Halusin kirjoittaa tänne koska rakas isäni menehtyi 26.6.2008 49-vuotiaana. Hän joutui sairaalaan aivan yhtäkkiä puhuen sekavia ja verensokeri oli ihan nollissa.
Lääkärit sanoivat sairaalasta hänen kyllä toipuvan. Sitten äitini sai tiedon vain paria tuntia myöhemmin siitä, että isäni on vakavasti sairas. Hänen maksansa lähes tuhoutunut.
Kävimme häntä 3 kertaa katsomassa, ensin teho-osastolla, sitten vuodeosastolla jolloin hän oli vielä tajuissaan. Kolmannella kerralla hän oli osittain koomassa ja vain hengitti raskaasti.
Samana päivänä muutamaa tuntia myöhemmin soitettiin hänen kuolleen. Tiedon saatuani söin rauhoittavia sillä olisin muuten saanut jonkinlaisen kohtauksen.
Olen vasta 23 vuotias ja eniten minua surettaa se, että olen aina ollut isäni tyttö, isäni oli vielä nuori, hän ei koskaan ehtinyt nähdä tulevia lapsenlapsiaan tai taluttaa minua alttarille mennessäni naimisiin jonain päivänä :(
Lääkärit sanoivat sairaalasta hänen kyllä toipuvan. Sitten äitini sai tiedon vain paria tuntia myöhemmin siitä, että isäni on vakavasti sairas. Hänen maksansa lähes tuhoutunut.
Kävimme häntä 3 kertaa katsomassa, ensin teho-osastolla, sitten vuodeosastolla jolloin hän oli vielä tajuissaan. Kolmannella kerralla hän oli osittain koomassa ja vain hengitti raskaasti.
Samana päivänä muutamaa tuntia myöhemmin soitettiin hänen kuolleen. Tiedon saatuani söin rauhoittavia sillä olisin muuten saanut jonkinlaisen kohtauksen.
Olen vasta 23 vuotias ja eniten minua surettaa se, että olen aina ollut isäni tyttö, isäni oli vielä nuori, hän ei koskaan ehtinyt nähdä tulevia lapsenlapsiaan tai taluttaa minua alttarille mennessäni naimisiin jonain päivänä :(
Vastaukset 9
Vanhimmat
En oikein osaa sanoa muuta kuin, että otan osaa. Olen suunnilleen isäsi ikäinen ja voin kuvitella hänen tunteensa sinua kohtaan, kun itsellänikin on lapsia.
Ihmisen elämä kestää sittenkin vain silmänräpäyksen verran, jos sitäkään, kun verrataan maailmanhistoriaan. Ja silti, kaikki mikä meissä on, on ollut aina ja on aina oleva.
Sinun isäsi elämä jäi lyhyeksi, muttei turhaksi: Hän elää sinussa ja oli siitä varmasti ylpeä.
muuta ei voi ulkopuolinen asiaan sanoa.
Oma Isäni kuoli yllättäen 40-vuotiaana kun olin itse 12-vuotias. Oma Poikani kuoli 22-vuotiaana kun olin 46-vuotias.
Otan osaa suureen suruusi. Oma isäni kuoli, kun olin 20-v, 54-v, hän tosin kuoli sairastettuaan pitkään syöpää. poikani oli kuollessaan 33-v. Elämä ei ole reilua. Ihmisen elämä voi sammua niin äkkiä. Voimia sinulle ja äidillesi.
Otan osaa suruusi. Elämä on todella epäreilua välillä. Kukaan ei tiedä milloin on kenenkin aika lähteä täältä pois.
Yritä päästä takaisin arkeen mahdollisimman pian, vaikka se vaikeaa onkin. Älä jää neljän seinän sisään suremaan, sieltä voi olla vaikea nousta takaisin jaloilleen.
Toivottavasti sinulla on hyviä ystäviä. Ja puhu asiasta niin paljon kuin vaan suinkin jaksat.
Yritä kohdata rohkeasti ne kaikkein pelottavimmatkin asiat.Valokuvien katseleminen, ihmisten kohtaaminen jne.
Surusi on vielä niin alussa, ettet välttämättä ole vielä sisäistänyt isäsi äkillistä poismenoa kunnolla. Hautajaisten jälkeen voi vasta iskeä se pahin ikävä ja surutyö ikäänkuin vasta alkaa.
Voit käydä kaikki mahdolliset tunteet läpi, myös vihan tunteita voi tulla.
Kaikki hyvät muistot auttavat eteenpäin.
Anna kuitenkin kaikki tunteet tulla ja itke kun itkettää. Rauhoittavista voi olla apua, mutta käytä vain jos on ihan pakko. Ettei se suru ja etenkin sureminen siirtyisi vain eteenpäin rauhoittavien voimalla.
VOIMIA!
Oma isäni kuoli kuukausi sitten reilun 50-vuoden ikäisenä ja tieto tuli täytenä yllätyksenä minulle. Paljon jäi asioita tekemättä ja muistot eivät anna rauhaa. Kyyneleet silmissä saa toisinaan mennä nukkumaan.
Hautajaisissa kannoin isäni arkkua... kova paikka oli :(
Minun isäni kuoli 11.3.2007.Hän oli 62-vuotias.Sai aivoinfarktin josta toipui todella nopeasti ja samalla viikolla kun hänet piti kotiuttaa hän sai ison aivoverenvuodon johon kuoli.Tuskat olivat varmaan kovat:(Häntä kun hoidettiin vatsatautipotilaana!!Kaksi päivää suoni oli saanut vuotaa eikä kukaan auttanut..
Kamalinta oli se,että en ehtinyt puhua isälleni ennen kuin hän kuoli.Kun kaikki oli vielä hyvin,ajattelin että olen häntä kotona vastassa kukkien kanssa.Kaikki tapahtui niin nopeasti että viimeinen kerta kun näin rakkaan iloisen isäni,oli se kun häntä tuskien vääristämänä vietiin toiseen sairaalaan..Oksettaa ajatellakkin sitä.Lääkärien mielestä mitään hoitovirhettä ei tapahtunut!
Olen itsekkin alle kolmikymppinen.Tuntuu oudolta olla ilman isää.Minäkin olin isän tyttö,hänelle pystyin kertomaan kaikesta ja hän oli se joka tuki minua koko elämänsä ajan.Tuntuu siltä että jokin osa olisi repäisty minusta irti,sisällä on iso tyhjä kolo..
Mutta lupaan sinulle,kyllä se tuska hellittää pikkuhiljaa..Ottaa oman aikansa luopua surusta.Mutta minäkin ajattelen niin että ei isä haluaisi että surisin häntä koko elämäni.Joskus on pakko mennä eteenpäin..Kyllä minä ajattelen isää joka päivä ja itkukin tulee helposti mutta kyllähän sitä jo vähän nauraakin ja muistaa isän hassuja juttuja.Voi kuulostaa typerältä,mutta joskus puhunkin hänelle niinkuin olisi paikalla.Uskon että kuolleet omaiset katsovat meidän perään:)
Toivon kaikkea hyvää sinulle,kukaan ei tiedä miltä läheisen kuoleman suru tuntuu,ennenkuin omalle kohdalle osuu..Mutta me selviämme kyllä,olemmehan isän tyttöjä:)
Nimim. saman kokenut. Luin isäsi kuolemasta ja liikutuin. Samalla järkytyin siitä miten nopeasti hän menehtyi ja miten väärin sairaala toimikaan >:(
Tänään isä haudataan. Näin hänestä eilen unta. Äitini, joka uskoo myös että kuolleet omaiset pitävät meistä huolta vielä kuolemansa jälkeenkin sanoi, että isäni olisi unessa tullut katsomaan, että meillä (minulla ja sisaruksillani) on kaikki hyvin. Olen vanhin kahdesta sisaruksestani, nuorin alle 18 vuotias :(
Eilen kävimme katsomassa isääni kappelissa. Pelkäsin etukäteen siltä miltä hän näyttäisi, mutta hän näytti niin levollisilla ja hänen kasvoillaan näkyi pieni hymy :) Se sai kyynelten välistä itsellenikin hymyn kasvoille ja näky rauhoitti minua :) Se vain harmittaa, etten ottanut kuvaa hänestä siellä kappelissa, sitä viimeistä kuvaa ennen kuin arkun kansi lasketaan hänen päälleen. Se jäi minua harmittamaan :( Äitini sanoi, että kuva isästäni hymyilemässä säilyisi kyllä mielessäni aina.
Hautajaiset menivät varmaan "hyvin"jos niin voi sanoa..Hautajaisten jälkeen asiat alkavat helpottamaan vähän,kun on saanut läheisen viimeiselle matkalle.
Ihanaa että näit isästäsi noin pian unta ja että oli levollinen uni:)Kyllä se isäsi halusi varmasti sanoa että älä sure liikaa,hänellä on hyvä olla.Ja mä uskon siihen että me kaikki näemme vielä omaisemme kun meistä aika jättää..Sen avulla jaksan.
Ihanaa että näit isäsi viimeisen kerran ja levollisena siellä kappelissa:)Kyllä se kuva isästäsi mielessäsi pysyy ikuisesti,ei siihen valokuvia tarvita:)Ja monet asiat ja tavarat ja jopa hetket tulevat muistuttamaan hänestä.Aluksi se on todella vaikeaa,mutta pikkuhiljaa voi katsoa valokuviakin itkemättä.Minä otin isän lempihatun itselleni ja nuuhkaisen sitä aina joskus,siinä on isän tuoksu:)Se lohduttaa.Minulla on myöskin hänen kaulaketjunsa kaulassani.En ota sitä pois melkein koskaan..
Kumma juttu oli meillä hautajaispäivänä se,että koko päivän oli kamala sade ja kun siunaustilaisuus alkoi,aurinko tuli esiin ja alttarialue kylpi auringonvalossa.Meille sanottiin että isä hyvästeli meidät..Jäi kaunis muisto.
Teidän täytyy nyt tukea toisianne paljon!Ehkäpä koko perhesuhteet menevät uusiksi.Meillä oli ennen isän kuolemaa tosi irtonainen perhe,mutta nyt pidämme yhtä viimeiseen asti.Voimia sinulle ja perheellesi:)
Oma isäni elää. En tietenkään toivo kenenkään ihmisen (paitsi suuret "pahantekijät", vaikka en taida edes kannattaa kuolemantuomiota) kuolemaa. Olen silti vähän ihmissäni, miten isäni, jonka piti ihan selvästi kuolla ennen äitiäni elää ja äitini, jonka piti elää vanhaksi kuoli ensin. Äitini oli lisäksi paljon isääni "parempi" ihminen. Välini äitiini olivat pitkään huonot, eikä hänen kuolemansa ollut yllätys, koska hän oli sairas. Minulla ei myöskään ollut tarvetta surra sitä ja olen asian kanssa sinut.
Joka tapauksessa välini isääni ovat vielä paljon huonommat, ovat olleet jo pitkään. Ehkä se, että olen ei-toivottu lapsi selittää paljon. Ehkä isä koki, että tuhosin syntymällä hänen elämänsä. Koskaan en ole saanut isältäni tukea tai apua vain haukkuja jne. Huono isäsuhteeni on osaltaan vaikuttanut siihen , että en halua olla missään tekemisissä miesten kanssa. Naimisiin en koskaan aio ja tuskin seurustelenkaan. Miehet kun ovat kaiken pahan alku ja juuri. Entisaikoihin minua olisi kutsuttu "vanhaksi piiaksi".
En siis ymmärrä, miten jollakin naisella voi olla läheiset välit isänsä kanssa.
Vaikka minulla onkin ollut huonot välit kumpaankin vanhempaani, ajattelin useita vuosia ennen äitini sairastumista, miten paljon parempaa elämämme olisi sitten kun isä on kuollut. Puhuimme asiasta vain kerran. En muista, oliko äiti silloin jo sairastunut, mutta äitini puheistakin kävi ilmi hänenkin uskovan isän kuolevan ensin. Äiti oli myös ajatellut avioeroa. Asiasta ei siis sen jälkeen puhuttu, mutta ihmettelen, miksi ei sitä hakenut kun ainakin minun ja äitini elämä olisi ollut niin paljon parempaa ilman tuota miestä. Olin jopa niin pitkällä asioiden miettimisissä, että olisin hyväksynyt eron heti ja olisin muuttanut äitini luokse, enkä olisi halunnut nähdä miestä koskaan. Jopa suoraan toivoin vanhempieni eroa. Nyt olosuhteiden pakosta joudun yhä asumaan tuon miehen, isäni kanssa. En silti voi sanoa enää vuosiin olleeni kummankaan vanhemman puolella.
Haluan kirjoituksellani sanoa, että elämä ei ole reilua. "Hyvät ihmiset" saattavat kuolla ennen aikojaan. Toivottavasti aloittajan isä oli suremisen arvoinen. Kirjoittaja sanoo olevansa 23- vuotias, itse olin äitin kuollessa 22 ja nyt 24- vuotias. En vain ymmärrä, miten joku lähes itseni voi kokea noin. Kumpa kirjoittaja osaisi jatkaa omaa elämäänsä ja pystyä pääsemään asian yli. Lopultahan me kaikki kuolemme, jotkut vain liian aikaisin. Itse olen ainakin hyväksyt asian. Sitä edelsi jonkinlainen kriisi 19-vuotiaana, mutta nyt ymmärrän sen, että joskus aikani koittaa. Koska olen hyväksynyt tämän tosiasian, välttelen lääkäriä viimeiseen saakka.