En näe suoraa yhteyttä kapitalismin / markkinatalouden ja arvotyhjiön välillä. Minusta arvotyhjiö on kyllä tietyssä mielessä totta (tosin en usko että esim. 1970-luvun Suomessa olisivat asiat olleet paremmin: yhteiskunta oli läpipolitisoitunut, ihmisiä syrjittiin mielipiteiden ja puoluekannan perusteella jne.), mutta oma näkemykseni on, että tämä johtuu siitä, että sosialismin ihannoima valtiokeskeinen ajattelumalli johti siihen, että kaikki vastuu ulkoistettiin yhteiskunnalle.
Mikä muu mahdollistaa puhtaan hedonismin kuin se, että ei tarvitse itse henkilökohtaisesti tuntea mitään myötätuntoa lähimmäisiä kohtaan? Jos suomalaisessa yhteiskunnassa kohtaa köyhän tai sairaan, ajatellaan että on täysin legitiimiä jättää hänet sillensä, koska on yhteiskunnan tehtävä huolehtia vähäosaisista. Minusta tämä on julmaa.
Itänaapurissahan tämä näkyi puhtaimmillaan. Kuulemani mukaan edes talojen porraskäytävien siisteydestä ei kukaan piitannut, kun se oli yhteiskunnan tehtävä. Oma asunto kyllä pidettiin tip-top -kunnossa sen mukaan kuin kullekin oli mahdollista.
Arvotyhjiö on siis käsitykseni mukaan mahdollinen missä tahansa yhteiskunnassa jossa yksilöllä on mahdollisuus laistaa itse tuntemasta henkilökohtaista vastuuta. Äärikapitalistisessa yhteiskunnassa arvotyhjiöön voi päätyä sellainen äkillisesti, usein ansiottaan vaurastunut ihminen, jolta puuttuu kunnon kotikasvatus. Keskiluokalla ei yleensä ole tällaiseen mahdollisuutta. Itsestä huolehtiminen kasvattaa usein myös sosiaalista mielenlaatua, jolloin pystyy empatisoimaan paremmin niitä jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään yhtä hyvin. Sosialistisessa / kommunistisessa diktatuurissa puolestaan kenenkään ei oleteta tuntevan henkilökohtaista vastuuta mistään vaan yhteiskunta huolehtii kaikesta. Voi vain arvata kummassa yhteiskuntatyypissä on enemmän moraalityhjiössä eläviä ihmisiä. Sitä ilmeneekö moraalityhjiö piittaamattomana rahankäyttönä vai julmuutena muutenkin köyhissä oloissa lienee turha moralisoida. Samasta ilmiöstä siinä kuitenkin on kyse, eikä köyhyys ole mitenkään automaattisesti moraalisempaa kuin rikkaus.
Selvennykseksi täytyy sanoa, että sosialisteilla on ollut merkittävä rooli 1800-1900 -luvuilla, erityisesti suurissa reformeissa, joilla on rakennettu Suomesta(kin) hyvinvointivaltio. Tätä ei sovi kiistää. Liike sai alkunsa aidoista epäkohdista ja onnistui luomaan toivoa. Ongelmat syntyvät vain siitä, että kauniista lupauksista huolimatta sosialismi ideologiana korostaa yhteistä vastuuta, ei yksilön vastuuta.
Siitä lienemme kyllä samaa mieltä että hedonismi, hetken nautinto ja ympäröivien ihmisten laiminlyönti ei ole moraalisesti kestävä tapa elää.
Hedonismiin voi vain ajautua monella tavalla kuten seuraamalla turhanpäiväistä pintajulkisuutta tai sitten siksi että ympäröivät olot ovat muuten niin ahdistavat eikä ole saanut kunnon eväitä elämälle. Yhteiskuntajärjestys ei ole ratkaiseva vaan kotikasvatuksen laatu, perusarvot ja niiden kunnioitus.
Muistikuvani mukaan 1980-luvun Suomi ei ollut mikään paratiisi vaan armottoman tylsä itäeurooppalainen valtio, jossa oli kaksi sosialistitaustaisten poliitikkojen johtamaa valtiollista TV-kanavaa ja uutisetkin olivat (MTV:n uutisia lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän valtiollisessa kontrollissa. Lehdistökin oli pitkälti vallanpitäjien talutusnuorassa. Yhteiskunta yleisestikin oli melkoisen säädösviidakon kahlitsema. Verot olivat korkeat, samoin hintataso, ja vientiteollisuuden kilpailukykyä hoidettiin säännöllisin devalvaatioin eli ottamalla ostovoimaa kuluttajilta ja antamalla se näin epäsuorana vientitukena suurteollisuudelle.
En ole mitenkään varma, että edes sosiaalietuudet olisivat olleet mitenkään fantastiset. Ei ollut mitään opintorahaa vaan opinnot rahoitettiin korkotuetulla lainalla. (Itse 1992 alkaen opiskelleena pääsin ensimmäisten joukossa nauttimaan opintorahasta, josta ei alkuvaiheessa otettu edes ennakonpidätystä eikä inflaatio ollut ehtinyt purra pahasti sen ostovoimaan kuten vuosikymmenen lopulla oli jo tilanne. Olin siis pääosin itse varsin onnekas.) Lapsilisiä lähdettiin muistaakseni korottamaan vasta joskus 1980-luvun lopulla, siihen saakka ne olivat varsin niukat.
Mitä arvomaailmaan tulee, niin 1980-luvun loppupuolella koettiin myös se ensimmäinen juppikausi.
Jaksamisen puolesta 1980-90 -luvun vaihteen lama oli minusta tuhoisa. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin yhteiskunnassa vallitsi todellinen lama- ja kriisitunnelma. Koettiin että tämä on meidän sukupolvemme talvisota, josta on pärjättävä kiristämällä vyötä ja tekemällä entistä tehokkaammin työtä. Uskoisin että tuosta jäi suurimmalla osalla päälle armottoman työnteon eetos. Tehtiin nöyrästi töitä niska limassa jotta saatiin edes pitää työpaikka, palkasta ja eduista viis.
Omalle 1970-luvun alkupuolella syntyneelle ikäluokalleni (nk. generation X kuten jotkut sanovat) tämä lama osui juuri kriittiseen aikaan, hetkeen jolloin tajusi yhteiskunnasta riittävästi mutta oli vielä opintoputkessa. Sivusta saattoi seurata ympäröivän yhteiskunnan julmaa todellisuutta. Luonnollisesti työelämään siirryttyämme olimme valmiit tekemään töitä armottomalla tahdilla. Lama oli vielä mielessä pelotteena ja lisäksi takaraivossa vaikuttivat legendat siitä, että suomalainen ei työtä pelkää ja ei talvisodassakaan pysähdytty pohtimaan kaiken tämän mielekkyyttä, kun piti pelastaa kansakunta.
Nyt, vuosikymmen myöhemmin, kun generation Y alkaa näkyä työpaikoilla, oma ikäluokkani tuntuu ihmettelevän näitä tulokkaita, jotka asettavat hyvin tiukat rajat ylimääräiselle työnteolle ja joilla muutenkin on varsin korkeat odotukset työelämän laatutekijöiden suhteen. Tavallaan ihan tervettä kyllä, mutta niille jotka ovat tottuneet raatamaan tuollainen kuulostaa varsin kapinalliselta.
Tämän voisi nähdä vaikka niin että hedonismia esiintyy jonkin verran nuorimmassa ikäryhmässä, joka ei ole kokenut lamaa mutta on nähnyt läheistensä tekevän työtä rankkaan tahtiin. Varmaan tämä on jättänyt vaikutuksensa ja halun myös nauttia elämästä. Jaksamisongelmat taas tulevat vastaan vähän vanhemmassa sukupolvessa, joka ei ole ikinä päässyt helpon elämän makuun. Keski-ikäiset ja vanhemmat taas ovat eläneet läpi työelämän murrokset, tehostamiset, IT:n tulemisen jne., mikä ymmärrettävästi on ollut suuri murros ja vaatinut monelta veronsa.
Sosiaaliturvan suhteen kyllä 1990-luvulla tehtiin karsintaa, mutta en usko että edeltävä aikakaan oli paratiisi. Suomalainen hyvinvointisektori sitäpaitsi mielestäni kärsii tehottomuudesta vielä enemmän kuin resurssien puutteesta. Organisoitikyvyt eivät ole julkisella sektorilla kummoiset ja hidas julkinen päätöksenteko haittaa toiminnan joustavoittamista. Jos palvelut saataisiin rationalisoitua (väkeä pois yliresursoidusta hallinnosta, tekemään itse hoitotoimenpiteitä), niin pienellä lisärahoituksella tämän päälle voitaisiin varmaankin heilauttaa nykyisin selvästi alisuoriutuvat julkiset palvelumme Euroopan kärkijoukkoon, missä ne eivät tällä hetkellä ole.
Summa summarum: ei nykyinen Suomi ole ihannevaltio, mutta eivät ennen asiat välttämättä olleet radikaalisti paremmin. Ihmisellä vain on kaipuu jotain utooppista tilaa kohti, jollaista ei välttämättä koskaan ollutkaan: aika kultaa muistot. Kaikille epäkohdille löytyy periaatteessa rationaaliset selitykset ja todennäköisesti oikeilla poliittisilla päätöksillä niille voitaisiin tehdäkin jotain. Mutta jos päädytään syyttämään ongelmista yhteiskunnallisen ilmapiirin kovenemista, uusliberalistisia arvoja, markkinataloutta tai jotain muuta näennäistä syntipukkia, niin silloin ei päästä pureutumaan todellisiin syihin ja seurauksiin vaan tehdään pehmoideologisesti motivoituja päätöksiä, joilla saadaan kyllä rahaa menemään ja vaikutetaan kivoilta äänestäjien silmissä, mutta ei oikeasti ratkaista niitä ongelmia. Poliitikot kautta aikain ovat olleet hyviä kitisemään ja moralisoimaan, mutta ongelmien ratkaisemiseen eivät aina eväät riitä niillä, joilla on parhaat puhujanlahjat, oikeamielisimmät mielipiteet ja suurin suosio.
Mikä muu mahdollistaa puhtaan hedonismin kuin se, että ei tarvitse itse henkilökohtaisesti tuntea mitään myötätuntoa lähimmäisiä kohtaan? Jos suomalaisessa yhteiskunnassa kohtaa köyhän tai sairaan, ajatellaan että on täysin legitiimiä jättää hänet sillensä, koska on yhteiskunnan tehtävä huolehtia vähäosaisista. Minusta tämä on julmaa.
Itänaapurissahan tämä näkyi puhtaimmillaan. Kuulemani mukaan edes talojen porraskäytävien siisteydestä ei kukaan piitannut, kun se oli yhteiskunnan tehtävä. Oma asunto kyllä pidettiin tip-top -kunnossa sen mukaan kuin kullekin oli mahdollista.
Arvotyhjiö on siis käsitykseni mukaan mahdollinen missä tahansa yhteiskunnassa jossa yksilöllä on mahdollisuus laistaa itse tuntemasta henkilökohtaista vastuuta. Äärikapitalistisessa yhteiskunnassa arvotyhjiöön voi päätyä sellainen äkillisesti, usein ansiottaan vaurastunut ihminen, jolta puuttuu kunnon kotikasvatus. Keskiluokalla ei yleensä ole tällaiseen mahdollisuutta. Itsestä huolehtiminen kasvattaa usein myös sosiaalista mielenlaatua, jolloin pystyy empatisoimaan paremmin niitä jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään yhtä hyvin. Sosialistisessa / kommunistisessa diktatuurissa puolestaan kenenkään ei oleteta tuntevan henkilökohtaista vastuuta mistään vaan yhteiskunta huolehtii kaikesta. Voi vain arvata kummassa yhteiskuntatyypissä on enemmän moraalityhjiössä eläviä ihmisiä. Sitä ilmeneekö moraalityhjiö piittaamattomana rahankäyttönä vai julmuutena muutenkin köyhissä oloissa lienee turha moralisoida. Samasta ilmiöstä siinä kuitenkin on kyse, eikä köyhyys ole mitenkään automaattisesti moraalisempaa kuin rikkaus.
Selvennykseksi täytyy sanoa, että sosialisteilla on ollut merkittävä rooli 1800-1900 -luvuilla, erityisesti suurissa reformeissa, joilla on rakennettu Suomesta(kin) hyvinvointivaltio. Tätä ei sovi kiistää. Liike sai alkunsa aidoista epäkohdista ja onnistui luomaan toivoa. Ongelmat syntyvät vain siitä, että kauniista lupauksista huolimatta sosialismi ideologiana korostaa yhteistä vastuuta, ei yksilön vastuuta.
Siitä lienemme kyllä samaa mieltä että hedonismi, hetken nautinto ja ympäröivien ihmisten laiminlyönti ei ole moraalisesti kestävä tapa elää.
Hedonismiin voi vain ajautua monella tavalla kuten seuraamalla turhanpäiväistä pintajulkisuutta tai sitten siksi että ympäröivät olot ovat muuten niin ahdistavat eikä ole saanut kunnon eväitä elämälle. Yhteiskuntajärjestys ei ole ratkaiseva vaan kotikasvatuksen laatu, perusarvot ja niiden kunnioitus.
Muistikuvani mukaan 1980-luvun Suomi ei ollut mikään paratiisi vaan armottoman tylsä itäeurooppalainen valtio, jossa oli kaksi sosialistitaustaisten poliitikkojen johtamaa valtiollista TV-kanavaa ja uutisetkin olivat (MTV:n uutisia lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän valtiollisessa kontrollissa. Lehdistökin oli pitkälti vallanpitäjien talutusnuorassa. Yhteiskunta yleisestikin oli melkoisen säädösviidakon kahlitsema. Verot olivat korkeat, samoin hintataso, ja vientiteollisuuden kilpailukykyä hoidettiin säännöllisin devalvaatioin eli ottamalla ostovoimaa kuluttajilta ja antamalla se näin epäsuorana vientitukena suurteollisuudelle.
En ole mitenkään varma, että edes sosiaalietuudet olisivat olleet mitenkään fantastiset. Ei ollut mitään opintorahaa vaan opinnot rahoitettiin korkotuetulla lainalla. (Itse 1992 alkaen opiskelleena pääsin ensimmäisten joukossa nauttimaan opintorahasta, josta ei alkuvaiheessa otettu edes ennakonpidätystä eikä inflaatio ollut ehtinyt purra pahasti sen ostovoimaan kuten vuosikymmenen lopulla oli jo tilanne. Olin siis pääosin itse varsin onnekas.) Lapsilisiä lähdettiin muistaakseni korottamaan vasta joskus 1980-luvun lopulla, siihen saakka ne olivat varsin niukat.
Mitä arvomaailmaan tulee, niin 1980-luvun loppupuolella koettiin myös se ensimmäinen juppikausi.
Jaksamisen puolesta 1980-90 -luvun vaihteen lama oli minusta tuhoisa. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin yhteiskunnassa vallitsi todellinen lama- ja kriisitunnelma. Koettiin että tämä on meidän sukupolvemme talvisota, josta on pärjättävä kiristämällä vyötä ja tekemällä entistä tehokkaammin työtä. Uskoisin että tuosta jäi suurimmalla osalla päälle armottoman työnteon eetos. Tehtiin nöyrästi töitä niska limassa jotta saatiin edes pitää työpaikka, palkasta ja eduista viis.
Omalle 1970-luvun alkupuolella syntyneelle ikäluokalleni (nk. generation X kuten jotkut sanovat) tämä lama osui juuri kriittiseen aikaan, hetkeen jolloin tajusi yhteiskunnasta riittävästi mutta oli vielä opintoputkessa. Sivusta saattoi seurata ympäröivän yhteiskunnan julmaa todellisuutta. Luonnollisesti työelämään siirryttyämme olimme valmiit tekemään töitä armottomalla tahdilla. Lama oli vielä mielessä pelotteena ja lisäksi takaraivossa vaikuttivat legendat siitä, että suomalainen ei työtä pelkää ja ei talvisodassakaan pysähdytty pohtimaan kaiken tämän mielekkyyttä, kun piti pelastaa kansakunta.
Nyt, vuosikymmen myöhemmin, kun generation Y alkaa näkyä työpaikoilla, oma ikäluokkani tuntuu ihmettelevän näitä tulokkaita, jotka asettavat hyvin tiukat rajat ylimääräiselle työnteolle ja joilla muutenkin on varsin korkeat odotukset työelämän laatutekijöiden suhteen. Tavallaan ihan tervettä kyllä, mutta niille jotka ovat tottuneet raatamaan tuollainen kuulostaa varsin kapinalliselta.
Tämän voisi nähdä vaikka niin että hedonismia esiintyy jonkin verran nuorimmassa ikäryhmässä, joka ei ole kokenut lamaa mutta on nähnyt läheistensä tekevän työtä rankkaan tahtiin. Varmaan tämä on jättänyt vaikutuksensa ja halun myös nauttia elämästä. Jaksamisongelmat taas tulevat vastaan vähän vanhemmassa sukupolvessa, joka ei ole ikinä päässyt helpon elämän makuun. Keski-ikäiset ja vanhemmat taas ovat eläneet läpi työelämän murrokset, tehostamiset, IT:n tulemisen jne., mikä ymmärrettävästi on ollut suuri murros ja vaatinut monelta veronsa.
Sosiaaliturvan suhteen kyllä 1990-luvulla tehtiin karsintaa, mutta en usko että edeltävä aikakaan oli paratiisi. Suomalainen hyvinvointisektori sitäpaitsi mielestäni kärsii tehottomuudesta vielä enemmän kuin resurssien puutteesta. Organisoitikyvyt eivät ole julkisella sektorilla kummoiset ja hidas julkinen päätöksenteko haittaa toiminnan joustavoittamista. Jos palvelut saataisiin rationalisoitua (väkeä pois yliresursoidusta hallinnosta, tekemään itse hoitotoimenpiteitä), niin pienellä lisärahoituksella tämän päälle voitaisiin varmaankin heilauttaa nykyisin selvästi alisuoriutuvat julkiset palvelumme Euroopan kärkijoukkoon, missä ne eivät tällä hetkellä ole.
Summa summarum: ei nykyinen Suomi ole ihannevaltio, mutta eivät ennen asiat välttämättä olleet radikaalisti paremmin. Ihmisellä vain on kaipuu jotain utooppista tilaa kohti, jollaista ei välttämättä koskaan ollutkaan: aika kultaa muistot. Kaikille epäkohdille löytyy periaatteessa rationaaliset selitykset ja todennäköisesti oikeilla poliittisilla päätöksillä niille voitaisiin tehdäkin jotain. Mutta jos päädytään syyttämään ongelmista yhteiskunnallisen ilmapiirin kovenemista, uusliberalistisia arvoja, markkinataloutta tai jotain muuta näennäistä syntipukkia, niin silloin ei päästä pureutumaan todellisiin syihin ja seurauksiin vaan tehdään pehmoideologisesti motivoituja päätöksiä, joilla saadaan kyllä rahaa menemään ja vaikutetaan kivoilta äänestäjien silmissä, mutta ei oikeasti ratkaista niitä ongelmia. Poliitikot kautta aikain ovat olleet hyviä kitisemään ja moralisoimaan, mutta ongelmien ratkaisemiseen eivät aina eväät riitä niillä, joilla on parhaat puhujanlahjat, oikeamielisimmät mielipiteet ja suurin suosio.
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Olen nyt kuunnellut toistakymmentä vuotta, sitten 80 -luvun lopun rahamarkkinoiden vapauttamisen, sitä seuranneen "kansainvälistymisen" ja "oikeaan" talous- sekä ulkopolitiikkaan siirtymisen jälkeen, sen aikana ja sitä ennen, kuinka ennen suomessa tehtiin kaikki väärin, kuinka venäjän kauppa oli huonoa, kuinka devalvointi, valuutan liikkeiden säännöstely, tullit, ihmisten liikkeiden rajoittaminen jne. olivat väärin. Kertokaa nyt minulle sitten hyvä kansainvälistymisen puolustajat miksi:
- 70 luvulla, kun tulin isäni mukana eteläsuomeen, hän kykeni tehdastyöläisen palkalla elättämään 5 henkisen perheen, vaimo oli kotona, rahaa riitti juhlimiseen, kalusteiden uusimiseen tämän tästä, talon ostoon ja maksamiseen 8 vuodessa...
- kuinka työttömiä oli vain 50.000, ulkomaan tai valtion velkaa yleensä ei juuri lainkaan, nyt työttömiä on 400.000 ja velkaa mielettömästi.
- kuinka nuorena kossina 70/80 luvun vaihteessa pystyi ostamaan heti ammattikoulun jälkeen töihin mentyä auton ja muutaman vuoden vanhan prätkän, kun nyt ei DI:n palkkakaan meinaa riittää kuin asunnon maksuun...
- Kuinka silloin oli työpaikoilla mukavempaa ja rennompaa, nyt painetaan niska limassa ylitöitä korvauksetta, mutta silti ostovoima on tiessään ja kansa sen kuin velkaantuu...mihin ne työn tulokset nyt katoaa, kun tuottavuus pitäisi olla tekemisen meiningin perusteella paljon parempi..
Niin, että kertokaas nyt sitten, miksi silloin tehtiin kaikki väärin ja em. asiat olivat paremmalla tolalla. Ja miksi nyt tehdään kaikki "oikein" ja hommat kusee? "
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=1000000000000008&posting=21500000000063191#21500000000063191
"joka vuosi oli edellistä parempi; palkat nousivat, rakennettiin sosiaalista turvajärjestelmää, uusia kulutushyödykkeitä tuli markkinoille, auto vaidettiin uuteen vuosittain ( ja vanha piili myytiin ostohintaa korkeammalla hinnalla, koska autotuonti oli säännösteltyä), kesät olivat kesiä ja talvet reiluja talvia!
60-luvulla kehitys senkuin kehittyi ja poliittinen herääminen alkoi, alkoi myös humanismin ja solidaarisuuden kausi; sosialismissa nähtiin todellinen vaihtoehto ja alkoi vimmattu pyrky vasemmalle kaikilla kulttuurin aloilla, herrasväki pelästyksissään oli valmis neuvottelemaan jopa työelämän demokratisoinnista, yritysdemokratiasta!
Ne olivat niitä aikoja, mutta kaikella on loppunsa; talouselämä ei sopetunut hyvinvointivaltion toimintamalliin ja se alkoi vähitellen kuseskella "rakennetun lumilinnan" perusteille ja sulattaa niitä.
Tässä sitä nyt ollaan, keskellä markkinatalousglobalisaation kurjistavaa puristusta!"
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=500000000000002&conference=664&posting=22000000014971074
vaan asiat taitaneet ja hoitajat muuttua.
Parempaanko suuntaan ?
Nykyisin pitäisi olla sanonta:
Kaverille ei jätetä.
Kaverilta otetaan.
Itselle kaikki, kaverille perkuutähteet!
Jos 70-luvulla sai asuntolainan pankista, niin se oli kuin lotto-voitto. Vuosittainen inflaatio oli 10 - 15%. Ja niinä vuosina kun markka devalvoitiin, se oli vielä suurempi. Se söi lainapääomaa tehokkaasti. Asuntolainan korot sai vähentää verotuksesta täysmääräisesti. Jne....
Ei se huonoa aikaa ollut.
Muutakin kuin parin rivin länkytystä.
http://nakokulma.net/index.php?board=6.0
Olen syntynyt 1969.
Kun lama tuli, arvelin aivan oikein, että kyseessä oli Suomen lopullinen konkurssi ja lähdin ulkomaille. Valitettavasti siellä taas jouduin kärsimään Kaakkois-Aasian lamasta. Oli miten oli, vastoin omaa tahtoani jouduin palaamaan Suomeen.
Ulkomailla olin oppinut sen, että valtio on paha, sit pahempia ovat vain kansainväliset valtioiden liittymät, antikristus ja Saatana. Mutta unohdetaan nyt nämä kaksi jälkimmäistä.
Suomeen tultuani tutustuin ahmien tämän maan historiaan monelta kantilta pitäen mielessä juuri sen, että valtio on hiviö ja vihollinen.
Suomessa oli ruotsinkielinen pieni eliitti, Snellmanit ja Donnerit ja Mannerheimit ja sensellaiset, joita kovasti miellytti aate, jonka mielestä ulkomaan hengissä selviämisen kanssa kamppaileva talonpoika oli kovin jalo ja ylväs. Niinpä nämä matkustivat maalle ja pirtistä tuli kumarassa likainen musikka liehupartoineen, kumarainen eukko metlan kanssa ja seitsemän tenavaa, joilla oli tukissa takkuja ja täitä. Tämä näky oli heidän haavemielessään ylväs ja jalo, kenties peräisin antiikin Kreikasta.
Kävi sitten ilmi, että kun tutkittiin laajaa Wenäjää, niin suomalaiset olivat sukau kansoille, jossa jos joku pieraisee jurtassa, niin toiset joutuvat värjöttelemään ulkona pakkasessa.
Oli miten oli, täiset ja nokiset suomalaiset olivat jotenkin hienomipia kuin köyhät ja orjuutetut wenäläiset, etenkin ne jotka piereksivät jurtassa valtakunnan toisella äärilaidalla. Suomen piti erota Wenäjästä. Se on ihan yhtä älykästä kuin jos vaikka Käsivarren Lappi julistautuisi itsenäiseksi.
Kun Wenäjällä alettiin ymmärtää, ettei pajaria kannata paapoa, niin niissä hulinoissa Suomi pääsi erkanemaan.
Mutta kolmen miljoonan ryysyläiskansa ei selviä napapiirin naapurustossa ilman vahvoja liittolaisia, muuten Wenäjän miljoonat nielaisevat meidät. Sen jälkeen alkoi liittoutumispolitiikka, josta on ollut lähinnä haittaa tavalliselle suomalaiselle.
Ennen kaikkea syntyi ajatus siitä, että meidän on kovetettava itsemme, että itsenäisyys säilyisi. Meillä on päähän potkiva ja orjuuttava virkamiehistö, jota on paisutettu ylisuureksi siltä varalta että tämä maa miehitettäisiin ja miehittäjä muuttaisi eduskunnan. Meitä on alistetettu Ribbentrop-sopimuksilla, YYA-sopimuksilla ja Lissabonin sopimuksilla.
Kannattiko sittenkään erota Wenäjästä?
Suomi on ollut _aina_ tyly maa ihmisille. Se johtuu suomalaisten historiasta Mongoliassa. Kun yksi pieraisee, toiset värjöttelevät.
kuka kilpailua välttämään pyrkii.
Monopolejahan ne kaikki tavoittelevat niin yrittäjät kuin työntekijätkin etujärjestöineen, eivät ne todellakaan kukaan markkinoiden armoilla halua olla nyt sen paremmin kuin enneenkää.
Vain luuserien on pakko elää markkinoiden armoilla.