Stalin mieskohtaisesti vaikutti siihen, ettei Mannerheimia istuteta sorasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytettyjen penkille. Tähän vastaa osaltaan vapaa lainaus ruotsalaisen diplomaatin Erik Bohemanin kirjasta ”Pa Vakt: Kabinettssekreterare under Andra Virldrskriget”:
http://www.mannerheim.fi/11_pres/s_sotsyy.htm
”Ruotsin ulkoministeriössä hoiti yhteyksiä Neuvostoliiton lähettilääseen Madame Kollontayhyn kansliapäällikkö Erik Boheman. Vuodenvaihteessa 1943/1944 lähettiläs "viestitti" Neuvostoliiton odottavan Suomen yhteydenottoa rauhansopimuksen aikaansaamiseksi. Yhteydenoton alkaessa marraskuussa 1943 Madame Kollontay ilmaisi neuvostojohdon tajuavan, että vakaata ratkaisua ei saataisi Suomen kanssa, jollei marsalkka Mannerheim ole sen takana. Suomen armeija saattaisi ainakin osaksi jatkaa taistelua, eikä aluetta saataisi sotilaallisesti vakautettua.
Tämän rauhankontaktin aikana maailmalla yhä enemmän alettiin puhua sotarikollisten rankaisemisesta. Boheman mainitsi Kollontaylle huolestumisensa, että Neuvostoliitto esittäisi vaatimuksia Mannerheimin suhteen. Lähettiläs otti yhteyden Staliniin ja ilmoitti 4-5 päivää myöhemmin voivansa vakuuttaa Bohemanille juhlallisesti, että "mitään tämän mainitseman kaltaista vaatimusta ei koskaan eikä milloinkaan esitettäisi". Vuonna 1945 Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrej Zhdanov ohitti johdonmukaisesti esitykset Mannerheimin ahdistamisesta.”
Tuomo Polvinen toteaa kirjassaan ”Jaltasta Pariisin rauhaan”, että Stalin pyrki rakentamaan sotien jälkeen Neuvostoliitton ja Suomen välisiä, molemminpuolisiin etuihin perustuvia naapuruussuhteita kokonaisvaltaisesti ja pitkällä tähtäyksellä. Tähän viittaa myös Paasikivikin teoksessaan ”Paasikiven päiväkirjat 1944-1956”. Myös Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio toteavat kirjassaan ”Kansakunnan sijaiskärsijät”, Stalinin ajaneen Suomen kohdalla pehmeätä linjaa.
Stalin siis ymmärsi, että Mannerheim oli ainoa valtiomies Suomessa, jolla oli edellytyksiä johtaa Suomen irrottautuminen sodasta, vakauttamaan poliittista tilannetta ja johtavan maata ainakin siihen saakka, kunnes uusi demokraattinen poliittinen suuntaus vakiintuisi. Marskin syyttämättä jättäminen kuului siis Stalinin poliittiseen pakettiin, jolla hyviä suhteita Suomeen rakennettiin. Muita osina pakettiin kuuluivat mm. sotasyyllisoikeudenkäynnissä ja asekätkennässä annetut vain nimelliset tuomiot, Suomen taloudelliseen kantokykyyn räätälöity sotakorvaus sekä siihen liittyen Suomelle edullisen kauppapolitiikan, joka myöhemmin oli Suomelle todellinen runsaudensarvi, aloittaminen ja sorvaaminen Neuvostoliiton kanssa.
Juhani Suomen, presidentti Kekkosen henkilöhistoriaa käsittelevään sarjaan kuuluvassa teoksessa ”Vonkamies” selkeästi myös viitataan, että Stalin antoi henkilökohtaisesti ohjeita valvontakomissiolle siitä, miten Mannerheimin kanssa menetellään. Esimerkiksi edeltävänä iltana ennen Mannerheimin terveysmatkaa Portugaliin, jonne marski lähti laivalla Tukholman kautta 3. marraskuuta -45, valvontakomission puheenjohtaja Zhdanov ilmoitti pääministeri Paasikivelle, että ”matka vahingoittaisi Suomea”. Mannerheim toteaa muistelmissaan tilanteesta seuraavaa,
”Pyysin pääministeriä ilmoittamaan Zhdanoville, että odotin hänen vastaustaan ennen kahdeksaa seuraavana aamuna ja että matkan peruuttaminen herättäisi huomiota, ei vähiten niissä maissa, joihin minua odotettiin. Ei kestänyt kauan ennen kuin pääministeri palasi ilmoittaen, että Zdanov oli ilmoittanut, että Moskovan mukaan ei matkalle ole esteitä…”
Näin siis ”Moskova”, käytännössä Stalin, ratkaisi pelin. Stalin näki marskin matkan toteuttamisen tärkeyden etenkin Suomen poliittisen vakauden takia. Eli, kun marski oli pois poliittiselta näyttämöltä sotasyyllisiä nimettäessä, häneen ei kohdistuisi syytepaineita. Ja näin kävi, marski palasi matkaltaan kun sotasyyllisoikeuteen asetetut henkilöt oli julkistettu.
Toinen esimerkki kertoo, kuinka valvontakomission toimesta Mannerheimin pelot joutua em. matkansa jälkeen sotasyyllisyysoikeuden eteen hälvennettiin Stalinin ohjeistuksella. Näin Juhani Suomi kertoo tapahtumasta myös kirjassaan ”Vonkamies” sivulla 233:
”Mannerheimin epäluulojen eliminoimiseksi - ja samalla eroamispäätöksen tien tasoittamiseksi - käynnistettiin poikkeuksellinen näytelmä. Zhdanovin toimeksiannosta Savonenkov vieraili Mannerheimin luona Punaisen Ristin sairaalassa ja ilmoitti tälle, ettei Neuvostoliitto tulisi kytkemään häntä sotasyyllisyysprosessiin, ei sittenkään, vaikka Mannerheim eroaisi presidentin tehtävistä.”
http://www.mannerheim.fi/11_pres/s_sotsyy.htm
”Ruotsin ulkoministeriössä hoiti yhteyksiä Neuvostoliiton lähettilääseen Madame Kollontayhyn kansliapäällikkö Erik Boheman. Vuodenvaihteessa 1943/1944 lähettiläs "viestitti" Neuvostoliiton odottavan Suomen yhteydenottoa rauhansopimuksen aikaansaamiseksi. Yhteydenoton alkaessa marraskuussa 1943 Madame Kollontay ilmaisi neuvostojohdon tajuavan, että vakaata ratkaisua ei saataisi Suomen kanssa, jollei marsalkka Mannerheim ole sen takana. Suomen armeija saattaisi ainakin osaksi jatkaa taistelua, eikä aluetta saataisi sotilaallisesti vakautettua.
Tämän rauhankontaktin aikana maailmalla yhä enemmän alettiin puhua sotarikollisten rankaisemisesta. Boheman mainitsi Kollontaylle huolestumisensa, että Neuvostoliitto esittäisi vaatimuksia Mannerheimin suhteen. Lähettiläs otti yhteyden Staliniin ja ilmoitti 4-5 päivää myöhemmin voivansa vakuuttaa Bohemanille juhlallisesti, että "mitään tämän mainitseman kaltaista vaatimusta ei koskaan eikä milloinkaan esitettäisi". Vuonna 1945 Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrej Zhdanov ohitti johdonmukaisesti esitykset Mannerheimin ahdistamisesta.”
Tuomo Polvinen toteaa kirjassaan ”Jaltasta Pariisin rauhaan”, että Stalin pyrki rakentamaan sotien jälkeen Neuvostoliitton ja Suomen välisiä, molemminpuolisiin etuihin perustuvia naapuruussuhteita kokonaisvaltaisesti ja pitkällä tähtäyksellä. Tähän viittaa myös Paasikivikin teoksessaan ”Paasikiven päiväkirjat 1944-1956”. Myös Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio toteavat kirjassaan ”Kansakunnan sijaiskärsijät”, Stalinin ajaneen Suomen kohdalla pehmeätä linjaa.
Stalin siis ymmärsi, että Mannerheim oli ainoa valtiomies Suomessa, jolla oli edellytyksiä johtaa Suomen irrottautuminen sodasta, vakauttamaan poliittista tilannetta ja johtavan maata ainakin siihen saakka, kunnes uusi demokraattinen poliittinen suuntaus vakiintuisi. Marskin syyttämättä jättäminen kuului siis Stalinin poliittiseen pakettiin, jolla hyviä suhteita Suomeen rakennettiin. Muita osina pakettiin kuuluivat mm. sotasyyllisoikeudenkäynnissä ja asekätkennässä annetut vain nimelliset tuomiot, Suomen taloudelliseen kantokykyyn räätälöity sotakorvaus sekä siihen liittyen Suomelle edullisen kauppapolitiikan, joka myöhemmin oli Suomelle todellinen runsaudensarvi, aloittaminen ja sorvaaminen Neuvostoliiton kanssa.
Juhani Suomen, presidentti Kekkosen henkilöhistoriaa käsittelevään sarjaan kuuluvassa teoksessa ”Vonkamies” selkeästi myös viitataan, että Stalin antoi henkilökohtaisesti ohjeita valvontakomissiolle siitä, miten Mannerheimin kanssa menetellään. Esimerkiksi edeltävänä iltana ennen Mannerheimin terveysmatkaa Portugaliin, jonne marski lähti laivalla Tukholman kautta 3. marraskuuta -45, valvontakomission puheenjohtaja Zhdanov ilmoitti pääministeri Paasikivelle, että ”matka vahingoittaisi Suomea”. Mannerheim toteaa muistelmissaan tilanteesta seuraavaa,
”Pyysin pääministeriä ilmoittamaan Zhdanoville, että odotin hänen vastaustaan ennen kahdeksaa seuraavana aamuna ja että matkan peruuttaminen herättäisi huomiota, ei vähiten niissä maissa, joihin minua odotettiin. Ei kestänyt kauan ennen kuin pääministeri palasi ilmoittaen, että Zdanov oli ilmoittanut, että Moskovan mukaan ei matkalle ole esteitä…”
Näin siis ”Moskova”, käytännössä Stalin, ratkaisi pelin. Stalin näki marskin matkan toteuttamisen tärkeyden etenkin Suomen poliittisen vakauden takia. Eli, kun marski oli pois poliittiselta näyttämöltä sotasyyllisiä nimettäessä, häneen ei kohdistuisi syytepaineita. Ja näin kävi, marski palasi matkaltaan kun sotasyyllisoikeuteen asetetut henkilöt oli julkistettu.
Toinen esimerkki kertoo, kuinka valvontakomission toimesta Mannerheimin pelot joutua em. matkansa jälkeen sotasyyllisyysoikeuden eteen hälvennettiin Stalinin ohjeistuksella. Näin Juhani Suomi kertoo tapahtumasta myös kirjassaan ”Vonkamies” sivulla 233:
”Mannerheimin epäluulojen eliminoimiseksi - ja samalla eroamispäätöksen tien tasoittamiseksi - käynnistettiin poikkeuksellinen näytelmä. Zhdanovin toimeksiannosta Savonenkov vieraili Mannerheimin luona Punaisen Ristin sairaalassa ja ilmoitti tälle, ettei Neuvostoliitto tulisi kytkemään häntä sotasyyllisyysprosessiin, ei sittenkään, vaikka Mannerheim eroaisi presidentin tehtävistä.”
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olisipa mielenkiintoista tietää mikä merkitys olisi, mahdollisesti, ollut kreivi Ignatjevilla Mannerheimin puolesta puhujana. Kreivi oli kuitenkin tehnyt niin suuria palveluksia Pariisin aikanaan Neuvostoliitolle ja Stalinille, että hänellä täytyi olla tiettyä luottamusta Neuvostoliiton johdossa.
Toisaalta, vielä muistelmissaankin kreivi Ignatjev kertoo kouluttajastaan Karl Gustanovichista Chevalier-kaartissa hyvin empaattisesti.
Ja Aleksandra Kollontaykin, joka Tukholmassa välitti Neuvostoliiton hallituksen viestejä niin Paasikivelle kuin Hella Wuolijoelle, oli hänkin Venäjän keisarikunnan kenraalin tytär ja naimisissa tsaarin upseerin Vladimir Mikhailovich Kollontay’n kanssa. Tuskinpa hänkään puhui Mannerheimia vastaan Stalinille.
Ja jos toisen maailmansodan jälkeen olisi järjestetty rehellinen sotasyyllisyysoikeudenkäynti, niin siellä olisi ollut vain kaksi syytettyä.
HITLER ja STALIN!
olisivatkin alistettu Saksan armeijalle, palvelemaan Saksan sodan päämääriä Leningradin valtaamiseksi ja katkaisemaan Muurmannin rata Sorokassa?
Olisiko Mannerheim säilyttänyt koskemattomuutensa jos suomalaiset olisivat edenneet Sorokkaan?
Vai olisiko Venäjä kukistunut jos valtaus olisi suoritettu.
” Mannerheimin terveysmatkaa Portugaliin, jonne marski lähti laivalla Tukholman kautta 3. marraskuuta -45”
Miksi Mannerheim katsoi aiheelliseksi matkustaa pois Suomesta marraskuussa 1945, ja miksi hän matkusti Tukholman kautta S/S Drottningholmilla juuri Portugaliin? Ja Suomeen hän palasi lopulta vasta kesällä 1946.
Vaikka Portugal oli sodan aikana ollut virallisesti neutraali valtio niin sen hallituksella oli kuitenkin vahvat natsisympatiat. Portugalin pääministeri António de Oliveira Salazar oli tosiasiallisesti myös Portugalin diktaattori vuodesta 1932 vuoteen 1968 perustamansa järjestön ”Estado Novo” (Uusi Valtio) kautta.
Sveitsin jälkeen Portugali oli ollut sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen myös suurin kullan vastaanottajamaa. On arvioitu, että jopa 100 tonnia natsien kultaa olisi virrannut sveitsiläispankkien kautta Portugaliin.
Sattuneista syistä tuolloin natseilla on täytynyt olla paljon hotelli- ja muuta matkailuliiketoimintaakin paitsi Espanjassa myös Portugalissa ja Lissabonissa.
Ei Stalininkaan kantti ihan kaikkeen riittänyt. Hän tiesi aivan hyvin olleensa keskeisessä asemassa 2.Msotaa aloitettaessa. Mannerheimin syyttäminen olisi voinut tuoda tämän asian turhan hyvin esille.
Toisaalta Stalin oli hyvin käytännöllinen.Mannerheimin syyttäminen olisi voinut aiheuttaa suurta levottomuutta sekä Suomessa että varsinkin Yhdysvalloissa. Hän oli Talvisodan ja neuvostovastaisen taistelun sankari. ON myös huomattava, että Stalinin laskettua raUTAESIRIPUN eUROOPAN HALKI SUHTEET länsimaihin kylmenivät. Ei ollut hyvä ärsyttää USA:ta, jolla ainoanan maana maailmassa oli atomipommi.Lisäksi Suomesta oli nyhdettävissä valtavat sotakorvaukset maan pysyessä rauhallisena.
Saattaa olla, että Stalin todella tunsi jopa tiettyä kunnioitusta vanhaa marsalkkaa kohtaan. Olihan tämä selvinnyt armeijoineen kahdesta NL:n täysivoimaisesta valtausyrityksestä ja johtanut maansa rauhaan epätoivoisessa tilanteessa.
"Ei ollut hyvä ärsyttää USA:ta, jolla ainoanan maana maailmassa oli atomipommi."
Nurnbergissä 1946 esimerkiksi Leningradia 1942 piirittäneen 11. armeijan komentajaa Erich von Mansteinia ja 18. armeijan komentajaa Lindemannia, sen paremmin kuin muitakaan rintamakomentajia (tietääkseni!?), ei asetettu syytteeseen sotarikoksista tai sotasyyllisyydestä. Ja Erich von Mansteinkin esiintyi oikeudessa tuolloin vielä vain todistajana.
Myöhemmin Neuvostoliiton painostuksesta britit hyväksyivät von Mansteinin syyttämisen sotarikoksista. Otto Ohlendorf – Einsatzgruppe D:n komentaja – oli vierittänyt Nürnbergissä syyn SS-Sonderkommandojen siviilien, juutalaisten ja sotavankien teloituksista myös Saksan armeijoiden komentajien niskoille.
Tässä yhteydessä on väärinkäsitysten välttämiseksi heti korostettava, että Mannerheimin suhteen ei ole olemassa minkäänlaisia viitteitäkään HÄNEN syyllistymisestä sotarikoksiin.
Mutta - siitäkin huolimatta, että vaikka Churchill ja Dwight Eisenhower olivat puolustaneet von Mansteinia henkilökohtaisesti (Churchill jopa antanut rahaa puolustukselle) hänet Neuvostoliiton painostuksesta asetettiin syytteeseen vielä vuonna 1949 Hampurissa. Sodan jälkeisinä vuosina ’päällepäsmärinä’ olivat kuitenkin Stalin ja Neuvostoliitto.
Tänään me kylläkin tiedämme, että Ohlendorf oli puhunut oikeudessa totta. On olemassa lukuisia käskyjä ja asiakirjoja jotka vahvistavat heidän syyllisyytensä sotarikoksiin. Ohlendorf itse tuomittiin Nürnbergissä kuolemaan ja hänet hirtettiin 7. kesäkuuta 1951.