oikein?
Juolahti vain tuollainen kysymys mieleeni siitä syystä, että kun me jäljelle jääneet joudumme vielä jäädä odottamaan omaa vuoroamme, ehkä kovinkin monenlaisen "maalisen" murheemme kanssa.
Asiaahan voisi ajatella niinkin, että olisimme onnellisen iloisia hänen kohdalleen sattuneesta "lottovoitosta"kun pääsi maalllisen vaelluksemme tuomista tuskista ja piinoista.
Monenkin, ehkä meidän kaikkien mielessähän on joskus käynyt sellainen ajatus, kun oikein kurjasti menee, että olisi suorastaan helpotus kun pääsisi jo pois täältä kurjuudesta ja julmuudesta.
Kyllähän se ikävältä tuntuu kun rakkaimpansa menettää mutta onko se sittenkään aina niin hirveän raskaasti otettava asia mille se suruviestin tultua ensin tuntuu.
Mehän kaikki joudumme täältä aikanamme poistumaan emmekä mekään sitä sure etukäteen. Onko siis tuo lähtiäjäkään asiasta sitten itse loppujen lopuksi ollut sitä mieltä että häntä kannattaa surra jälkeenpäin.
Ehkäpä hän mielessään on ollut sellainen ajatus, että onneksi minä pääsen nyt pois tästä kärsimyksien paikasta, ja teidän tulisi olla siitä myöskin onnellisia.
Eiköhän tuo kuoleman odottaminen ole kuitenkin sitä raskainta aikaa läheisillekkin.
Onnettomuudet ovat tapauksina hieman erityyppisiä lähtöjä, mutta silloin pitäisi ajatella niin, että hyvä kun ei jäänyt kärsimään, vaan lähtö tapahtui niin nopeasti ettei sitä oikeastaan ollut olemassakaan.
Eipä meistä kukaan koskaan omaa kuolemaansa tiedä milloin se tulee, ja hyvä niin.
Raskainta ja surullisinta minulle itselleni on ollut koirani menettäminen. Isäni lähtökin oli niinkuin jotenkin odotettavissa, vaikka se sitten tulikin yllätyksenä, mutta ei se niin surullista ollut kuin tiesi, että hän ei joutunut enää enempää tuskia kärsimään, vaan lähtö tapahtui hyvin nopeasti.
Me ihmiset oleemme niin erillaisia ajatuksiltamme ja tunteiltammekin, ettei tuohon kuolemiseen liittyvään suhtautumiseen ole mitään yksiselitteisyytä olemassa. Siis surrakko vai eikö. Ikävän se läheisen poismeno kuitenkin jättää.
Kukin meistä kuitenkin joutuu täältä lähtemään, mutta harvapa meistä sitä etukäteen miettii tai suree.
Juolahti vain tuollainen kysymys mieleeni siitä syystä, että kun me jäljelle jääneet joudumme vielä jäädä odottamaan omaa vuoroamme, ehkä kovinkin monenlaisen "maalisen" murheemme kanssa.
Asiaahan voisi ajatella niinkin, että olisimme onnellisen iloisia hänen kohdalleen sattuneesta "lottovoitosta"kun pääsi maalllisen vaelluksemme tuomista tuskista ja piinoista.
Monenkin, ehkä meidän kaikkien mielessähän on joskus käynyt sellainen ajatus, kun oikein kurjasti menee, että olisi suorastaan helpotus kun pääsisi jo pois täältä kurjuudesta ja julmuudesta.
Kyllähän se ikävältä tuntuu kun rakkaimpansa menettää mutta onko se sittenkään aina niin hirveän raskaasti otettava asia mille se suruviestin tultua ensin tuntuu.
Mehän kaikki joudumme täältä aikanamme poistumaan emmekä mekään sitä sure etukäteen. Onko siis tuo lähtiäjäkään asiasta sitten itse loppujen lopuksi ollut sitä mieltä että häntä kannattaa surra jälkeenpäin.
Ehkäpä hän mielessään on ollut sellainen ajatus, että onneksi minä pääsen nyt pois tästä kärsimyksien paikasta, ja teidän tulisi olla siitä myöskin onnellisia.
Eiköhän tuo kuoleman odottaminen ole kuitenkin sitä raskainta aikaa läheisillekkin.
Onnettomuudet ovat tapauksina hieman erityyppisiä lähtöjä, mutta silloin pitäisi ajatella niin, että hyvä kun ei jäänyt kärsimään, vaan lähtö tapahtui niin nopeasti ettei sitä oikeastaan ollut olemassakaan.
Eipä meistä kukaan koskaan omaa kuolemaansa tiedä milloin se tulee, ja hyvä niin.
Raskainta ja surullisinta minulle itselleni on ollut koirani menettäminen. Isäni lähtökin oli niinkuin jotenkin odotettavissa, vaikka se sitten tulikin yllätyksenä, mutta ei se niin surullista ollut kuin tiesi, että hän ei joutunut enää enempää tuskia kärsimään, vaan lähtö tapahtui hyvin nopeasti.
Me ihmiset oleemme niin erillaisia ajatuksiltamme ja tunteiltammekin, ettei tuohon kuolemiseen liittyvään suhtautumiseen ole mitään yksiselitteisyytä olemassa. Siis surrakko vai eikö. Ikävän se läheisen poismeno kuitenkin jättää.
Kukin meistä kuitenkin joutuu täältä lähtemään, mutta harvapa meistä sitä etukäteen miettii tai suree.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Menetin mieheni äkillisesti 5kk sitten. Kaikki oli niin hyvin meillä. Suru ja sokki oli valtava.
Ikävä on kova edelleen ja tunteet kulkee vuoristorataa, mutta...
...tämän elämäni rankimman jutun myötä olen oppinut arvostamaan monia asioita erilailla. Toisen kuolemasta en osaisi mitenkään kyllä "iloita", jos sitä ajoit tekstissäsi takaa. Toki jos pitkään sairastaa ja kärsii, niin onhan se helpotus päästä pois kärsimästä. Mutta itse olen yrittänyt kääntää oman suremiseni elämästä iloitsemiseen. Osaan iloita elämän pienistäkin jutuista. Olen ottanut alusta alkaen asenteen, että mä haluan pärjätä ja selvitä tästä ja nauttia elämästä täysin rinnoin. Niinhän se miehenikin varmasti haluaisi. Ei toisen kuolema voi olla toisen elämän loppumista.
Välillä vain tuntuu, kun nautin ihmisten seurasta, olen iloinen, haen uusia elämyksiä, haluan tehdä ystävien kanssa jotain hauskaa, että muiden silmissä se voi näyttää "väärältä". Että ihmiset katsoo, että onpas sillä nyt hauskaa, eipä se pitkään miestänsä surrut jne.
Päinvastoin, se kaikki mukava yhdessä oleminen ja tekeminenhän vain auttaa ja antaa voimia päästä surussa eteenpäin. Ei se sitä tarkoita etteikö sitä surisi ja olisi ikävä.
kyllä niitä pahoja päiviä ja hetkiä on silti ihan riittävästi. Ikävä on valtava, enkä osaisi kuvitellakaan vielä pitkään aikaan esim. uutta suhdetta. Sitä vaan on hyväksyttävä tosiasiat, ettei se elämä ole kuin ennen ja mikään ei sitä rakkainta ihmistä tuo takaisin. Haluan kuitenkin itse yrittää nauttia elämästä, kun kerran elän. Sitä kun ei koskaan tiedä kauanko sitä on vielä jäljellä.
Toki surra pitää ja käydä surutyö kaikkine vaiheineen läpi, mutta eihän sitä tarvitse silti lukkiutua sinne surun sisään vaan yrittää nauttia myös siitä mitä on jäljellä.
kokenut. Äitini kuolema jotenkin "herätti" minut. Olin kärsinyt masennuksesta, ja kun pahin suru oli mennyt, heräsin jotenkin enemmän tähän elämään. Sillä tavalla, että haloo, mulla on vain tämä yksi elämä, ja eihän ole mitään mieltä jos vietän sen yksin neljän seinän sisällä masennuksissani. (niinkuin olin jo vuosikaudet tehnyt) Aloin ottamaan enemmän kontaktia ihmisiin jne. vaikka kauhean ujo olen, ja siitä osittain masennuskin johtuu.
no, masennus on palaillut taas (en taida siitä kokonaan päästä), mutta koetan nyt pyristellä vastaan niin paljon kuin pystyn.
Äiti on kyllä silti mielessä, enkä olisi todellakaan toivonut hänen kuolemaansa. Mutta sanoohan sananlaskukin "ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin"
Niin no eihän täällä aina herkkua oo kellään mutta ei sitä etukäteen kannata suremaan ruveta...eihän sitä voi olla onnellinen ikinä jos alkaa sellasii murehtimaaan. Meille kuuluu elämässä suru ihan sinänsä...siihen ajan kanssa vaan tottuu koska me mennään eteenpäin jokatapauksessa...se toivutaanko siitä milloinkaan täysin voi jokainen olla omaa mieltä... kyllä mullakin oli ihana vanha koira jo 12-vuotta kun se kuoli mutta eihän sitä voi IHMISEN kuolemaan varrata ei mitenkään.. no sen jonkun läheisen pois menon jokainen kokee aikanaan ennemmin tai myöhemmin..sillehän me emme voi mitään.
Kuule, sovellapa noita hyviä teorioitasi siihen koirasi menetykseen. Eipähän kärsi ainakaan ja on onnellinen kun pääsi taivaaseen ... Helpottaako?
Olen menettänyt kaksi koiraa ja ne yhdessäkään ei ole mitään verrattuna siihen kun menetin koululaiseni. Mutta jokaisella mittakaavansa.
Noita kirjoittamiasi teorioita olen usein ajatellut. Että saatamme elää harhakuvassa jossa kuolema on paha. Ehkä sen hyvyys ja houkuttavuus on kätketty meiltä, sillä muutoinhan emme ehkä haluaisi jatkaa tätä oppimatkaa(?) loppuun saakka.
Saadakseni voimaa olen yrittänyt ajatella, että lapseni on ehkä hyvin onnekas päästessään pois täältä aiemmin kuin moni muu. Mutta silti on vaikea ymmärtää miksi hänen piti kovasti kärsiä puolet siitä lyhyestä elämästään. Kunpa hän olisikin saanut lähteä saappaat jalassa, loppuun asti vahvasti eläen ja kärsimättä. Hänen kuoltuaan olen kovasti tahtonut perään. Se olisi helpotus nyt minun kärsimykseeni, joka on ikävä ja suru. Senkin käännän niin, että lapseni tuskin sitä tahtoo ja toivoo että elän oma elämään täysillä ja että ymmärtäisin että hänellä ei ole hätää. Niin teen, mutta suru elää silti minussa aina. Itken ajoittain mennyttä aikaa, vaikeita muistoja, iloisia muistoja ja ikävää. Ja samalla pyydän pojaltani anteeksi ne kyyneleet, mutta minun on vaan saatava vuodattaa ne. Vakuutan että kaikki on hyvin täällä ja kestän, mutta kyyneleeni tarvin ajoittain yksinäisyydessäni.
Tässä elämässä on yksi lohtu... me kaikki kuolemme joskus. Päivä päivältä olen lähempänä poikaani. Ajankohta on minulta peitossa. Syöpäni ehkä nopeuttaa sitä. Kuolema on vakaan varma. Huokaisen huojentuneena, joskus tämä kärsimys loppuu. Poimin kuitenkin pieniä ilon jyviäkin matkallani. Kaikkea hyvää sureville. Voimia ja lohtua.