun tajusin, ettei ongelma ole
yksin minun, se on myös niiden joita meidän koira on häiriköinyt.
Eiköhän sovita että jokainen hoitaa omat ongelmansa. Kennelpiireissä
on väläytelty ongelman ratkaisuksi niinkin julmaa asiaa kuin piikin
antamista häiriökäyttäytyjille. Minusta se on kohtuuttoman kova
rangaistus, sitä paitsi suurin osa lenkkeilijöistä on ihan mukavaa
porukkaa.
Minulla on koira, schäfer. Olen minä sitä kouluttanutkin.
Lenkkeilijöihin se suhtautuu tosi luontevasti. Iloisesti häntä heiluen
se tulee tervehtimään kaikkia kuntourheilun ystäviä. Minä olen siinä
ihan lähellä, narun toisessa päässä, rähmälläni. Hyvin suhtautuvat
lenkkeilijät poistuessaan paikalta tapaamisemme jälkeen kuraiset
tassunjäljet rintapielessä ja naama nuoltuna. Haluavat tavata
toistekin. Moni on huutanut: te kuulette minusta vielä!? Mukavaa
sakkia.
Vaikka kyllä koiran koulutus vaatii pitkäjänteisyyttä. Kapulan
heittämisestä se tykkää valtavasti. Kerran heitin. Poliisit toivat
koiran illalla kotiin. Minä sanoin, että ei olis tarvinnut. Luulivat
että lasken leikkiä.
Naapuritkin pitävät meidän koirasta kovasti, ovat antaneet sille
lempinimenkin: ADHD. Outo nimi. Olisiko arabiaa?
Kerran minä vein sen lääkäriin ja sanoin että nyt tälle idiootille on
tehtävä jotain. Lääkäri kysyi, että voiko eläintenhoitaja pitää sillä
välin minun koiraani. Kaikki eläinlääkärit eivät ole tosikkoja.
Uskoihan lääkäri puhetta, ja määräsi koiralle rauhoittavia pillereitä.
Muutaman purkillisen se niitä sitten söikin, nälkäänsä. Antoivielä
tassua kiitokseksi. Pitihän minunkin yksi maistaa. Viikko meni
horroksessa. Lääkitys lopetettiin tehottomana. Ei siitä ollut
huumekoiraksi.
Schäferit ovat kovia syömään. Aamiaiseksi se vetäisee pari desiä
nappuloita, maksalaatikkoa ja olkkarin sohvan.
Koiran hankkiminen ei ole kovin kallista. Parilla tonnilla saa hyvät
paperit omaavan schäferin. Remonttiin menee kymppitonnin verran ja
ruokaan viitisenkymppiä kuussa. Meillä lisäkustannuksia aiheutti
turvahäkin ostaminen, mutta se osoittautui liian pieneksi koko
perheelle.
Luin koirakirjan. Siinä sanottiin että koiraperheessä johtajuus on
tärkeässä asemassa. Helpotti. Yksi asia on sentään meilläkin hoidettu
oikein: schäferit ovat loistavia johtajia. Lenkkikaverihan minun piti
siitä itselleni kasvattaa. Ensimmäisellä lenkillä vedettiin yhtä
köyttä tosi hienosti. Eri suuntiin. Koiran kanssa juokseminen vaatii
vahvoja olkapäitä.
En oikein uskaltautunut taannoin mukaan keskusteluun lenkkipoluilla
häiriköivistä koirista. Ymmärsin heti, että joku oli nähnyt meidät.
Päätin kuitenkin tulla ulos kaapista kun tajusin, ettei ongelma ole
yksin minun, se on myös niiden joita meidän koira on häiriköinyt.
Eiköhän sovita että jokainen hoitaa omat ongelmansa. Kennelpiireissä
on väläytelty ongelman ratkaisuksi niinkin julmaa asiaa kuin piikin
antamista häiriökäyttäytyjille. Minusta se on kohtuuttoman kova
rangaistus, sitä paitsi suurin osa lenkkeilijöistä on ihan mukavaa
porukkaa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
ku nauraa;))))))))))))))))
Tänk juu, tuttua tekstiä tosielämästä;)
..kaukana. Niinkuin viime viikonloppuna, kun se karvapörrö tarrasi naapurin housuntakamukseen hampaillaan kiinni *huokaus*
sitte kävi? Saiksä lepytettyä sen naapurin vai oliko valmiiksi ymmärtäväistä sorttia?
Kyllähän sitä kaikenlaisiin tilanteisiin ittekukin on vuosien kuluessa joutunu... joskus on tullu manailtua et "aina teitä perkeleitä saa hävetä"...;) Mulla oli kaksi isoo koiraa, toinen ku enkeli ja toinen ku piru. Se piru vaan villitti sen enkelinkin... oli ne kyllä ihania... Nyt vaan yks keskikokoinen... sen kans kyllä pärjää.
..koirani toilauksiin, joten ei paljon suutahtanut. Eikä onneksi tipahtanut pyörän selästäkään. Tolla koiralla on niin paljon älliä, että kun se pitkästyy niin se keksii vaikka mitä.
Nyt sillä on meneillään kausi, jossa se pissaa nilkoille sitä, jonka kanssa erehdyn muutaman sanan lenkillä vaihtamaan. Samoin tämän koiraraukka saa tuoskuvesikäsittelyn *huokaus*.
Sen kanssa pitäisi olla silmä tarkkana koko ajan. Vähänkin jos tarkkaavaisuus herpaantuu, niin se on olevinaan lupa pahantekoon.
Nythän se on kyllä jo vanhempi, ettei enää niin paljon jaksa toilailla, kuin nuormepana, onneksi.
vuoden iässähän ne yleensä tasaantuu sellasiksi sopiviksi...
Meillä oli kotona koira joka harrasti tota päällekuseskelua kans... muistan yhdenkin kovasti hienon kiinanpalatsikoiran... ei se enää kotiin mennessä niin kovin hieno ollu;)))
..nyt vasta kahdeksan vanhana se on vähän laiskistunut : )
Mutta vieläkin se joka hetki pyrkii kunkun paikalle, jatkuvaa varuillaoloa sen kanssa. Poika on sen isäntä ja minä vaan huoltaja, niinkuin naisen kuuluu. Vaan on mun pidettävä sitä senverran aisoissa, että pärjään sen voimille.
*huokaus*
Toisaalta lenkit ulkona on hauskempia, kun koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.
on sellanen persoonallisuus joka jättää ikuisen merkin sun sieluun ja sydämmeen... kyllä ne kaikki toilailut kuitenkin jäljestäpäin hymyilyttää... joskus sitte kun auto on vaihdettu ja kämppä remontoitu...
Koira on ihmisen paras ystävä. Ikivanha klisee mut pitää silti paikkansa.
..auton syöntiä. Onneksi mulla oli silloin vielä työsuhdeauto, kun tuo kutale pisti suihinsa tuliterän auton ovipehmusteet. Oli siinä huollon pojilla nauramista, kun selittelin mamman pikku tuffen tekosia *huokaus*.
Siinä tuli kerralla koiran vakuutusmaksu katettua koko kymmenvuotiskaudelta, jonka se vakuutus on voimassa. Oli meinaan kallis remppa.
meni vaan turvavöitä (tosin useampi) ja vaihdekepin pää... oli se sellanen pimu;)
Kerran meinas käydä pahasti kun se repi keittiön ovenpielestä katkaisijan irti... sulakkeet palo mut oli siinä kyllä katastrofin ainekset.
sinulla verrattuna plasmakoneeseeni
aion viettaa juhannuksen plasmakoneen kanssa
se ei kylla hypi kun painaakin vietavasti
taivun toki tuuporille kunhan plasmakone jaa jaahtymaan :-)
..pistelee poskeensa lihaakin paljon enemmän, kuin sinun kihokkisi. Kaikki liha kelpaa, paitsi saarioisten kanahampurilainen (joita en ole sen koommin ostellut, kun huomasin ettei koirallekaan kelpaa).
Parhaista kinkkupaloista vaan mamma estelee haukkaamasta, niistä, jotka on farkkuihin paketoitu.
Ihanasta kirjoituksestasi! Tekstiä tosielämästä...
Meilläkin on ollut koiria, spanieleita, jotka keksivät myös merkillisiä konnankoukkuja.
Lenkillä riitti vauhtia ja vipinää, kun koko lauma oli mukana. varjele, kun oli jonkinmoinen vesi lähellä, oli äiti-Alma ja poika-Hermanni oitis siellä, muut onneksi vähän siivompia. Vanharouva-Tyyne ei suvainnut mennä ollenkaan veteen ja lenkiltäkin palasi omia aikojaan kotiin, kun tie oli tuttu. Metsässä he olivat omassa elementissään... Hirvet ja muut önninkäiset saivat kyytiä. Sorsien perään olivat hanakkaasti menossa, paitsi vanharouva.
Kesäaikaan menivät liki kaikki viikonloput metsässä eri puolilla Suomea jäljestys- ja/taitaipumuskokeissa tai niiden järjestämisessä. Paljon oltiin näyttelyissäkin ja hyvällä menestyksellä.
Paljon saimme uusia ystäviä ja tuttavia reissuilta. Turhantärkeät tuttavat ja ystävät jäivät pois koirien vallattua huushollimme.
..vaikka niissä on vaivaa ja vastusta, niin tuovat elämään monenmoista uutta ja mukavaa asiaa.
Minäkin aiemmin kissaihmisenä itseäni pitänyt olen ihmetellyt, että miten paljon enemmän elukkaa koirassa on ja kuinka siihen kiintyy. Niin että erossa ollessamme on jopa ikävä tuota karvojaan tiputtelevaa karvaläjää.
riitti myös karvaa ja myös hiekkaa yllin kyllin, kun parhaimmillaan karvaa lahti kuudesta clumberista. Kuolaakin oli ihan riittävästi joka paikassa... Oman lisänsä antoi "perheemme musta lammas" berni Åsa-Maria, neiti Hulda Huoleton...
...olipa, heh, niin hauska juttu, että nauroin ääneen muutaman minuutin, vaikka itsekseni tässä istunkin...*Pitääpä mennä sulkemaan partsin ovi, ettei alakerran suloinen nainen ihmettele, että mitä se yksin hirnuu...*
Sitähän se on vain "vähän" liioitellen sakemannin (ja muutaman muun lajin) elämä; siinä sattuu ja tapahtuu!
Entisellä tyttöystävällä oli luonnevikainen (niin oletin sen tekosten perusteella) belgianpaimenkoira, joka teki asunnollani ollessaan vaikka mitä...Kerran se söi suihinsa lahjaksi aiotut Sveitsistä tuodut hienot sveitsiläiset suklaat, toisen kerran se söi suklaisen joulupukin, jonka olin saanut lahjaksi, minkä kai koira oletti saaneensa lahjaksi...:))) Se pukki oli tosin viikon verran kirjahyllyssä, mikä selittänee koiran väärinkäsitystä...;))) Että suklaa(kin) sille maistui erityisen hyvin!
http://www.nestnuuka.net/ Siinä se on:))
..mun koiralla on onneksi syvä kunnioitus ruokaa kohtaan. Se ei syö mitään ilman lupaa. Ei edes mökkinaapurin tuomia nakkia ottanut suuhunsa, vaikka sai ne kuonon eteen tarjoiltuna. Vasta kun sanoin ole hyvä, hävisivät nakit näkyvistä tuota pikaa.
Olen kuullut koirista, jotka ovat popsineet suuhunsa kokonaisia joulukinkkuja tai -kalkkunoita näiden ollessa jäähtymässä.
Mukavaa juhannusaikaa sinulle : )
vähän matkan päässä kävi parivuotta sitte silleen et naapurin sakemanni varasti porraspäästä koko kinkun;) Löytyi koira ja puoliks syöty kinkku kun seurasivat jälkiä. Iso kinkku, oli huilinu pellolla välillä kantaessaan, jäljistä päätellen;))) Kovasti hauskaa paitsi ehkä kinkunpaistajan mielestä...
oli sitä mieltä, että säännöt on tehty rikottaviksi ja että siitä seuraa vaan hauskaa, kun tekee luvatta jotakin...;) Ja yleensähän siitä seurasi sananmukaisesti hauskaa, kun naurettiin kippurassa milloin millekin jutulle...
No kyllähän sitäkin oli yritetty "kasvattaa" ja "kouluttaa", mutta ei se oppi kovin hyvin tainnut perille mennä; koiran älyssä ei ollut mitään vikaa...Liekö ollut vika opettajassa!!??
Olihan se ihan fiksu koira muuten ja joskus se jopa näytti tottelevan, jos sille päälle sattui...:DDD
Mutta sitten tapahtui jotakin traagista...: Ollessaan ulkoilemassa hoitotädin kanssa se riistäytyi irti talutushihnasta ja halusi mitellä voimiaan...Lähestyvän junan kanssa Pasilassa...!!! Se oli kohtalokas virhearvio (luuli olevansa Maailman Vahvin Koira ja Kuolematon) ja siihen päättyi sen koiran elämä...:(((
Hyvää Juhannusta Sinullekin, padme...:)))
..voi että voin kuvitella koiran ilmeen, kun se onnessaan raahasi isoa lihamötikkää. Ja niin fiksu oli vielä, ettei ruvennut porraskäytävässä sitä syömään, kun tiesi että siitä saa kyytiä.
Voi vitsi, että nauratti : )
tuosta koirasta: Se ei elämänsä loppuun asti pelännyt mitään...Nimittäin mitään itseään pienempää!!!
Mutta itseään isompia se pelkäsi aina...Paitsi ei kahtena kertana. Kun se oli pieni, se aina haastoi jokaisen vastaantulevan koiran ja selvisi voittajana. Kunnes vastaan tuli ensimmäinen sitä isompi koira, jonka se haastoi ja jolta se sai opetuksen...
Sen jälkeen se haastoi vain pienempiään, kunnes tapasi ISON Junan, jonka se haastoi...:(((
osoitus oli se koiran pätevästä hajuaistista;) Se oli omaan pihaan haistanu sen kinkun ja on siinä sentään jokunen satametriä väliä. Vaikka pellon yli oikaisikin;)
Mä oon huomannu et siitä tuli sellanen juttu jonka muistaa aina jouluna;)
..vaistonvaraisesti liikkuvan kimppuun. Oli se sitten hiiri tai juna. Surullisia seurauksia kyseisestä takaa-ajosta on lukuisia.
Omani olen saanut pysymään aisoissa bussien ja kuorma-autojen ja junan kanssa. Roska-autoa en ole pystynyt siltä kitkemään. Se näes puolustaa roskiksia, kun mamma niihin kippaa ihanalle tuoksuvia aarteita.
Toinen mitä se jahtaa ja haukkuu on mopot/moottoripyörät. Pelottaa välillä, että milloin se saa meikäläisenkin kiskottua pyörien alle.
Näitä tilanteita välttelen kuljeksimalla metsässä, koirapuistoissa ja mökillä. Paljon mukavampi on, kun ei tartte pelätä käden irtautumista olkapäästä. Koirakin nauttii näistä retkistä enemmän, kun sen ei tarvitse puolustaa reviiriään, niinkuin lähipuistossa ollessamme.
Mun koira on siitä pöhkö, ettei se osaa pelätä yhtään mitään. Kovapäinen, kuin mikä. Jos se olisi vähän arempi, niin sen opettaminen olisi helpompaa.
Sinulla onkin Koira oikein isolla K:lla...:) Itsellä ei ole koiraa, mutta kaksi suloista kissaa on nyt pari vuotta ollut "lemmikkeinä". Tykkään myös paljon koirista, vaikka kahdesta olenkin joutunut luopumaan yllättäen ja tapaturmaisesti; toinen jäi auton alle (lapsuudenkodissa) ja toinen juoksi päin junaa (silloisen tyttöystävän koira).