Ei mitään.
Ehkäpä muutama vuosi sitten luin jostakin huuhaa-lehdestä että Buddha saavutti valaistumisen koska hänen mielenterveytensä oli täydellinen. Hän oli elänyt kultalusikka suussa -elämää, havahtunut elämän todellisuuteen (sairaus, kuolema) ja pitkällisen pohdinnan ja tutkimuksen jälkeen löytänyt polun itsekeskeisten emootioiden tuolle puolen.
Jäin miettimään asiaa. Onko tämä syynä siihen että joskus koen ettei depressiokausien rääkkäämällä ihmisen irvikuvalla ole mitään tsänssejä todelliseen henkiseen kehitykseen???
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet (kristin-)uskon koettuaan elämässä asioita joista voisi menettää järkensä. He ovat tuntuneet epävakailta ja suorastaan pelottavilta ihmisiltä, joiden seurassa tuntee että he eivät ole löytäneet rauhaa. Tulee enemmän sellainen tunne että he saattavat hajota hetkellä millä hyvänsä... Heidän puheensa saatanasta eivät ainakaan auta asiaa.
Mairea hymy, tai asenne että "kärsimysteni kautta olen tullut niin viisaaksi, että olen löytänyt absoluuttisen totuuden", ei vakuuta minua.
Minua ei vakuuta myöskään oma harhani että kunhan vain hömpötän tarpeeksi new agemaisia juitskendaaleja niin kyllä se masennuskin voittaa. Muutama "alan" tuttuni aikoinaan ihmetteli että mikä on kun minulle ei se ilon päivä koita, mutta mitenkäs se koittaa kun koko ajan kerää katkeruutta, vihaa ja kaunaa sydämeensä?
Se mitä haluan sanoa on: älkää luulko että kun teillä on ollut vaikeaa tai mielenterveysongelmia, usko parantaa kaiken. Ei se niin käy. Vasta kun olette parantuneet, kannattaa niitä uskon asioita alkaa ajatella, ne ovat vain TERVEITÄ varten.
En sano, että älkää uskoko enää mihinkään. Sanon että jarrutelkaa, olkaa kriittisiä, harkitkaa... TUTKIKAA ITSEÄNNE, tulkaa eheiksi (jos mahdollista), valitkaa sitten. Tämä on tietysti mahdoton idealistinen vaade... Jokainen meistä taitaa kuitenkin olla enempi tai vähempi rikki.
Mutta jos se usko voi tervehdyttää, miksi sitten uskovan suu kertoo vain hänen sisäisestä piinastaan? Tai miksi monet niin hihhulit kuin hörhöt pulputtavat sellaista imellystä että normaalia ihmistä oksettaa?
Epäilen, että tällä palstalla terve ei ole kenkään. :(
(writer lately known as Tellu)
Ehkäpä muutama vuosi sitten luin jostakin huuhaa-lehdestä että Buddha saavutti valaistumisen koska hänen mielenterveytensä oli täydellinen. Hän oli elänyt kultalusikka suussa -elämää, havahtunut elämän todellisuuteen (sairaus, kuolema) ja pitkällisen pohdinnan ja tutkimuksen jälkeen löytänyt polun itsekeskeisten emootioiden tuolle puolen.
Jäin miettimään asiaa. Onko tämä syynä siihen että joskus koen ettei depressiokausien rääkkäämällä ihmisen irvikuvalla ole mitään tsänssejä todelliseen henkiseen kehitykseen???
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet (kristin-)uskon koettuaan elämässä asioita joista voisi menettää järkensä. He ovat tuntuneet epävakailta ja suorastaan pelottavilta ihmisiltä, joiden seurassa tuntee että he eivät ole löytäneet rauhaa. Tulee enemmän sellainen tunne että he saattavat hajota hetkellä millä hyvänsä... Heidän puheensa saatanasta eivät ainakaan auta asiaa.
Mairea hymy, tai asenne että "kärsimysteni kautta olen tullut niin viisaaksi, että olen löytänyt absoluuttisen totuuden", ei vakuuta minua.
Minua ei vakuuta myöskään oma harhani että kunhan vain hömpötän tarpeeksi new agemaisia juitskendaaleja niin kyllä se masennuskin voittaa. Muutama "alan" tuttuni aikoinaan ihmetteli että mikä on kun minulle ei se ilon päivä koita, mutta mitenkäs se koittaa kun koko ajan kerää katkeruutta, vihaa ja kaunaa sydämeensä?
Se mitä haluan sanoa on: älkää luulko että kun teillä on ollut vaikeaa tai mielenterveysongelmia, usko parantaa kaiken. Ei se niin käy. Vasta kun olette parantuneet, kannattaa niitä uskon asioita alkaa ajatella, ne ovat vain TERVEITÄ varten.
En sano, että älkää uskoko enää mihinkään. Sanon että jarrutelkaa, olkaa kriittisiä, harkitkaa... TUTKIKAA ITSEÄNNE, tulkaa eheiksi (jos mahdollista), valitkaa sitten. Tämä on tietysti mahdoton idealistinen vaade... Jokainen meistä taitaa kuitenkin olla enempi tai vähempi rikki.
Mutta jos se usko voi tervehdyttää, miksi sitten uskovan suu kertoo vain hänen sisäisestä piinastaan? Tai miksi monet niin hihhulit kuin hörhöt pulputtavat sellaista imellystä että normaalia ihmistä oksettaa?
Epäilen, että tällä palstalla terve ei ole kenkään. :(
(writer lately known as Tellu)
Vastaukset 13
Vanhimmat
usko antaa lohtua.
Mutta lohdulla on harvoin mitään tekemistä totuuden kanssa. Lohtu on vain sokerikuorrutus, joka yrittää peittää tietämättömyyden sietämättömän maun.
usko ei paranna tauteja, mutta kyllä usko
saattaa auttaa jotakuta sietämään masennusta.
Masennus lähtee kyllä lääkkeillä tai mistä
minä tiedän, kun en tiedä olleeni koskaan
oikeastaan masentunut, mutta näin kerrotaan.
Juoppoja ja rikollisia on ilmeisesti jopa
parantanut, mikäli rikollisuus on sairaus, juoppous kai lasketaan sairaudeksi, minusta on kyllä noita pummeja katsellessa tuntunut siltä
ettei ole mikään erityisen kamala tauti ainakaan
sairastaa, jos vain viinaa riittää.
En kyllä tiedä, mitä on uskokaan, mutta uskonnot ovat kyllä ihmisen aivoituksia kuolemasta ja
after life.stä.
Minä olen kyllä muutenkin jo pihalla näistä uususkonnoista.
Että tämmöinen vanhan kertaus.
Jäin taas miettimään sanoinko liian painokkaasti; minun pitäisi oppia hienovaraisempaa tapaa ilmaista itseäni, jotta korrekti keskustelu olisi helpommin mahdollista.
Siispä avataanko vaikka keskustelu: MITEN voit uskoa omalla tavallasi, vaikka olet vielä keskeneräinen, erehtyväinen, inhimillinen ihminen?
Omakohtaisesti olen tänä vuonna yrittänyt löytää sellaisen tason, missä kaiken kirjaviisastelun voisi jo jättää omaan arvoonsa, ja siirtyä askartelemaan sen tason parissa missä elämä itse opettaa. Jos opettaa.
Että usko/katsomus tulisi sydämestä eikä päästä?
Et sanonut liian painokkaasti.
Jokaisen meidän on kestettävä totuus.
Kysyit mitä usko antaa masentuneelle.
Itse olen masentunut ja uskosta saan voimaa jaksaa huomiseen.
Eli, että minulla on tietoisuus siitä, että joku pitää kuitenkin huolta ja rakastaa minua masennuksestani huolimatta.
Nykyään kyselenkin kaikilta, jotka sanovat "pitää parantua", että miksi pitäisi.
Eikö se ole jo askel parantumiseen että oppii hyväksymään oman "vajavaisuutensa".
Olen keskeneräinen ja erehtyväinen ja hyvin inhimillinen ja masentunut ihminen.
Tulin uskoon en silloin kun olin masentunut vaan "terveenä".
Nykyään tuo usko on sairauteni keskellä kantava voima. Ilman uskoa ei ole toivoa ja ilman toivoa ei ole elämää.
Siksi usko on masentuneelle tärkeä.
Tosin se, että masentuneena haetaan apua uskosta ei aina ole todellista hakemista ja unohdetaan koko usko samantien kun masennus on ohi.
Ei se ole edes etsimistä.
Monet lahkot vain käyttävät hyväkseen näitä herkkiä ja masentuneita persoonia saadakseen heidät piiriinsä ja sitten kun on saatu alkaa riepuutus -parannu tai et ole uskossa.
Se on masentavaa.
Joka tapauksessa usko on hieno asia, ken uskoo ja jokainen uskoo johonkin jollei Jumalaan niin ainakin itseensä. Minusta tuo on sama mikä on uskon kohde kunhan kohde on. Sillä usko luo toivoa.
Olen alkanut pohtia kirjoitusteni rakennetta, se kun yleensä tuppaa olemaan vähän sellainen "plää plää plää ja minä koin näin ja tämmöisen viisauden siitä kehittelin piste". Ei se ole mitään keskustelua, vaan juuri kirjan kirjoittamista. En kuitenkaan mielelläni kirjoittaisi kirjaa siitä mitä nyt tällä hetkellä ajattelen, koska vanhempana pitäisin ajatuksiani kenties typeränä... Ja luettuani kerran Taavi Kassilan kirjan jonka antina oli "näin minä ajattelen asioista", ajattelin että voihan ähky miten jotkut luulevat että on tärkeää saada keksittyä viisaita kaikesta mahdollisesta ja vielä laittaa kansien väliin.
Toivo, mahdollisuus... ehkä ne ovat parempia asioita kuin lohtu (joka on turvariepu jonka saattaa kadottaa). Itse olen miettinyt kuolemaa vuosikausia, ja yrittänyt jotenkin selvittää välini sen kanssa, niin että voisin kohdata sen pystypäin. Jos sattuisin päätymään siihen tulokseen että on hyvin epätodennäköistä että minä minänä säilyn kuoleman jälkeen, mielestäni minun on pystyttävä kuolemaan se tiedostaen. Tällä hetkellä ajattelen että JOTAIN säilyy.
Kuoleman ajatuskaan ei kuitenkaan aina ole yhtä masentava kuin ajatus siitä että on pakko elää - silloin kun elämä on pahimmillaan. (En ole tällä hetkellä sentään kuilun reunalla...)
Olisi siis pystyttävä kestämään sekä elämä että kuolema. Ymmärrän kyllä jos se joillekuille joskus on vähän liikaa.
Toivoa en halua viedä keneltäkään. Harhoja haluan hajottaa niin itseltäni kuin muiltakin.
Kirjoitit mm. Buddhasta:
>>
Hän oli elänyt kultalusikka suussa -elämää, havahtunut elämän todellisuuteen (sairaus, kuolema) ja pitkällisen pohdinnan ja tutkimuksen jälkeen löytänyt polun itsekeskeisten emootioiden tuolle puolen.
>>
Buddha, eli Sidharta Gautama, syntyi kyllä rikkaaksi, muttei ollut onnellinen. Hän ei suinkaan "kultalusikka suussa" pohdiskellut, vaan hylkäsi kaiken maallisen mammonan ja lähti luostariin. Edes vuosien askeesi ja itsekuritus eivät häntä auttaneet. Hän siis vain "pohdiskellut", vaan teki todella kovasti töitä löytääkseen etsimänsä. Töillään hän ei sitä kuitenkaan löytänyt, vaan OIVALSI puun juuressa istuessaan loogisen oivalluksensa: "Elämä on kärsimystä..."
Mitä tulee muuhun tekstiisi, niin usein toistuu lause:
"Minua ei vakuuta..."
Siitä tulee mieleen, ettei täyteen astiaan voi mitään kaataakaan...
Olen itse ollut useamman kerran todella masentunut ja vajaa 10 vuotta sitten mietin jopa itsemurhaa.
Minulle on Jumala antanut ja auttanut paljon, kun olen häntä vilpittömästi rukoillut. Olin toki ollut "uskossa" aiemminkin, joten en "tullut uskoon kriisissä".
Monesti ylitsepääsemättömät asiat ovat kuin ihmeen kautta järjestyneet, kun olen niihin yläkerrasta apua pyytänyt.
Ei usko ja rukous tietenkään mitään parannusautomaatteja ole. Monesti kuitenkin elämään tuo lohtua ja järkevyyttä lisää se, kun vastoinkäymisen kohdalla ajattelee, että jospa tällä on jokin tarkoitus, jota en juuri nyt pysty ymmärtämään.
Itselläni on kaksi kaveria ja yksi tuttu kuolleet alle 30 vuoden iässä. Hautajaisissa se on tuntunut järjettömältä tuhlaukselta ja vääryydeltä. Olen kuitenkin ajatellut, että ehkäpä heitä tarvittiin muualla tai että voihan se olla, että he ovat nyt paremmassa paikassa (mihin ei nyt ihmeempiä tarvitse, kun katsoo kuinka hullussa maailmassa tässä eletään.)
Ns. "uskovaisia" on todella moneen junaan, mutta raamatussa on siihen todella hyvä vihje, millä heitä voi tutkia: "Hedelmistään puu tunnetaan.."
Ande
Käsittääkseni Buddha ei ollut mitenkään erityisen onnetonkaan ennenkuin elämän realiteetit selvisivät hänelle... Mutta pääasia tässä oli että häntä ei lapsena kiusattu, hän ei joutunut pedofiilin uhriksi, hänen vanhempansa eivät eronneet, hän ei saanut syöpää, hänen ystävänsä eivät käyttäneet huumeita jne. Hänellä oli turvallinen lapsuus ja eheä elämä ennenkuin hän itse valitsi ryhtyä tutkimaan asioita syvällisemmin.
Jos ihminen on kokenut pienestä pitäen pelkkää kurjuutta, eikä osaa odottaa elämältä oikein mitään hyvääkään, niin missä välissä hänelle tulee sauma vapaasti VALITA että minä nyt alan henkisesti kehittää itseäni, kun koko ajan on rikki ja kaikki voimavarat kuluvat perustason toimintaan eli elossa pysymiseen? Miten nyt vaikkapa masentuneilla aivoilla voi kokea jonkinlaisia uskonnollisia hurmostiloja tai oivalluksen hetkiä - tai jos niitä kokee, entä jos ne ovatkin vain itsepetosta?
Olen sen verran seurannut sivusta sitäkin sakkia joka valitsee mieluummin saatanan kuin Jeesuksen, ja todennut että he mieluummin elävät vaikka inhorealistista elämää kuin suu väkisin virneessä alkavat teeskennellä onnellista Jeesus-ylistykset suupielistä purskuten. Ja sama new agelaisuuden kanssa. Sitä olen nähnyt enemmän sisäpuoleltakin päin... Paljon on siellä tekoiloisuutta.
Missä sisäsyntyinen, todellinen onni, jos edellytykset siihen eivät ole kovin häävit?
>>
Käsittääkseni Buddha ei ollut mitenkään erityisen onnetonkaan ennenkuin elämän realiteetit selvisivät hänelle...
>>
Kyllä hän oli. Hän oli todella onneton ja masentunut! Hän ei tuntenut iloa mistään, vaikka maalliset asiat olivat hyvin. Hän oli niin masentunut, että hylkäsi nämä kaikki ja lähti etsimään, löytyisikö mistään oljenkortta, mikä hänet pelastaisi.
Historia ei kerro, että hänen vanhempansa olisivat eronneet tai että hänellä olisi ollut syöpä. Muusta mainitsemastasi ei ole tietoa.
Kärsimys on ikuisuuskysymys, johon ei ole yhtä hyvää viisastenkiveä. Olen itse 90-luvulla ollut viemässä venäjän karjalaan lastenkotiin tarvikkeita. Siellä, jos missä oli mainitsemiasi "kurjia". Yksi oli katsellut parivuotiaana vierestä kun isä tappoi äidin, jne... TODELLA KARMEITA KOHTALOITA. Mutta mitä näimmekään kun katsoimme näitä lapsia. He olivat pääsääntöisesti iloisia ja todella kiitollisia siitä vähästä käytetystä tavarasta, jotka heille lahjoitimme. Heidän kanssa leikkiessään tuli mieleen vastaavan ikäiset, kaikkeen tyytymättömät, yltäkylläisen suomen lapset. En ole vainut kuin ihmetellä tätä kokemaani.
Lisäksi olen itse senverran tietoinen todellisesta masennuksesta, että silloin kyllä ihminen tarttuu mihin tahansa oljenkorteen! Tietysti on eri asia suu vaahdossa Jeesuksesta paasaavat ja todelliset laupiaat samarialaiset. Jälkimmäisiäkin kuitenkin on olemassa, vaikka niitä ei itse olisi sattunutkaan tapaamaan.
Mitä tulee Saatanan valinneisiin, niin enpä ole tavannut yhtään onnellista Saatanan palvojaa. Pari kaveria olen nähnyt todella surkeassa tilassa toivottomina elämänsä suhteen ja tietoisina karmeasta valinnastaan sekä voimattomina tehdä sille mitään. Muutenkin minusta on järjen köyhyyttä alkaa palvomaan jotain joka edustaa absoluuttista pahaa. Mitä se seuraajilleen voi tarjota, muuta kuin pahuutta ja kurjuutta? Tiedän kyllä puheet ns. "voimista", mutta tuntemani pari pahuuden palvelijaa kertoivat päinvastaista. Aluksi oli kyllä jopa kaikkivoimaisuuden tunne, mutta tämä harha vaihtui hyvin pian voimattomuudeksi.
Mitä tulee New Age filosofiaan, niin mitähän juttuja olet sisältä seurannut? New Age kun ei ole mikään yksi suuntaus, vaan New Ageksi kutsutaan kaikkea mahdollista henki- ja kivillä parannuksesta tarot kortteihin. Lisäksi on vanhojen uskonnon, kuten Taolaisuuden Jing ja Jang uudelleenlämmittelyjä. (Tämä on muuten mielenkiintoinen ja aika pätevä filosofia).
Onnesta vielä. Isäni kertoi minulle aikanaan onnesta seuraavanlaisen tarinan:
Oli kovin onneton, mutta rikas ja mahtava kuningas. Hän ei löytänyt iloa mistään. Hän kuitenkin kuuli joltain, että hän tulisi onnelliseksi, mikäli pukisi onnellisen miehen paidan päälleen. Niimpä hän lähetti lähettiläänsä matkaan, luvaten paljon rahaa onnellisen miehen paidasta.
He kiersivät maat ja mannut, mutta onnellista miestä ei vaan löytynyt. Jo epätoivoisina tehtäväänsä he kuulivat ohimennen erään köyhän maanviljelijän kiittävän Jumalaa onnellisesta elämästään. Tämän kuultuaan kuninkaan lähettiläät kertoivat miehelle, että kuningas maksaa paljon paidastasi.
Mies katseli heitä hämillään todeten, ettei hänellä köyhällä maanviljelijällä, ollut sellaista maallista omaisuutta kuin paitaa...
Ande
Buddha käsitykseni mukaan oli aluksi ONNELLISEN TIETÄMÄTÖN... Ei hän tajunnut fundeerata syntyjä syviä ennenkuin tapasi sairaan, kuolleen jne. Mutta se siitä.
Saatana ei voi tarjota kenellekään mitään (kun sitä ei ole), mutta ymmärrän jos joku ajattelee että Jeesus on muka vain niitä ihmisiä varten, jotka osaavat mielistellä "oikeaoppisia uskovaisia". Ns. hihhuleista saa joskus niin vastenmielisen kuvan, että he näyttävät vaativan sitä että elämässä siipeensä saaneet tulisivat tunnustamaan "syntisyytensä" heille (jotta näillä uskovaisilla olisi VALTAA näiden kärsivien yli?) Mikäs sen suurempi nautinto auktoriteetille kuin ylimielisesti tarjota NÄENNÄISESTI Jeesusta toisille, kun itseasiassa haluaakin vain että hänen oma auktoriteettinsa tunnustetaan?
En kuitenkaan tarkoita että Jeesus OLISI vain omahyväisyyteen hukkuneita varten. Voin ymmärtää sellaisen "personal Jesus" -jutun, jossa KUKAAN ei tule sinun ja Kristuksesi väliin. Kukaan ei omi kunniaa siitä itselleen että sai sinut käännytettyä jne.
After all, en ole koskaan mielestäni ollut Jeesusta tai Buddhaa tai ketään viisasta ihmistä vastaan. Vain niitä, jotka omivat heidät omiksi äänitorvikseen.
(New agelaisuudesta minulla on kokemusta erinäisillä luennoilla käymisestä. Kovin oli enempi sellaista keski-ikäistä naisenpuolta sali täynnä, meditoitiin alussa, joku lässytti mukavia ja sitten oli kahvia ja pullaa. Ei minun juttuni.)
Uskon kuitenkin että onni on jotain mystistä, jokin sisäsyntyinen juttu joka tulee jos on tullakseen. Ehkä joku sitten kokee sen "armona", ulkopuolelta annettuna. Olen joskus elämässäni tuntenut sitä - viimeksi alkukesästä - mutta se tila vaatii kovasti energiaa ja on vaikea pitää yllä.
Oletko tutustunut Amman elämäntarinaan? Häntä rääkättiin oikein olan takaa koko lapsuus ja teini-ikä, eikä ympärillä ollut uskovaista tukiryhmää, mutta juuri usko piti silti hänet täysjärkisenä.
Olet mielestäni tehnyt hyviä huomioita tekoiloisuudesta, samoin siitä, että nälkiintyneen on vaikea valaistua. Silti tekstisi on liian kärjistettyä ja yksinkertaistettua.
Minä olen selvinnyt vaikeasta masennuksesta lukemalla Bhagavad Gitaa ja kokeilemalla, voisiko sen vakavasti ottaminen auttaa minua. Auttoi todella.
Usko ei tee ketään sairaaksi. Eikä Jeesus vie kenenkään mielenterveyttä. Uskovaisillakin pitäisi olla oikeus olla joskus masentuneita. Ainakin mä olen, ei se usko sitä tarkota että kaikki olis täydellistä. Juttu onkin siinä että Jeesus helpottaa kummasti kaiken masnnuksen keskellä. Jeesus ei ole parantanut mua mielisairaudesta, mutta voisinpa sanoa satavarmasti että jos en ois uskossa, oisin varmaan psykiatrisella osastolla.
Riippuu tietysti kunkin uskosta ja myös masennuksen laadusta. Usko voi lohduttaa, antaa elämälle tarkoituksen, rohkaista erilaisissa asioissa kuten voittamaan epäonnistumisen pelkoa, tai anteeksiantamisessa ja siten vähentää katkeruuttaa. Usko voi myös poistaa omaa syyllisyydentunnetta ja täydellisyydentavoittelua. Varmaan muutakin on, mutta ei nyt juuri tule mieleen. Nämä kaikki asiat voivat vaikuttaa masennukseen riippuen siitä mistä masennus johtuu, jossain tapauksissa voivat jopa poistaa koko masennuksen.
Luulisin, että lohduttamisen tarpeen ollessa suurimmillaan voi tapahtua tällaista yhdessä hetkessä uskoon tulemista. Suuressa puutteessa kuviteltu rakkauden ja hyväksymisen saaminen vapauttaa liiallisesta asioiden analysoimisesta, koska usko yksinkertaisesti tuntuu niin hyvältä ja poistaa pahan olon ja huolet. Samoin myös silloin kun voi hetkessä oivaltaa elämälle uuden tarkoituksen, mikä samalla tekee entisen, kyseiselle ihmiselle itselleen asettaman, liian vaikean elämäntarkoituksen tarpeettomaksi. Aina tulee hetkiä, jolloin uskovakin epäilee uskoaan, mutta kriisitilanteissa ja jumalanpalveluksessa usko yleensä vahvistuu, koska se yksinkertaisesti tuntuu niin hyvälle.
Usko on hyvin henkilökohtainen asia, eikä sitä voi väkisin noin vain itsessään aloittaa eikä kokeilla, ei ainakaan ilman uuden tiedon saamista ulkopuolelta joko uusina kokemuksina tai faktoina, ja todella valitsemalla ja katsomalla jotain asioita uudella tavalla.
Uskon itse, että ihmisen mieli on niin rakennettu, että se tarvitsee ja kaipaa uskon antamaa mielekkyyttä elämän ruljanssiin sekä palvonnan ja rukoilun antamaa lohtua. Nykytiede on kuitenkin kumonnut monia vanhoja uskomuksia ja moderni ihminen on niin hyvinvoiva eikä ole luonnon ja muiden oikkujen armoilla enää niin paljon, että epäilijöitä vanhakantaiselle luterilaiselle kirkolle on runsaasti.
Siksi että trauman hallinnassa pitäminen edellyttää defensiä = syntiä uskonnon kielellä. Koska usko ei käsittele traumoja, tulee traumaattisesta ihmisestä fanaattinen uskovainen, jonka uskonnon harjoittaminen on defensin tasolla, ja siis itse asiassa syntiä. Synnin funktio on tuottaa helpotusta sisäiseen ahdistukseen ja siis erottaa meidät omista kokemuksistamme.