Miltä teistä kirkosta eronneista on tuntunut se, että teidät on liitetty kirkkoon ja olette joutuneet käymään uskontotunneilla ja teidän papereissanne on lukenut luterilainen, vaikka ette ole uskoneet tällaiseen jumaltaruun?
Kysely jälleen kerran
Kössönöm
19985
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
hyvin vastenmieliseltä, ja uskontotuntien lisäksi koulussa joutui rukoilemaan satuolentoa aamuhartauksissa ja ruokatunneilla.
Äiti pakotti rippikouluunkin, oikeaan kouluun, sitä lihdattiin kokonainen kevät kaks kertaa viikossa plus pakolliset jumalanpalvelukset.
Olis edes saanut käydä viikon rippileirin mutta ei.
Enpä ole rippijuhlan jälkeen ehtoolliselle mennytkään. Oli aika vastenmielistä söpöttää se uskontunnustus siellä alttarilla.
Ottaa vieläkin pannuun kun en 15-vuotiaana voinut kieltäytyä, olisin lentänyt kodista pihalle.
Taidat olla katkera eikä uskonto ole siihen syynä. Nuorena on kaikenlaisille ihmisten mielipiteille avoin ja siksi on kirkonvastaisuus iskostunut mieleesi.
Vanhana olet kiitollinen että kävit rippikoulun ja liityt omasta halusta takaisin. Ellei katkeruutesi ole päässyt muuten pilaamaan elämääsi.
katkero on hyvää.
katkero ja katkera.
" Nuorena on kaikenlaisille ihmisten mielipiteille avoin "
Siksi kirkon jäsenyyttä oli lapsena helpompi sietää. Toisaalta ei sille ollut perheessämme vaihtoehtoakaan.
Tukkapöllykin oli joskus sallittua.
Sitten kasvoin aikuiseksi.
Aikuisena en tulisi sietämään sellaista aivopesua ja päällepäsmäröintiä uskonasioissa mihin lapsi oli velvoitettu alistumaan mukisematta. Nyt sanoisin eriäviä mielipiteitäni kuten sinäkin liian äkkiväärille käännyttäjille. Lapsen tehtävä oli totella vanhempiaan.
"Vanhana olet kiitollinen että kävit rippikoulun ja liityt omasta halusta takaisin. "
Ei tule tapahtumaan.
Mitä Raamattu sanoo luopioista jotka ovat kuin koiria jotka palaavat oksennukselleen?
Ev. lut. oksennukseen ei ole paluuta.
Jotenkin se tuntui hämmentävältä sillä isäni ei kuulu kirkkoon ja äitinikin on uskontoja kohtaan epäileväinen. Eli kotimme oli ateistinen. Silti lapset liitettiin sillä se oli tavallista ja kaikki muutkin tekivät niin.
Uskonnon opetus alkoi ärsyttämään vasta yläasteella. Ala-asteella asiaa ei tietenkään ajatellut. Kaikenmaailman nooa-tarinat sun muut olivat ihan mukavia satuja vaikken (kaiketi) jumalaan uskonut.
Vasta rippikoulussa toisaalta tajusin että jotkut aikuisetkin uskovat OIKEASTI. Olin elänyt sellaisessa luulossa että jeesukseen uskovat vain pikkulapset niinkuin joulupukkiinkin. Se oli todella outoa.
Onneksi sain vanhemmiltani luvan erota kirkosta ja saan nyt lukiossa olla elämänkatsomus opetuksessa. Se on ollut mielestäni positiivinen oppiaine. Et:stä on ollut hyötyä niin filosofiassa, psykologiassa kuin historiassakin sillä et:n opetussuunnitelma koostuu suunnilleen näistä aineista. Eli se on melko turha aine koska samat asiat käydään kuitenkin muualla läpi. Silti pidän sitä parempana kuin uskonnon opetusta koska uskonto ei auta tosielämässä, se ei kehitä omaa ajattelua eikä muutakaan. On suhteellisen turhaa opetella apostolien nimet ensin yläasteella ja uudestaan lukiossa. Ja harjoitella evankeliumt ensin ala-asteella, sitten yläasteella ja vielä kerran lukiossa.
Eniten uskonnossa ärsyttikin se toisto. AINA vaan samat asiat uudestaa ja uudestaan. Ja aamunavaukset oli pakko kuunnella. Ei se ollut mukavaa koska ne tarinat olivat nii aivokuolleita ja musiikki surkeaa. Kevät ja joulukirkkoihinkin oli pakko mennä. Ei kirkkoon kuulumisesta mitään valtavaa harmia syntynyt mutta ei uskonnon pakkosyöttö mitään mukavaa ole.
Toki uskonnon tunnit olivat tylsiä kuin mitkä, mutta käytännössä samantyylisiä kuin historia tai maantieto (Tieteellinen arvo tietysti toinen). Joka tapauksessa olisin mielummin ollut palloa potkimassa liikunnantunnilla. Aamunavaukset oli aina kohtuullisen tylsää kuunneltavaa, niin eipä ollut väliä mistä siellä puhuttiin en kuunnellut kuitenkaan.
Tiedoston joskus yläasteella tai lukiossa että en usko mihinkään, mutta en tehnyt siitä minkäänlaista numeroa. Vähän tylsää oli uskontotunneilla, mutta en kokenut asiaa mitenkään vastenmieliseksi. Kirkkohistoria lukiossa oli jopa kiinnostavaa paikoitellen, vaikka hukkaan se aika ja tieto meni.
Tuntuu vastenmieliseltä ajatus, että minut on kastettu. Haluaisin pestä kasteeni pois, vaikka se ehkä kuulostaakin hassulta. Tuntuu, ettei kirkosta eroaminen riitä.
Uskonnonopetus ei muistaakseni häirinnyt minua kauheasti, mutta olisin tietysti halunnut kerrottavan enemmän kaikista eri uskonnoista, sillä ne kiinnostavat minua todella paljon. Sitä kyllä inhosin, että pakotettiin käymään kirkossa ja rukoilemaan ruokarukous ala-asteella. Enemmän se uskonnontuputus häiritsee näin jälkikäteen nyt, kun tiedostan nämä asiat paremmin kuin silloin kouluikäisenä.
Lapsuudessani 1970-luvulla tuo kaikki oli ihanan keveää kuten koko lapsen elämä.
Kirkko oli pakollista pullaa kaikille joten samaa paskaa kärsittiin yhteisymmärryksessä kaikki.
Samanmielisessä seurassa orjuuttaan ei huomaa.
Oli helppoa kulkea sekulaarin valtavirran mukana. Todella "uskovaiset" erottuivat toki tuolloinkin. Heitä pidettiin vähän erikoisina. Epäilyksiä heräsi kun huomasi heidän aina riitelevän toisten uskovien kanssa uskonasioista. Ilmeni,ettei monoliittista yhtä uskoa ollutkaan.
>>>Miltä teistä kirkosta eronneista on tuntunut se, että teidät on liitetty kirkkoon ja olette joutuneet käymään uskontotunneilla ja teidän papereissanne on lukenut luterilainen, vaikka ette ole uskoneet tällaiseen jumaltaruun?
Erosin kirkosta, mutta liityin Jeesukseen!
Tuntui mukavalta kuulla edes rippeitä siitä johon uskon. Mutta koska raamattu vääristää Jeesuksen sanat ja olen uskovainen niin erosin kirkosta. Haluan kuulla vain oikealla tavalla tulkittua raamattua.
Kirkosta eroaminen voi olla paikallaan jos uskoo oikeasti Jumalaan ja Jeesukseen, ei vain leikisti.
Nyt niille voi jo nauraa mutta ei lapsena naurattanut. Raivostutti seistä sateessa jonoissa luokka luokalta, kun lähdettiin kirkkoon. Oli mukava käydä kirkossa, mutta sinne piti kävellä jonoissa ja aina takana tuleva potki kantoihin ja kävely oli hidasta. Kirkossa ei paljon ehtinyt kuunnella, mitä pappi puhui, kun piti kuivatella takkia vesisadekävelyn jälkeen. Lauluja oli mukava kuunnella kirkossa. Urut soivat hienosti. Oli noloa rukoilla toisten kuullen. Joskus sekoilin sanoissa, vaikka olihan sitä lorua opeteltu koulussa ulkoa lausumaan. Uskontotunneista tykkäsin jonkin verran, mutta rukoilut ja muut uskonnolliset suorittamiset oli vastenmielisiä. En tiedä, uskoinko silloin mihinkään jumalaan tai jumaliin. Ehkä uskoin lapsen mielellä tai sitten epäilin. En niin tarkkaan muista. Ainut muistikuva oli se suorittamisen vastenmielisyys. Rippikoulusta tykkäsin. Murrosiässä aloin tajuta, miten julmia jotkut uskovaiset ovat toisilleen ja tuomisevat toisia uskovaisia helvettiin. Uskontojen raadollisuus alkoi valjeta uskonsotineen, anekauppoineen ja hengellisine painostuksineen, noitavainoineen ynnä sellaista.
Teidän valituksenne tuntuvat melko vähäpätöisiltä omiin kokemuksiini verraten. Kirkkoon kuuluttaessa te olitte sentään osa enemmistöä.
Oma perheeni oli helluntaiseurakuntalaisia jossa minuakin pakotettiin käymään. Tämä ei kokemuksena niin paha ollut, oli jopa mukavaa käydä raamattukerhossa jossa oli muitakin lapsia. Siellä askarreltiin ja leikittiin niin että Jumalaa ja raamattua tuotiin aina esille. Sanaleikki "Laiva on lastattu" esimerkiksi liittyy nooan arkkiin johon kaikki eläimet lastattiin...
Pahinta pienelle lapselle oli kuitenkin ala-aste. Kun kuului tähän outoon uskovasten vähemmistöön, oli pilkanteko ja kiusaaminen jokapäiväistä ensimmäisillä kolmella luokalla. Tämä kiusaaminen on tietysti aikuisen silmistä mitätöntä sanailua, mutta pienelle lapselle, joka haluaisi kuulua joukkoon, tilanne oli hirvittävää kärsimystä ja ahdistusta.
Sain osallistua rippikouluun, jossa tulikin esille että tiesin raamatusta ja sen opetuksista monin verroin enemmän kuin kukaan muu rippikoululainen. Rippikoulun loppukokeesta sain täydet pisteet ensimmäisellä kerralla, kun suurin osa joutui tekemään tehtävät uudelleen ja tarkistamaan vastauksensa.
Tuossa iässä jo ymmärsin jotain asioista ja koin tilanteen jopa huvittavaksi. Minä, outo joukkoon kuulumaton, olinkin parempi kuin kukaan muu tästä joukosta.
Silloin tajusin miten naurettavaa on kirkon toiminta. Kirkon toiminnalla ei ole mitään tekemistä uskovaisuuden kanssa eikä uskonnon kanssa. Kyse on muinaisista perinteistä jotka kaikki suorittavat vain koska niin tulee tehdä, se on päivän selvää ja normaalia.
Myöhemmin olen tutustunut muihinkin uskontoihin, enkä ole löytänyt perusajatuksen takaa mitään uutta. Kaikki uskonnot ovat samanlaisia kuin se jota alkuasukkaat viidakossa toteemipaalua palvoessaan harjoittavat. Ajatuksessa ei ole mitään eroa, vain nimitykset ovat eri.
Tästä syystä olen päätynyt kategorioimaan itseni en ateistiksi, vaan agnostikoksi. Minua ei kerta kaikkiaan kiinosta enää mitkään uskonnot. Olen ymmärtänyt niiden syvimmän tarkoituksen ja huomannut että en tätä tarvitse omassa elämässäni.
se on, mutta en siitä nyt mitään suurempia traumoja ole saanut kun kirkollisveroa en senttiäkään ole joutunut maksamaan.
Erosin heti täytettyäni 18.
En ole eronnut kirkosta (vielä) mutta silti vastaan, koska on tällä hetkellä melkein sama kuin ilman kirkosta eroamistani.
"...liitetty kirkkoon..."
En muista, koska olin silloin niin pieni.
"...joutuneet käymään uskontotunneilla..."
ei sen kummemmalta kuin muutkaan oppitunnit, mutta en juuri uskonut niitä juttuja mitä kerrottiin.
"...papereissanne on lukenut luterilainen..."
En ole nähnyt silloin missään paperissa lukevan, että olisin luterilainen.
"...vaikka ette ole uskoneet tällaiseen jumaltaruun?"
Luterilaisuus ei ole jumaltaru, vaan ne jutut mitä raamatussa lukee suurin osin. Enkä ole ateisti, enkä kristinuskoinenkaan enkä erityisemmin muuhunkaan uskontoon uskovainen.
joskus joutunut ruksailemaan ev.lut, ortodoksi tai siviilirekisteri esimerkiksi verolomakkeisiin. En tiedä onko niissä enää sellaista kohtaa.
Ja ne tietosi ovat tietysti väestörekisterikeskuksessa ja verottajalla.