Jokainen läheisensä yllättäin menettänyt menee varmasti sokkiin tiedon saadessaan.
Kiinnostaisi tietää miten muut ovat reagoineet, kun poliisi tai joku muu viranomainen tulee asiata ilmoittamaan.
Menetin mieheni 3kk sitten. Poliisit tulivat asiasta ilmoittamaan. Itse lamaannuin täysin tunteettomaksi ja ylirauhalliseksi vaikka tajusin asian kaameuden. Itkua ei tullut vaikka kuinka yrittikin, vasta muutaman päivän päästä.
Olen aina olettanut, että ihminen huutaa hysteerisenä tällaisessa tilanteessa.
Kiinnostaisi tietää miten muut ovat reagoineet, kun poliisi tai joku muu viranomainen tulee asiata ilmoittamaan.
Menetin mieheni 3kk sitten. Poliisit tulivat asiasta ilmoittamaan. Itse lamaannuin täysin tunteettomaksi ja ylirauhalliseksi vaikka tajusin asian kaameuden. Itkua ei tullut vaikka kuinka yrittikin, vasta muutaman päivän päästä.
Olen aina olettanut, että ihminen huutaa hysteerisenä tällaisessa tilanteessa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sain tiedon poikani äkillisestä kuolemasta 6 kk sitten joulun aatonaattona, soitin itse hälytyskeskukseen ja tilasin ambulanssin poikani kotiin, sain puhelimitse tiedon, että mitään ei ollut tehtävissä. Olin täysin rauhallinen, muistan vain, että sanoin miehelleni, että tästä selviämme yhdessä. Olin varmaan shokissa. Kaksi oman paikkakuntamme poliisia tuli vielä kotiimme kertomaan tapahtuneesta. Muistan, että minulla oli joulukinkku uunissa ja sen haju tuntuu vieläkin sieraimissani. Meillä ei enää ikinä tule olemaan kinkkua joulna. Poliisit siis tulivat, puhuin heidän kanssaan täysin rauhallisesti, hulluinta oli, että pyytelin vielä anteeksi pukeutumistani (rennot kotivaatteet).Ihan ihmeellinen reaktio, mitähän mahtoivat miettiä poliisit. En huutanut, en pyörtynyt, ei mitään hysteriaa. Todennäköisesti asia ei mennyt silloin oikein kuitenkaan järjen tasolle. Vieläkin asia tuntuu niin epätodelliselta välillä.
ja naapurini tuli kertomaan että poikani on tajuttomana ulkona autokatoksessa.Juoksin ulos ja tajusin heti että lapseni on kuollut kun joku otti minusta kiinni ja sanoi että älä mene sinne.Riuhtaisin itseni irti ja juoksin suoraan poikani päälle makaamaan.Ambulanssi oli jo paikalla ja kuulin vain sanat"Ei ole enää tehtävissä mitään".Menin kaiketi shokkiin kun en antanut poikaani ruumisautoon,makasin vain hänen päällä ja huusin.Minut vietiin kriisiapuun mutta juoksin sieltäkin ulos,halusin vain lapseni luo.Aina uudestaan tuo hetki tulee silmieni eteen,hetki jolloin kaikki pysähtyi,koko elämä menetti merkityksen.Ja yhä tuntuu samalta.
kun hänen ystävänsä soitti minulle. Poliisit tulivat kertomaan sen minulle pari tuntia sen jälkeen.
Muistan vaan olleeni aika vittumainnen niille kun tulivat niin myöhässä sen minulle kertomaan.
Olin jo ehtinyt lamaantua tiedosta.
Kännykkäni oli lipaston päällä 23.12 klo 23.20, odotimme joulua.Näin oudon numeron ja jostakin syystä tiesin, että se kertoo kuolemasta.En meinannut pysyä järjissäni, pystyin vaikeasti ymmärtämään mitä lääkäri sanoi.Uskoin ennen maapallon olevan pyöreä mutta silloin tajusinkin sen olevan litteä, koska putosin reunan yli synkkään loputtomaan mustaan kuiluun, kuvaannollisesti.Sitten minun pitikin soittaa elämäni vaikeimmat soitot muille omaisille.Tuli sitten kaikkien aikojen jouluaatto.Itkin kaiken aikaa joulupöydässä ja kun joulupukki tuli lapsille, nojasin pyörtymäisilläni seinään.
puhelimitse sisareni soitettua. Itkin ja hoin, että ei ole totta ei ole totta. Mieleni teki kysyä sisareltani onko hän varma ja kutsua häntä valehtelijaksi, mutta sen verran järki pelas vielä että en moisia solvauksia sanonut. Olihan hänkin isänsä menettänyt. Sisareni vannotti etten lähde autolla ja lupasin, mutta heti kun puhelimen suljin niin autolla olin lähdössä. Kiire oli kova. En edes tiedä minne. Onneksi läsnä oli muita ihmisiä, jotka estivät autolla ajon. Tässä vaiheessa olin jo aika lailla lujaa omissa maailmoissani. Siis tajusin kaiken,, mutta ajatus ei oikein luistanut. Onneksi nämä lähellä olevat ihmiset sanoivat mitä tehdään seuraavaksi ja lopuksi kyyditsivät minut vielä mieheni työmaalle. Siellä sitten jo vitsailin vieraille ja miehelleni kertoessa en pystynyt enää sanoja käyttämään...mieheni kysyi et isäsi? ja huonosti kävì? Minä vain nyökyttelin ilman kyyneleitä. Olin pihalla. Aikaa kului päiviä kun palasin ttas hiljalleen tähän maailmaan...tuntuu että kahden vuoden jälkeenkään ei aivot ole entisellään. Hajamielisyys vaivaa vieläkin.
aikoinaan isäni kuoelmast. Koska tieto oli yllättävä, syytin veljeäni valehtelijaksi. Sen jälkeen itkin hysteerisenä.
Nyt vuosien jälkeen jouduin tilanteeseen,että löysin äitini kotoaan kuolleena. Vaikka näin tilanteen, yritin väkisin herättää äitiäni. Hän istui, silmät olivat auki, joten en millään halunnut uskoa hänen olevan kuollut. Olin shokissa, en uskonut asiaa. Pystyin kuitenkin soittamaan hätäkeskukseen ja toimimaan sieltä tulleiden ohjeiden mukaan. Kun ambulanssi tuli ja hetikohta senjälkeen ruumisauto, aloin täristä. Tärisin kuin horkassa.
Tilanne oli kauhea, siitä on nyt puoli vuotta. En enään uskalla ajatella koko päivää, se on tähän saakka elämäni painajaismaisin päivä.
Olin 17vuotias kun isäni kuoli ja voin kertoa että shokissa olin ja pitkään. Mitään en tuntenut, olin vakuuttunut että kyseessä oli erittäin törkeä vitsi, tosin eihän sekään ollut mahdollista. Hautajaisissakaan en itkenyt ja sain ymmärtämättömiä, halveksuvia katseita ja kommentteja sukulaisiltani. "Onhan se nyt jo kumma ettei nuori ymmärrä että isänsä on kuollut". Näin painajaisia ja ryhdyin työstämään surua, hyväksyin asian vasta hyvin pitkän ajan kuluttua.
Isä soitti äitini kuolemasta kännykkääni. Ei se ollut järkytys, sillä osasin odottaa asiaa. Asuin tuolloin isäni ja pikkusiskoni kanssa ja asun vieläkin. Isä oli sairaalassa kun tuo oli jo tapahtunut. Otin asian tyynesti, ei siinä mitään. Minulla oli jo pitkään ollut etäiset välit ja huonot välit äitini kanssa, samoin kun on myös ollut isäni kanssa niin pitkään kuin muistan. Koskaan en itkenyt äitini perään, eikä minullaollut tarvetta surra. En ollut koskaan asian takia tolaltani. Heti kun sain tietää äitini sairaudesta tiesin kuinka siinä käy, ei siinäkään mitään. Isäni ja siskoni olivat asian tiimoilta hyvinkin järkyttyneitä ja tolaltaan. Myös äidin sisarukset, jotka eivät oikeasti välitä esittivät surun murtamia. Vaikka minulla ei ollutkaan tarvetta surra kukaan ei koskaan kysynyt minulta asiasta. Sellaiset ihmiset, jotka ovat itse tapausta surreet ovat sanoneet suoraan minulle ihan suoraan, että minun pitää ryhdistäytyä, vaikka en ole koskaan surrut tapausta tai tehnyt siihen vedoten mitään typerää ja he ovat. Tiedän, että sitten kun isäni kuolee, niin ei sure sitäkään yhtään. Luulin aina, että isä kuolee ensin. Tutkiessani vähän äitini kuoleman jälkeen papereita tajusin olevani ei- toivottu lapsi. En kertonut havainnostani , mutta se varmaankin selittää etäiset välini vanhempiin ja sen, miksi minua on kohdeltu niin huonosti ja siskoani ihan toisella tavalla.
Ehkä tarpeeni olla surematta johtuu siitä, että olen kokenut henkilökohtaisen kriisin, joka valmisti minua tähän asiaan. Ennen äitini kuolemaa tapahtunut kaksi vuotta yhtä jaksoisesti kestänyt työttömyyteni aiheutti minulle niin paljon ongelmia , mutta myös teki minusta kovemman ja vahvemman. Oman elämäni käännekohtia ja suuria kriisejä ovat olleet siis vain ne kaksi kertaa , jolloin olen ollut työttömänä. Silloin olisin tarvinnut apua, mutta en sitä saanut. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla. Joku saattaa pitää minua kylmänä, mutta sitä en ole. Minulla ei myöskään ole mitään hampaankolossa äitin kuolemasta. Ehkä myös se, että hyväksyin väistämättä tapahtuvan asian niin aikaisin auttoi. Tosin olin saadessani tietää sairaudesta keskellä omaa työttömyydestä johtuvaa kriisiäni. Myönnän, että en tukenut äitiäni milään tavalla hänen sairautensa aikana, mutta se johtui omista ongelmistani. Miten muka olisin voitunut tukea häntä millään tavalla kun kukaan ei auttanut minua milläänb tavalla työttömyyteni kanssa, joka selvästi näin jälkikäteen ajateltuna aiheutti minulle masennusta ? Korostan vielä, että äitini sairaus ei siis millään tavalla vaikuttanut minuun, vain oma työttömyyteni. Olenkin siis huomannut voivani hyvin pahoin vain silloin kuin minuuttani loukataan. Tätä ovat tehneet esim.kela, työkkäri, sossu ja monet muut tahot.
Tässä on ollut hirveät perintöriidat jo vuosia äitini sisarusten kanssa isovanhempieni kuolinpesien jaosta, jossa minä ja siskoni olemme myös osakkaina. Se onkin sitten toinen tarina, mutta sanon vain, että ne vähät edistykset asioissa ovat minun ansiotani. Antaisivat minun hoitaa asiat, jos eivät itse kykene. Eivät luota minuun.
Lopuksi haluan vielä sanoa, että olen hyvin itsenäinen ihminen.