dinot tänään täällä

Richard Dawkins ja Daniel C. Dennett kehottavat luonnontieteellisen maailmankuvan omaavia ihmisiä, "loistoja", tulemaan ulos kaapista artikkeleissaan Edgessä. Loistot ("brights") eivät usko yliluonnollisiin ilmiöihin eivätkä elämään kuoleman jälkeen, he ovat ateisteja, agnostikkoja, humanisteja tai vapaa-ajattelijoita. Monissa maailman kolkissa loistot ovat hiljaisesti syrjitty vähemmistö, joka on joutumassa yhä ahtaammalle. Onko näin myös Suomessa?

Et ilmeisesti kuulu "loistoihin" ?

dinox kirjoitti:

Richard Dawkins ja Daniel C. Dennett kehottavat luonnontieteellisen maailmankuvan omaavia ihmisiä, "loistoja", tulemaan ulos kaapista artikkeleissaan Edgessä. Loistot ("brights") eivät usko yliluonnollisiin ilmiöihin eivätkä elämään kuoleman jälkeen, he ovat ateisteja, agnostikkoja, humanisteja tai vapaa-ajattelijoita. Monissa maailman kolkissa loistot ovat hiljaisesti syrjitty vähemmistö, joka on joutumassa yhä ahtaammalle. Onko näin myös Suomessa?

Et ilmeisesti kuulu "loistoihin" ?

Valitettavasti en täysin tasan tarkkaan ymmärrä mitä tarkoitat kysymykselläsi "ilmeisesti et kuulu loistoihin".
Uskoni ei riitä epäilemään Jumalan ilmoitusta.
Uskon sen mitä Raamattu ilmoittaa luomistyöstä.
Uskoni perustuu henkilökohtaiseen yhteyteen näkymättömän Jumalan kanssa. Näkymättömät ovat ikuisia, näkyväiset ajallisia.
Jumalaa emme voi nähdä, mutta hänen tekonsa ovat nähtävissä.
Minulla on se käsitys että mitä pidemmälle aika kuluu, sitä pienemmäksi käy se joukko joka uskoo raamatun ilmoitukseen. Luuk 18:8 "Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?"
Vaikka raamatun ilmoitukseen uskovat vähenevätkin, ei se todista että enemmistö omistaa totuuden.

arkipiispa kirjoitti:

Valitettavasti en täysin tasan tarkkaan ymmärrä mitä tarkoitat kysymykselläsi "ilmeisesti et kuulu loistoihin".
Uskoni ei riitä epäilemään Jumalan ilmoitusta.
Uskon sen mitä Raamattu ilmoittaa luomistyöstä.
Uskoni perustuu henkilökohtaiseen yhteyteen näkymättömän Jumalan kanssa. Näkymättömät ovat ikuisia, näkyväiset ajallisia.
Jumalaa emme voi nähdä, mutta hänen tekonsa ovat nähtävissä.
Minulla on se käsitys että mitä pidemmälle aika kuluu, sitä pienemmäksi käy se joukko joka uskoo raamatun ilmoitukseen. Luuk 18:8 "Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?"
Vaikka raamatun ilmoitukseen uskovat vähenevätkin, ei se todista että enemmistö omistaa totuuden.

se jokin, siinä iankaikkisessa uskomisessa. Ratkaisevaa on, mitä ajattelee kavereistaan. Jos käsitys muista on kielteinen, seurauksena voi olla vallan tavoittelua ja aggressiivista käytöstä. Uskontoa. Minä minä, minä tiedän, ainoan oikean totuuden. Peace, se menee kyllä ohi !

dinox kirjoitti:

se jokin, siinä iankaikkisessa uskomisessa. Ratkaisevaa on, mitä ajattelee kavereistaan. Jos käsitys muista on kielteinen, seurauksena voi olla vallan tavoittelua ja aggressiivista käytöstä. Uskontoa. Minä minä, minä tiedän, ainoan oikean totuuden. Peace, se menee kyllä ohi !

ratkaisevaa on mitä ajattelee Jumalasta. Oikeastaan toisin päin, mitä Jumala ajattelee minusta. Senjälkeen ovat kaverit. Kun asiat on Jumalan kanssa kunnossa, hoituu suhteet kavereihin automaattisesti. Kun totuudesta on kysymys, ei kaverien mielipiteet ja uskomukset saa olla vaikuttamassa. On olemassa vain yksi totuus, sen on Jumala ilmoittanut. Jos joku ei sitä halua uskoa tai ottaa vastaan, on se jokaisen oma asia. Velvollisuuteni on tuoda esiin valheen rinnalle totuus huolimatta siitä mitä kaveri siitä ajattelee. Jos joku tarjoaa itselleni mielipiteenä kehitysoppia, saanen liene toisen vaihtoehdon tarjota rinnalle. Eikö niin?

arkipiispa kirjoitti:

ratkaisevaa on mitä ajattelee Jumalasta. Oikeastaan toisin päin, mitä Jumala ajattelee minusta. Senjälkeen ovat kaverit. Kun asiat on Jumalan kanssa kunnossa, hoituu suhteet kavereihin automaattisesti. Kun totuudesta on kysymys, ei kaverien mielipiteet ja uskomukset saa olla vaikuttamassa. On olemassa vain yksi totuus, sen on Jumala ilmoittanut. Jos joku ei sitä halua uskoa tai ottaa vastaan, on se jokaisen oma asia. Velvollisuuteni on tuoda esiin valheen rinnalle totuus huolimatta siitä mitä kaveri siitä ajattelee. Jos joku tarjoaa itselleni mielipiteenä kehitysoppia, saanen liene toisen vaihtoehdon tarjota rinnalle. Eikö niin?

pitäisi olla kiinnostunut ? Katteettomia toiveita tyhjällä taivaalla. Aivan sama mitä sellainen ajattelee jostain kirpusta kiven pinnalla, minusta. Eikö niin ? Se "Totuus"kin on liene paljon tarkempana kaurapuurossa. On kyllä olemassa vain minun totuus, minulle, olen täysin tyytyväinen siihen. En vaadi ainakaan mopolle mahdottomia. Olkoot jokainen omaan harhaansa tyytyväinen, tasapuolisesti. Eikö niin ? No ei arvaan, olkoot tämä asia nyt tässä, koska se kuuluu eri palstalle. Alkuperäinen asia; Dinot= lintuja ?! Mikäpä ettei, aivan vapaasti.

dinox kirjoitti:

pitäisi olla kiinnostunut ? Katteettomia toiveita tyhjällä taivaalla. Aivan sama mitä sellainen ajattelee jostain kirpusta kiven pinnalla, minusta. Eikö niin ? Se "Totuus"kin on liene paljon tarkempana kaurapuurossa. On kyllä olemassa vain minun totuus, minulle, olen täysin tyytyväinen siihen. En vaadi ainakaan mopolle mahdottomia. Olkoot jokainen omaan harhaansa tyytyväinen, tasapuolisesti. Eikö niin ? No ei arvaan, olkoot tämä asia nyt tässä, koska se kuuluu eri palstalle. Alkuperäinen asia; Dinot= lintuja ?! Mikäpä ettei, aivan vapaasti.

eli siinä mikä tämän kanavan aihe onkin, uskonto nimittäin. En olisi tähän aiheeseen puuttunutkaan, mutta kun aihe oli meille monille rakkaan asian palstoille tungettu, nimittäin uskonnon, niin empä malttanut pysyä hiljaa. Siunausta sinulle, rukoilen puolestasi. Siirryn toisiin kanaviin.

arkipiispa kirjoitti:

eli siinä mikä tämän kanavan aihe onkin, uskonto nimittäin. En olisi tähän aiheeseen puuttunutkaan, mutta kun aihe oli meille monille rakkaan asian palstoille tungettu, nimittäin uskonnon, niin empä malttanut pysyä hiljaa. Siunausta sinulle, rukoilen puolestasi. Siirryn toisiin kanaviin.

Englannin maaseudulla, jossain nummilla hän eleli pienessä mökissään, yksin. Iltaisin mies yleensä kävi nauttimassa pintin paikallista tummaa olutta, ei kuitenkaan sitä vahvinta. palatessaan kotiinsa hän usein mietti kuinka yksinäistä hänen mökissään olikaan.

Eräänä iltana hän sattui kuulemaan kantapaikassaan kahden tutun miehen juttelevan koiristaan, jolloin hänellekin välähti. Minäpä hankin koiran itselleni seuraksi, enpähän sitten ole kokonaan yksin.

Seuraavana päivänä mies hankkiutui jo aikaisina aamulla bussipysäkille matkatakseen läheiseen kaupunkiin ja lemmikkikauppaan. Kauppias toivotti miehen tervetulleeksi, kauppias kun oli. Ja pian oli koirakauppa tehty. Mies päätyi pienehköön terrierintapaiseen koiraan,
joka ei ollut erityisen puhdasrotuinen, mutta muuten mukavan oloinen ja seurallinen. Kauppias vielä miehen lähtiessä sanoi, että jos mies ei ole tyytyväinen hän voisi viikon sisällä perua kauppansa.

Linja-automatka kotiin kului rattoisasti koiraa rapsutellen, oiken mukavaa mies ajatteli. Illan tullen mies oli taas lähdössä kantapubiinsa ja jätti koiran yksikseen kotiin. Takaisin tullessaan mies löysi koiran surkeana valittavan sohvan vieressä yksinäisyyttään. No kaikki kuitenkin oli ihan kunnossa muutamassa minuutissa. Koira oli tyytyväinen kun mies oli taas palannut kotiin.

Seuraavana iltana mies oli normaalisti lähdössä oluelleen kun hänelle tuli mieleen koiran surkea olo edellisenä iltana ja mietti mitä tehdä. Jäädäkö kotiin vai lähteä. Koiraa ei pubiin otettaisi sisälle ja, niin tiedättehän englantilaisen ilmaston, ei sitä uloskaan voi jättää... Mies päätti siis jäädä kotiin koiransa kanssa.

Mutta, mutta. Ilta ei tuntunut lainkaan mukavalta, vanha traditio katkesi ja olo oli muutenkin hieman virheellinen, mies ei ollut lainkaan tyytyväinen. Yön mies valvoi sängyssään ja mietti mitä tehdä. Olisiko hänen elämänsä tästä lähin tällaista. Ei, sitä ei mies halunnut. Aamulla viiden maissa mies oli tehnyt päätöksensä ja nukahti saman tien. Herättyään puoliltapäivin mies riensi bussiin koiransa kanssa ja suuntasi kaupunkiin ja lemmikkikauppaan.

Hän oli päättänyt palauttaa lemmikkinsä. Kauppias kovasti asiantilaa valitteli ja toivoi, että mies löytäisi jonkin sopivamman lemmikin. Mies aikansa katseltuaan päätyi kissaan. Kotiin päästyään mies antoi kissalleen silakoita syötäväksi ja kipon maitoa juotavaksi. Hyvällä ruokahalulla kissa ateriansa söikin. Takkatulen ääressä istuskellessaan kissa polvillaan kehräten mies tunsi itsensä onnelliseksi.

Illan tullessa mies lähti käväisemään pubissaan, jossa häntä oli edellisenä iltana kaivattukin. Kissa jäi takan eteen tyytyväisenä loikoilemaan. Tullessaan kotiin hän löysi keittiön mullin mallin ja kissan kaiken sen keskeltä jauhonpölystä valkoisena pahasti kuonoansa pärskien. Mitä oli tapahtunut, siitä mies ei koskaan saanut selvyyttä. Ilkeyttään kissa ei varmaan ollut moista tehnyt, jotain muuta oli varmaan tapahtunut.

Seuraava päivä kului leppoisasti. Kissa oli lokoisa partneri miehellemme, tosin ehkä hieman liian vilkas. Illan tullen mies taas poistui tuopilleen ja takaisin tullessaan löysi kissan olohuoneesta ikkunaverhoihin sotkeutuneena. Näin, ajatteli mies, ei voi jatkua. Seuraavana päivänä matkattiin taas kaupunkiin.

Lemmikkikauppias kuunteli miestä huolellisesti ja ehdotti jonkin rauhallisemman lemmikin hankkimista. Mies katseli valikoimaa ja kauppiaan johdattelemana päätyi kultakalaan, joka rauhallisesti ui maljassaan. Malja ja kala matkasivat miehen mukana takkahuoneen lipaston nurkalle.

Mies ruokki kalan ja seurasi sen rauhallista liikehdintää lasimaljassaan. Sangen rauhoittavaa toimintaa miehenkin mielestä. Iltapäivä kuluikin kalan uintia seuraillessa ja ilta tietysti oluttuopposen seurassa. Tumma olut on hyvää, huokaisi miehemme palatessaan pubista. Pienoista pelkoa tuntien hän aukaisi oven ja kurkisti sisälle.

Piirongin kulmalla kultakala ui rauhallisesti ympäriinsä omia kalan ajatuksiaan pohtien. Kaikki oli hyvin. Mies nukkui yönsä rauhallisesti, rauhallisemmin kuin pitkään aikaan. Aamulla virkeänä hän kiiruhti ruokkimaan lemmikkiään. Poistui sitten päivittäisiin askareihinsa vanhan rutiininsa mukaan. Kala kuitenkin aina silloin tällöin vei hänen huomionsa, mutta mitään ei tapahtunut. Kala ui omaa ympyräänsä miehestä välittämättä, tätä lainkaan noteeraamatta.

Kului pari päivää... Mitään ei tapahtunut. Mies oli jo kyllästynyt. Asiathan olivat juuri kuin ennenkin ainoa muutos oli se, että kalan ruokkimisesta oli vaivaa. Mies päätti kerran vielä palata lemmikkiliikkeeseen.

Kauppias oli yhä edelleen auttavainen ja ystävällinen, oltiinhan melkein Irlannissa. Kuunneltuaan miehen murheet hän sanoi tietävänsä ihan tarkkaan mitä mies tarvitsi. Kauppias vilkaisi varovasti ympärilleen ja viittasi miehen seuraamaan häntä takahuoneeseen.

Takahuoneessa kauppias aukaisi vanhan merimiehen kirstun ja sieltä sisältä ikiaikaisen tulitikkurasian. Salavihkaisesti kauppias aukaisi rasian ja kurkisti sisälle. Kaihoisa hymy ilmestyi kauppiaan kasvoille ja näytti kuin hän olisi nuorentunut useita vuosia. Laitettuaan rasian taas kiinni hän kertoi miehelle, että rasiaan liittyy tarina hänen isästään, kuuluisasta Amazonintutkijasta. Miehemme oli pakahtua uteliaisuuteensa, mutta sai mielihalunsa hillittyä ja odotti kauppiaan jatkavan.

Tämä on Rary, hyvin harvinainen eläin Amazonin viidakosta hän sanoi ja aukaisi tulitikkurasian. Askissa oli pieni harmaa karvapallo, aivan pyöreä ja pehmoisen näköinen. Oltuaan pitkän aikaa ravinnotta rary on vaipunut ikään kuin koomaan, mutta ravintoa saatuaan se kyllä siitä virkoaisi kauppias selitti ällistyneelle miehellemme. Te saatte tämän lemmikiksenne kauppias jatkoi, pitäkää siitä hyvää huolta, se on hyvin erikoislaatuinen eläin.

Vielä hieman poissa tolaltaan mies poistui lemmikkikaupasta. Vasta bussipysäkillä hän havahtui. Aukaisi rasian ja kurkisti sisälle. Kyllä siellä se oli, aivan pienenä rasian perimmäisessä nurkassa, yksinäisen näköisenä. Mutta, mutta, minähän aivan unohdin kysyä, mitä tämä rary, raryhän se oli, syö. Hän kiiruhti kauppaan. Porkkanaa, kurkkua ja tomaattia oli kauppiaan vastaus, mutta älkää syöttäkö sitä liikaa hän vielä varoitteli.

Nurkkakaupastaan miehemme osti rarylleen evästä, ja ehkä vähän itselleen. Hieman hän oli harmissaan kun kauppias ei suostunut myymään hänelle neljännestomaattia, kun hän itse ei voinut tomaattia syödä kun siinä oli niitä geenejä, mutta muuten tyytyväisenä hän jatkoi kotiinsa.
Askin hän asetti isoisävainaan Intiasta tuomalle tupakkapöydälle, kunniapaikalle (ei isoisä pöytää tuodessaan toki vielä vainaa ollut, vaan vasta myöhemmin). Raryn eteen mies pisti pienen porkkanasiivun, kurkunkaistaleen ja pienen tomaatinsuikaleen. Ilta kului mukavasti, olutpinttikin maistui kuin uudelta, taisi ollakin uutta erää niin mukavasti se nenää kutitti.

Kotiinpaluu oli jännittävä. Mitähän oli tapahtunut. Vaan ei, rary kyhjötti omassa pienessä askissaan ihan omissa oloissaan. Mies sammutti valot ja meni nukkumaan. Jotain hän oli yöllä kuulevinaan unensa läpi, mutta ei siihen kuitenkaan varsinaisesti herännyt. Aamuauringon loisteessa miehemme nousi sängystään ja meni heti ensimmäiseksi katsomaan uutta lemmikkiään. Siellä rary oli entisellä paikallaan tikkuaskissaan, mutta porkkana, kurkku ja tomaatti olivat kadonneet. Niin ja ehkä rary näytti hieman suuremmalta kuin ennen.

Päivän rutiinit sujuivat nopeasti ja helposti, ja aina välillä ohi kulkiessaan hän vilkaisi lemmikkiään. Mies antoi rarylle taas pienen palan kurkkua, porkkanaa ja tomaattia. Oluelle lähtiessään mitään ei kuitenkaan ollut askissa tapahtunut. Palattuaan mies riensi tupakkapöydän ääreen. Siellä rary kyhjötti onnellisen näköisenä pienenä karvapallona, ainakin miehemme mielestä. Vietettyään melkoisen tovin rarya katsellen mies meni nukkumaan. Aamulla tomaatti-, kurkku- ja porkkanapalat olivat kadonneet ja niin, rary näytti ehkä hieman kookkaammalta.

Näin rauhaisa hiljaiselo oli vallannut taas miehemme kodin. Aina iltaisin hän antoi rarylleen sen kaipaamat tomaatin kurkun ja porkkanan, nyt jo kokonaisina, katseli rarya oikeastaan pientä ylpeyttä tuntien. Muutamana iltana hän jopa unohti lähteä pubiin, niin mielenkiintoiselta tämä pieni eläin hänestä tuntui. Eläin ei tosin ollut enää niin pieni kuin aluksi, sillä se todella kasvoi koko ajan. Joka ikinen aamu se näytti aina hieman suuremmalta. Mies oli siirtänyt raryn suurempaan kotiin, kuten hän isohkoa keksilaatikkoa kutsui. Mutta nyt sekin oli käymässä liian pieneksi.

Kauppareissullaan mies pyysi kauppiaaltaan hedelmälaatikkoa kahdestakin syystä: kantaakseen isot porkkana ja kurkku ja tomaattipussit kotiinsa ja tehdäkseen laatikosta uuden kodin rarylleen. Koti oli nyt sijoitettava keittiön lattialle, sillä tupakkapöytä ei enää kauaa kestäisi lemmikin painoa. Se söi nimittäin jo kaksi porkkanaa, kaksi tomaattia ja kaksi keskikokoista kurkkua päivittäin tai siis oikeastaan öittäin. Miehen arkiaskareet olivat pahasti häiriintyneet, mutta hän ei edes huomannut sitä. Monena iltana hän oli jo jättänyt normaalin pubi-iltansa väliin. Vieraita hänellä ei käynyt, ei ollut oikeastaan koskaan käynyt. Hänen ainoat kontaktinsa ulkomaailmaan olivat kauppareissut, joita hän joutui jo päivittäin tekemään. Iltaisin hän laittoi kurkut, tomaatit ja porkkanat pieneksi keoksi raryn eteen ja jäi seurailemaan tämän toimia. Mitään ei tapahtunut, ei koskaan. Ja aina aamulla pino oli kadonnut ja rary oli hieman suurempi.

Nopeasti rary kasvoi ulos hedelmälaatikostaankin. Mies joutui kantamaan suuria pussillisia ruokaa lemmikilleen päivittäin. Illalla rary sai suuren annoksen porkkanoita, kurkkuja ja tomaatteja viereensä, keittiön lattialle, josta se jo valloitti suurehkon osan. Aamulla ruoka oli kadonnut ja rary oli hieman, hmmm, rary oli paljon suurempi kuin illalla. Mies kantoi kotiinsa suuria määriä, suorastaan säkkikaupalla kurkkuja, tomaatteja ja porkkanoita, hän sai itse asiassa niistä jo tukkualennusta. Ja rary vain kasvoi.

Miehen elämänrytmi oli mennyt aivan sekaisin. Rary täytti jo koko keittiön, eikä mies ollut enää aikoihin saanut paistinperunoita ja munakokkelia (ehkä onneksi, myrkkyjä kun sisälsivät), joita hän rakasti, siis ei myrkkyjä vaan munakokkelia ja paistinperunoita. Rarystä oli tullut liian iso. Se oli suoraan sanoen miehelle jo oikea kiusankappale. Mutta ei hän sitä voisi enää kauppaankaan palauttaa, aikaa oli kulunut ihan liian kauan, ja mitä lemmikkikauppiaskin sanoisi. Eikä hän sitä paitsi pystysi edes kuljettamaan rarya minnekään, keittiökin oli nimittäin käymässä sille liian ahtaaksi. Miehemme mietti ja mietti ja haki siinä sivussa tietysti rarylle ruokaa.

Erääänä ilta hänelle välähti. Heti huomenna, hän ajatteli. Aivan, mitä nopeammin, sen parempi. Jo kukonlaulun aikaan, paljon normaalia aikaisemmin mies nousi ylös ja varovasti kulkien meni ulos puuvarastoon, otti sieltä suurimman kirveen, mitä löysi, sen mitä hän käytti tammisten takkapuiden halkaisemiseen ja käveli määrätietoisin askelin kohti taloaan. Hänen oli pakko tehdä se ! Hän ei saisi rarya muuten ulos keittiöstään. Vähän pahaltahan se tuntui, mutta ei sille mitään voinut. Keittiön ulkoseinä oli purettava, että hän pystyisi toteuttamaan suunnitelmansa. Hän oli nimittäin edellisenä iltana päättänyt pudottaa raryn rotkoon, joka oli noin kilometrin päässä hänen talostaan ja ainakin 400 metriä syvä. Sinne, sinne hän raryn työntäisi.

Oli jo melkein puolipäivä kun hän sai seinän puretuksi ja raryn ulos. Se oli valtava. Niin tietysti, sehän oli keittiön kokoinen ja ehkäpä nyt aamulla jopa hieman suurempi. Mutta ei auttanut, suunnitelma oli pantava toimeen. Mies kumartui raryn alle ja nosti ja työnsi. Rary liikahti, mutta vain hivenen. Kesti melkein tunnin, ennenkuin mies oli keksinyt oikean tavan toimia ja saanut raryn jyrkänteelle johtavalle tielle. Mies työnsi ja nosti ja nosti ja työnsi ja pikkuhiljaa rary liikkui kohti jyrkännettä. Kuuden aikaan illalla mies oli saanut raryn kotinsa ja jyrkänteen puoleen väliin. Ai, että hänen teki mielensä tuoppia. Mutta oli tyydyttävä vain porkkana- ja kurkkuvälipalaan, tomaattia hän ei vieläkään suostunut syömään. Yhdeksältä illalla mies oli jo aivan poikki, mutta matkaa oli vielä jäljellä ja pahinta kaikesta, se oli koko ajan jyrkkenevää ylämäkeä.

Mies työnsi, rary liikkui, mutta tuskastuttavan hitaasti. Väsymys oli valtava. Puolen yön aikaa matkaa oli jäljellä viitisenkymmentä metriä ja yhä hitaammin se tuntui taittuvan. Viimeisillä voimillaan mies sai raryn aamuhämärissä aivan jyrkänteen reunalle. Rary ei ollut koko aikana reagoinut mitenkään, mutta mies hieman pelkäsi aamua. Rary ei nimittäin ollut saanut ruokaa kokonaiseen vuorokauteen, mitähän vielä tapahtuisi. Mies päätti, että ennen aamunkoittoa hänen olisi urakastaan selvittävä. Mies ponnisti ja ponnisti, mutta rary ei enää tuntunut liikkuvan lainkaan tai ihan muutamia senttejä kerrallaan ja auringonnousu läheni. Rary oli lopulta aivan jyrkänteen reunalla, oikeastaan hoippumassa kahden vaiheilla.

Samalla aurinko nousi. Rary värähti, mies tunsi sen aivan selvästi. Samalla hän kuuli ääntä. Mies havahtui ja katseli ympärilleen äänenlähdettä etsien. Sellaista ei löytynyt. Hän päätti panna toimeksi ja ponnistaa viimeisen kerran. Hieman pelokkaasti hän nojautui raryyn ja työnsi. Samalla hän tajusi, mistä ääni oikein tulee. Se tulee rarystä. Oli hänen oivalluksensa. Koko ajan voimistuen, ääni tosiaan tuli rarystä. Itse asiassa kun mies painoi korvansa raryn kylkeen hän kuuli musiikkia. Mies kuunteli tarkkaavaisesti koko ajan voimistuvaa ääntä: ""It's a long way to Tipperary, it's a long way to go""

dinox kirjoitti:

Englannin maaseudulla, jossain nummilla hän eleli pienessä mökissään, yksin. Iltaisin mies yleensä kävi nauttimassa pintin paikallista tummaa olutta, ei kuitenkaan sitä vahvinta. palatessaan kotiinsa hän usein mietti kuinka yksinäistä hänen mökissään olikaan.

Eräänä iltana hän sattui kuulemaan kantapaikassaan kahden tutun miehen juttelevan koiristaan, jolloin hänellekin välähti. Minäpä hankin koiran itselleni seuraksi, enpähän sitten ole kokonaan yksin.

Seuraavana päivänä mies hankkiutui jo aikaisina aamulla bussipysäkille matkatakseen läheiseen kaupunkiin ja lemmikkikauppaan. Kauppias toivotti miehen tervetulleeksi, kauppias kun oli. Ja pian oli koirakauppa tehty. Mies päätyi pienehköön terrierintapaiseen koiraan,
joka ei ollut erityisen puhdasrotuinen, mutta muuten mukavan oloinen ja seurallinen. Kauppias vielä miehen lähtiessä sanoi, että jos mies ei ole tyytyväinen hän voisi viikon sisällä perua kauppansa.

Linja-automatka kotiin kului rattoisasti koiraa rapsutellen, oiken mukavaa mies ajatteli. Illan tullen mies oli taas lähdössä kantapubiinsa ja jätti koiran yksikseen kotiin. Takaisin tullessaan mies löysi koiran surkeana valittavan sohvan vieressä yksinäisyyttään. No kaikki kuitenkin oli ihan kunnossa muutamassa minuutissa. Koira oli tyytyväinen kun mies oli taas palannut kotiin.

Seuraavana iltana mies oli normaalisti lähdössä oluelleen kun hänelle tuli mieleen koiran surkea olo edellisenä iltana ja mietti mitä tehdä. Jäädäkö kotiin vai lähteä. Koiraa ei pubiin otettaisi sisälle ja, niin tiedättehän englantilaisen ilmaston, ei sitä uloskaan voi jättää... Mies päätti siis jäädä kotiin koiransa kanssa.

Mutta, mutta. Ilta ei tuntunut lainkaan mukavalta, vanha traditio katkesi ja olo oli muutenkin hieman virheellinen, mies ei ollut lainkaan tyytyväinen. Yön mies valvoi sängyssään ja mietti mitä tehdä. Olisiko hänen elämänsä tästä lähin tällaista. Ei, sitä ei mies halunnut. Aamulla viiden maissa mies oli tehnyt päätöksensä ja nukahti saman tien. Herättyään puoliltapäivin mies riensi bussiin koiransa kanssa ja suuntasi kaupunkiin ja lemmikkikauppaan.

Hän oli päättänyt palauttaa lemmikkinsä. Kauppias kovasti asiantilaa valitteli ja toivoi, että mies löytäisi jonkin sopivamman lemmikin. Mies aikansa katseltuaan päätyi kissaan. Kotiin päästyään mies antoi kissalleen silakoita syötäväksi ja kipon maitoa juotavaksi. Hyvällä ruokahalulla kissa ateriansa söikin. Takkatulen ääressä istuskellessaan kissa polvillaan kehräten mies tunsi itsensä onnelliseksi.

Illan tullessa mies lähti käväisemään pubissaan, jossa häntä oli edellisenä iltana kaivattukin. Kissa jäi takan eteen tyytyväisenä loikoilemaan. Tullessaan kotiin hän löysi keittiön mullin mallin ja kissan kaiken sen keskeltä jauhonpölystä valkoisena pahasti kuonoansa pärskien. Mitä oli tapahtunut, siitä mies ei koskaan saanut selvyyttä. Ilkeyttään kissa ei varmaan ollut moista tehnyt, jotain muuta oli varmaan tapahtunut.

Seuraava päivä kului leppoisasti. Kissa oli lokoisa partneri miehellemme, tosin ehkä hieman liian vilkas. Illan tullen mies taas poistui tuopilleen ja takaisin tullessaan löysi kissan olohuoneesta ikkunaverhoihin sotkeutuneena. Näin, ajatteli mies, ei voi jatkua. Seuraavana päivänä matkattiin taas kaupunkiin.

Lemmikkikauppias kuunteli miestä huolellisesti ja ehdotti jonkin rauhallisemman lemmikin hankkimista. Mies katseli valikoimaa ja kauppiaan johdattelemana päätyi kultakalaan, joka rauhallisesti ui maljassaan. Malja ja kala matkasivat miehen mukana takkahuoneen lipaston nurkalle.

Mies ruokki kalan ja seurasi sen rauhallista liikehdintää lasimaljassaan. Sangen rauhoittavaa toimintaa miehenkin mielestä. Iltapäivä kuluikin kalan uintia seuraillessa ja ilta tietysti oluttuopposen seurassa. Tumma olut on hyvää, huokaisi miehemme palatessaan pubista. Pienoista pelkoa tuntien hän aukaisi oven ja kurkisti sisälle.

Piirongin kulmalla kultakala ui rauhallisesti ympäriinsä omia kalan ajatuksiaan pohtien. Kaikki oli hyvin. Mies nukkui yönsä rauhallisesti, rauhallisemmin kuin pitkään aikaan. Aamulla virkeänä hän kiiruhti ruokkimaan lemmikkiään. Poistui sitten päivittäisiin askareihinsa vanhan rutiininsa mukaan. Kala kuitenkin aina silloin tällöin vei hänen huomionsa, mutta mitään ei tapahtunut. Kala ui omaa ympyräänsä miehestä välittämättä, tätä lainkaan noteeraamatta.

Kului pari päivää... Mitään ei tapahtunut. Mies oli jo kyllästynyt. Asiathan olivat juuri kuin ennenkin ainoa muutos oli se, että kalan ruokkimisesta oli vaivaa. Mies päätti kerran vielä palata lemmikkiliikkeeseen.

Kauppias oli yhä edelleen auttavainen ja ystävällinen, oltiinhan melkein Irlannissa. Kuunneltuaan miehen murheet hän sanoi tietävänsä ihan tarkkaan mitä mies tarvitsi. Kauppias vilkaisi varovasti ympärilleen ja viittasi miehen seuraamaan häntä takahuoneeseen.

Takahuoneessa kauppias aukaisi vanhan merimiehen kirstun ja sieltä sisältä ikiaikaisen tulitikkurasian. Salavihkaisesti kauppias aukaisi rasian ja kurkisti sisälle. Kaihoisa hymy ilmestyi kauppiaan kasvoille ja näytti kuin hän olisi nuorentunut useita vuosia. Laitettuaan rasian taas kiinni hän kertoi miehelle, että rasiaan liittyy tarina hänen isästään, kuuluisasta Amazonintutkijasta. Miehemme oli pakahtua uteliaisuuteensa, mutta sai mielihalunsa hillittyä ja odotti kauppiaan jatkavan.

Tämä on Rary, hyvin harvinainen eläin Amazonin viidakosta hän sanoi ja aukaisi tulitikkurasian. Askissa oli pieni harmaa karvapallo, aivan pyöreä ja pehmoisen näköinen. Oltuaan pitkän aikaa ravinnotta rary on vaipunut ikään kuin koomaan, mutta ravintoa saatuaan se kyllä siitä virkoaisi kauppias selitti ällistyneelle miehellemme. Te saatte tämän lemmikiksenne kauppias jatkoi, pitäkää siitä hyvää huolta, se on hyvin erikoislaatuinen eläin.

Vielä hieman poissa tolaltaan mies poistui lemmikkikaupasta. Vasta bussipysäkillä hän havahtui. Aukaisi rasian ja kurkisti sisälle. Kyllä siellä se oli, aivan pienenä rasian perimmäisessä nurkassa, yksinäisen näköisenä. Mutta, mutta, minähän aivan unohdin kysyä, mitä tämä rary, raryhän se oli, syö. Hän kiiruhti kauppaan. Porkkanaa, kurkkua ja tomaattia oli kauppiaan vastaus, mutta älkää syöttäkö sitä liikaa hän vielä varoitteli.

Nurkkakaupastaan miehemme osti rarylleen evästä, ja ehkä vähän itselleen. Hieman hän oli harmissaan kun kauppias ei suostunut myymään hänelle neljännestomaattia, kun hän itse ei voinut tomaattia syödä kun siinä oli niitä geenejä, mutta muuten tyytyväisenä hän jatkoi kotiinsa.
Askin hän asetti isoisävainaan Intiasta tuomalle tupakkapöydälle, kunniapaikalle (ei isoisä pöytää tuodessaan toki vielä vainaa ollut, vaan vasta myöhemmin). Raryn eteen mies pisti pienen porkkanasiivun, kurkunkaistaleen ja pienen tomaatinsuikaleen. Ilta kului mukavasti, olutpinttikin maistui kuin uudelta, taisi ollakin uutta erää niin mukavasti se nenää kutitti.

Kotiinpaluu oli jännittävä. Mitähän oli tapahtunut. Vaan ei, rary kyhjötti omassa pienessä askissaan ihan omissa oloissaan. Mies sammutti valot ja meni nukkumaan. Jotain hän oli yöllä kuulevinaan unensa läpi, mutta ei siihen kuitenkaan varsinaisesti herännyt. Aamuauringon loisteessa miehemme nousi sängystään ja meni heti ensimmäiseksi katsomaan uutta lemmikkiään. Siellä rary oli entisellä paikallaan tikkuaskissaan, mutta porkkana, kurkku ja tomaatti olivat kadonneet. Niin ja ehkä rary näytti hieman suuremmalta kuin ennen.

Päivän rutiinit sujuivat nopeasti ja helposti, ja aina välillä ohi kulkiessaan hän vilkaisi lemmikkiään. Mies antoi rarylle taas pienen palan kurkkua, porkkanaa ja tomaattia. Oluelle lähtiessään mitään ei kuitenkaan ollut askissa tapahtunut. Palattuaan mies riensi tupakkapöydän ääreen. Siellä rary kyhjötti onnellisen näköisenä pienenä karvapallona, ainakin miehemme mielestä. Vietettyään melkoisen tovin rarya katsellen mies meni nukkumaan. Aamulla tomaatti-, kurkku- ja porkkanapalat olivat kadonneet ja niin, rary näytti ehkä hieman kookkaammalta.

Näin rauhaisa hiljaiselo oli vallannut taas miehemme kodin. Aina iltaisin hän antoi rarylleen sen kaipaamat tomaatin kurkun ja porkkanan, nyt jo kokonaisina, katseli rarya oikeastaan pientä ylpeyttä tuntien. Muutamana iltana hän jopa unohti lähteä pubiin, niin mielenkiintoiselta tämä pieni eläin hänestä tuntui. Eläin ei tosin ollut enää niin pieni kuin aluksi, sillä se todella kasvoi koko ajan. Joka ikinen aamu se näytti aina hieman suuremmalta. Mies oli siirtänyt raryn suurempaan kotiin, kuten hän isohkoa keksilaatikkoa kutsui. Mutta nyt sekin oli käymässä liian pieneksi.

Kauppareissullaan mies pyysi kauppiaaltaan hedelmälaatikkoa kahdestakin syystä: kantaakseen isot porkkana ja kurkku ja tomaattipussit kotiinsa ja tehdäkseen laatikosta uuden kodin rarylleen. Koti oli nyt sijoitettava keittiön lattialle, sillä tupakkapöytä ei enää kauaa kestäisi lemmikin painoa. Se söi nimittäin jo kaksi porkkanaa, kaksi tomaattia ja kaksi keskikokoista kurkkua päivittäin tai siis oikeastaan öittäin. Miehen arkiaskareet olivat pahasti häiriintyneet, mutta hän ei edes huomannut sitä. Monena iltana hän oli jo jättänyt normaalin pubi-iltansa väliin. Vieraita hänellä ei käynyt, ei ollut oikeastaan koskaan käynyt. Hänen ainoat kontaktinsa ulkomaailmaan olivat kauppareissut, joita hän joutui jo päivittäin tekemään. Iltaisin hän laittoi kurkut, tomaatit ja porkkanat pieneksi keoksi raryn eteen ja jäi seurailemaan tämän toimia. Mitään ei tapahtunut, ei koskaan. Ja aina aamulla pino oli kadonnut ja rary oli hieman suurempi.

Nopeasti rary kasvoi ulos hedelmälaatikostaankin. Mies joutui kantamaan suuria pussillisia ruokaa lemmikilleen päivittäin. Illalla rary sai suuren annoksen porkkanoita, kurkkuja ja tomaatteja viereensä, keittiön lattialle, josta se jo valloitti suurehkon osan. Aamulla ruoka oli kadonnut ja rary oli hieman, hmmm, rary oli paljon suurempi kuin illalla. Mies kantoi kotiinsa suuria määriä, suorastaan säkkikaupalla kurkkuja, tomaatteja ja porkkanoita, hän sai itse asiassa niistä jo tukkualennusta. Ja rary vain kasvoi.

Miehen elämänrytmi oli mennyt aivan sekaisin. Rary täytti jo koko keittiön, eikä mies ollut enää aikoihin saanut paistinperunoita ja munakokkelia (ehkä onneksi, myrkkyjä kun sisälsivät), joita hän rakasti, siis ei myrkkyjä vaan munakokkelia ja paistinperunoita. Rarystä oli tullut liian iso. Se oli suoraan sanoen miehelle jo oikea kiusankappale. Mutta ei hän sitä voisi enää kauppaankaan palauttaa, aikaa oli kulunut ihan liian kauan, ja mitä lemmikkikauppiaskin sanoisi. Eikä hän sitä paitsi pystysi edes kuljettamaan rarya minnekään, keittiökin oli nimittäin käymässä sille liian ahtaaksi. Miehemme mietti ja mietti ja haki siinä sivussa tietysti rarylle ruokaa.

Erääänä ilta hänelle välähti. Heti huomenna, hän ajatteli. Aivan, mitä nopeammin, sen parempi. Jo kukonlaulun aikaan, paljon normaalia aikaisemmin mies nousi ylös ja varovasti kulkien meni ulos puuvarastoon, otti sieltä suurimman kirveen, mitä löysi, sen mitä hän käytti tammisten takkapuiden halkaisemiseen ja käveli määrätietoisin askelin kohti taloaan. Hänen oli pakko tehdä se ! Hän ei saisi rarya muuten ulos keittiöstään. Vähän pahaltahan se tuntui, mutta ei sille mitään voinut. Keittiön ulkoseinä oli purettava, että hän pystyisi toteuttamaan suunnitelmansa. Hän oli nimittäin edellisenä iltana päättänyt pudottaa raryn rotkoon, joka oli noin kilometrin päässä hänen talostaan ja ainakin 400 metriä syvä. Sinne, sinne hän raryn työntäisi.

Oli jo melkein puolipäivä kun hän sai seinän puretuksi ja raryn ulos. Se oli valtava. Niin tietysti, sehän oli keittiön kokoinen ja ehkäpä nyt aamulla jopa hieman suurempi. Mutta ei auttanut, suunnitelma oli pantava toimeen. Mies kumartui raryn alle ja nosti ja työnsi. Rary liikahti, mutta vain hivenen. Kesti melkein tunnin, ennenkuin mies oli keksinyt oikean tavan toimia ja saanut raryn jyrkänteelle johtavalle tielle. Mies työnsi ja nosti ja nosti ja työnsi ja pikkuhiljaa rary liikkui kohti jyrkännettä. Kuuden aikaan illalla mies oli saanut raryn kotinsa ja jyrkänteen puoleen väliin. Ai, että hänen teki mielensä tuoppia. Mutta oli tyydyttävä vain porkkana- ja kurkkuvälipalaan, tomaattia hän ei vieläkään suostunut syömään. Yhdeksältä illalla mies oli jo aivan poikki, mutta matkaa oli vielä jäljellä ja pahinta kaikesta, se oli koko ajan jyrkkenevää ylämäkeä.

Mies työnsi, rary liikkui, mutta tuskastuttavan hitaasti. Väsymys oli valtava. Puolen yön aikaa matkaa oli jäljellä viitisenkymmentä metriä ja yhä hitaammin se tuntui taittuvan. Viimeisillä voimillaan mies sai raryn aamuhämärissä aivan jyrkänteen reunalle. Rary ei ollut koko aikana reagoinut mitenkään, mutta mies hieman pelkäsi aamua. Rary ei nimittäin ollut saanut ruokaa kokonaiseen vuorokauteen, mitähän vielä tapahtuisi. Mies päätti, että ennen aamunkoittoa hänen olisi urakastaan selvittävä. Mies ponnisti ja ponnisti, mutta rary ei enää tuntunut liikkuvan lainkaan tai ihan muutamia senttejä kerrallaan ja auringonnousu läheni. Rary oli lopulta aivan jyrkänteen reunalla, oikeastaan hoippumassa kahden vaiheilla.

Samalla aurinko nousi. Rary värähti, mies tunsi sen aivan selvästi. Samalla hän kuuli ääntä. Mies havahtui ja katseli ympärilleen äänenlähdettä etsien. Sellaista ei löytynyt. Hän päätti panna toimeksi ja ponnistaa viimeisen kerran. Hieman pelokkaasti hän nojautui raryyn ja työnsi. Samalla hän tajusi, mistä ääni oikein tulee. Se tulee rarystä. Oli hänen oivalluksensa. Koko ajan voimistuen, ääni tosiaan tuli rarystä. Itse asiassa kun mies painoi korvansa raryn kylkeen hän kuuli musiikkia. Mies kuunteli tarkkaavaisesti koko ajan voimistuvaa ääntä: ""It's a long way to Tipperary, it's a long way to go""

Tuo loppu kyllä vähän kummastutti. Olisi saanut vielä jatkuakin. :=)

Aabraham kirjoitti:

Tuo loppu kyllä vähän kummastutti. Olisi saanut vielä jatkuakin. :=)

Täytyypä imuroida pölypallerot sängyn alta ennen nukkumaanmenoa. Ovat kasvamaan päin...