On ihmeellinen asia miten Jumala kouluttaa ja kasvattaa ihmistä vetäen lähemmäksi itseään juuri sillä että ihminen on voittanut vastukset Jumalan avulla.
1. aikakirjassa on mielenkiintoinen dokumentti Daavidista Israelin kuninkaasta. Hän jos kuka oli vihan ja vainon painamana liittynyt lähelle Jumalaa. Hän oli herkkä runoilija ja soittaja poika jonka Jumala oli ottanut isänsä lampaiden paimennuksesta ja kohottanut hänet koko Israelin kuninkaaksi kivisen polun kautta.
Jumalalla oli määrättyjä asetuksia joita tuli noudattaa uskollisesti, sillä Jumala johti siihen aikaan tarkasti Israelin kansaa Daavidin käden kautta. Eräs näistä oli, ettei kansan lukumäärää pitänyt laskea, sen tiesi yksin Jumala ja se riitti. Pahan valta, joka tunsi voimakasta vihaa Daavidia kohtaan punoi juoniaan ja saikin niistä erään jujutettua Daavidin ajatusmaailmaan. Daavid tuli siihen tulokseen, että kansa olisi nyt laskettava. Vaikka hänen palvelijansa, joka myös oli tietoinen teon arveluttavuudesta yritti varoittaa Daavidia: Miksi Herrani pyytää tätä? Miksi hän haluaa tuottaa syyllisyyttä Israelille?, ei Daavid vielä havahtunut. Väestö laskettiin ja tulos tuotiin kuninkaalle. Jumala ei kuitenkaan ollut välinpitämätön tämän sooloilun suhteen, vaan näkijänsä kautta ilmoitti, että hän aikoo rangaista Israelia johtajansa teon vuoksi. Tämä onneksi viimein herätti Daavidin.
Mitä minä olenkaan mennyt tekemään tälle kansalle? Hän tunnusti Jumalalle:” Minä käskin laskea kansan. Minä olen se joka olen tehnyt syntiä ja menetellyt väärin. Mutta nämä minun lampaani, mitä he ovat tehneet? Herra, minun Jumalani minä rukoilen, olkoon sinun kätesi minua ja minun isäni perhettä vastaan, mutta ei vitsaukseksi sinun kansallesi.” Siinä nousi taas todellinen lammaspaimenen sydän puolustamaan viatonta laumaansa – en ihmettele että Jumala oli häneen mieltynyt. Noh Jumala antoi hänen valita kolmesta vitsauksesta, joista Daavid valitsi Jumalan käsiin heittäytymisen vaihtoehdon. ”Olen suuressa ahdingossa. Tahdon jättäytyä Herran käsiin sillä hän osoittaa runsaasti laupeuttaan. Ihmisten käsiin en tahdo joutua.”
Mitenkä on meillä omissa ympyröissämme, kun joudumme mahdollisesti syyn ja seurauksen usvan peittämiksi. Herääkö syyllisyys? Nouseeko tuskasta voima tunnustaa pahuutemme ja heikkoutemme ja todella rohkeus heittäytyä Jumalan käsiin, tuntui miltä tuntui? Vai epäilemmekö että olemme niin lähellä Jumaluutta, ettei pahalla ole meihin valtaa, että kyllä enkelit suojelevat meitä? Nii-in todella suojelevat, muuten meitä ei enää Jeesuksen tunnustamisen jälkeen olisi, mutta entäs koetuksen hetkenä? Siinä tulee ihmiselle esiin hänen oma kuvitelmansa hänen pyhyydestään ihan tuloksen kanssa. Säpsähdys ja tyhjän päällä roikkuminen tulee, kun huomaa etten minä olekaan niin pyhä, niin pyhä, ettei saatanalla olisi minuun mahdollisuuksia. Jos ollaan reippaalla mielellä silloin uskalletaan myöntää että ”se olin minä joka tein syntiä” – lisätään vaikeusastetta ”rankaise isä minua, älä tätä toista joka on lähtenyt mukaani houkutukseni vuoksi” – lisää vaikeusastetta ”tahdon jättäytyä Jumalan käsiin” – vieläkö on mahdollisuus perääntyä tahdonko jättäytyä, miten minulle käy, en tiedä uskallanko, voi minua.
Eräs vanhempi uskovainen sanoi kerran, ettei hän oikein osaa sanoa kumpi on suurempi vaara ihmiselle, hänen pyhyytensä vai hänen pahuutensa, mutta luultavasti jälkimmäinen on rehellisin oivallus.
Ystävät kun me olemme joutuneet ns. Jumalan vihaviiman ylipyyhkäisemisiksi, ollaan ihan aloillamme ja hiljaa ei valiteta ja volloteta ja kirota Jumalalle. Ystäväni se menee oli, Jumalan viha menee aina ohi ja sen jälkeen tulee viheriäinen kukkaketo joka tuoksuu sateen jälkeiselle aamun sarastukselle, ystäväni on alkamassa uusi aamu.
Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.
1. aikakirjassa on mielenkiintoinen dokumentti Daavidista Israelin kuninkaasta. Hän jos kuka oli vihan ja vainon painamana liittynyt lähelle Jumalaa. Hän oli herkkä runoilija ja soittaja poika jonka Jumala oli ottanut isänsä lampaiden paimennuksesta ja kohottanut hänet koko Israelin kuninkaaksi kivisen polun kautta.
Jumalalla oli määrättyjä asetuksia joita tuli noudattaa uskollisesti, sillä Jumala johti siihen aikaan tarkasti Israelin kansaa Daavidin käden kautta. Eräs näistä oli, ettei kansan lukumäärää pitänyt laskea, sen tiesi yksin Jumala ja se riitti. Pahan valta, joka tunsi voimakasta vihaa Daavidia kohtaan punoi juoniaan ja saikin niistä erään jujutettua Daavidin ajatusmaailmaan. Daavid tuli siihen tulokseen, että kansa olisi nyt laskettava. Vaikka hänen palvelijansa, joka myös oli tietoinen teon arveluttavuudesta yritti varoittaa Daavidia: Miksi Herrani pyytää tätä? Miksi hän haluaa tuottaa syyllisyyttä Israelille?, ei Daavid vielä havahtunut. Väestö laskettiin ja tulos tuotiin kuninkaalle. Jumala ei kuitenkaan ollut välinpitämätön tämän sooloilun suhteen, vaan näkijänsä kautta ilmoitti, että hän aikoo rangaista Israelia johtajansa teon vuoksi. Tämä onneksi viimein herätti Daavidin.
Mitä minä olenkaan mennyt tekemään tälle kansalle? Hän tunnusti Jumalalle:” Minä käskin laskea kansan. Minä olen se joka olen tehnyt syntiä ja menetellyt väärin. Mutta nämä minun lampaani, mitä he ovat tehneet? Herra, minun Jumalani minä rukoilen, olkoon sinun kätesi minua ja minun isäni perhettä vastaan, mutta ei vitsaukseksi sinun kansallesi.” Siinä nousi taas todellinen lammaspaimenen sydän puolustamaan viatonta laumaansa – en ihmettele että Jumala oli häneen mieltynyt. Noh Jumala antoi hänen valita kolmesta vitsauksesta, joista Daavid valitsi Jumalan käsiin heittäytymisen vaihtoehdon. ”Olen suuressa ahdingossa. Tahdon jättäytyä Herran käsiin sillä hän osoittaa runsaasti laupeuttaan. Ihmisten käsiin en tahdo joutua.”
Mitenkä on meillä omissa ympyröissämme, kun joudumme mahdollisesti syyn ja seurauksen usvan peittämiksi. Herääkö syyllisyys? Nouseeko tuskasta voima tunnustaa pahuutemme ja heikkoutemme ja todella rohkeus heittäytyä Jumalan käsiin, tuntui miltä tuntui? Vai epäilemmekö että olemme niin lähellä Jumaluutta, ettei pahalla ole meihin valtaa, että kyllä enkelit suojelevat meitä? Nii-in todella suojelevat, muuten meitä ei enää Jeesuksen tunnustamisen jälkeen olisi, mutta entäs koetuksen hetkenä? Siinä tulee ihmiselle esiin hänen oma kuvitelmansa hänen pyhyydestään ihan tuloksen kanssa. Säpsähdys ja tyhjän päällä roikkuminen tulee, kun huomaa etten minä olekaan niin pyhä, niin pyhä, ettei saatanalla olisi minuun mahdollisuuksia. Jos ollaan reippaalla mielellä silloin uskalletaan myöntää että ”se olin minä joka tein syntiä” – lisätään vaikeusastetta ”rankaise isä minua, älä tätä toista joka on lähtenyt mukaani houkutukseni vuoksi” – lisää vaikeusastetta ”tahdon jättäytyä Jumalan käsiin” – vieläkö on mahdollisuus perääntyä tahdonko jättäytyä, miten minulle käy, en tiedä uskallanko, voi minua.
Eräs vanhempi uskovainen sanoi kerran, ettei hän oikein osaa sanoa kumpi on suurempi vaara ihmiselle, hänen pyhyytensä vai hänen pahuutensa, mutta luultavasti jälkimmäinen on rehellisin oivallus.
Ystävät kun me olemme joutuneet ns. Jumalan vihaviiman ylipyyhkäisemisiksi, ollaan ihan aloillamme ja hiljaa ei valiteta ja volloteta ja kirota Jumalalle. Ystäväni se menee oli, Jumalan viha menee aina ohi ja sen jälkeen tulee viheriäinen kukkaketo joka tuoksuu sateen jälkeiselle aamun sarastukselle, ystäväni on alkamassa uusi aamu.
Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.