Tämä kysymys on suunnattu ainoastaan ateisteille, joten soisin uskovaisten pidättäytyvän vastaamasta. Ihan totta, jooko?
Täällä on muutama ateisti, jotka ovat menneisyydessään olleet uskovaisia, ainakin jollain tavalla. Mahdatteko muistaa, miltä se uskominen tuntui? Entä miltä tuntui se valaistumisen hetki, kun ymmärsitte, että eipä tuolla takavasemmalla olekaan näkymättömiä piällysmiehiä valvomassa? Ja ensimmäiset päivät ateistina ollessa?
Ilmaantui tämmöinen kysymys mieleen, kun tulin lukemaan näitä päivän otsikoita tuolla mansikkamaalla kömpimisen jälkeen. Oli nimittäin jotenkin vapautunut olo, kun vihdoin nostin rastasverkon laitaa ja putkahdin sen alta aurinkoiseen kesäaamuun. Kuvittelisin, että järeämmistä lahkoista irti päässeillä tunne on sama kuin ryömiminen esiin muovilla katetulta kasvimaalta, mutta tuo ilmaa läpi päästävä rastasverkko pätenee riviluterilaisuuteen. Löytyykö muunlaisia analogioita?
(Olen itse ollut ateisti syntymästäni saakka eli 60-luvulta lähtien, joten nämä uskonasiat ovat minulla täysin mielikuvituksen varassa, ihan kuten uskovaisillakin.)
Täällä on muutama ateisti, jotka ovat menneisyydessään olleet uskovaisia, ainakin jollain tavalla. Mahdatteko muistaa, miltä se uskominen tuntui? Entä miltä tuntui se valaistumisen hetki, kun ymmärsitte, että eipä tuolla takavasemmalla olekaan näkymättömiä piällysmiehiä valvomassa? Ja ensimmäiset päivät ateistina ollessa?
Ilmaantui tämmöinen kysymys mieleen, kun tulin lukemaan näitä päivän otsikoita tuolla mansikkamaalla kömpimisen jälkeen. Oli nimittäin jotenkin vapautunut olo, kun vihdoin nostin rastasverkon laitaa ja putkahdin sen alta aurinkoiseen kesäaamuun. Kuvittelisin, että järeämmistä lahkoista irti päässeillä tunne on sama kuin ryömiminen esiin muovilla katetulta kasvimaalta, mutta tuo ilmaa läpi päästävä rastasverkko pätenee riviluterilaisuuteen. Löytyykö muunlaisia analogioita?
(Olen itse ollut ateisti syntymästäni saakka eli 60-luvulta lähtien, joten nämä uskonasiat ovat minulla täysin mielikuvituksen varassa, ihan kuten uskovaisillakin.)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itselläni kristinuskosta luopuminen oli verrattavissa siihen kun luovuin uskostani joulupukkiin. Ei mitään sen rankempaa.
uhri, vasta 30v iässä erosin kirkosta ja aloin 100% ateistiksi, eli tiedän lähes kaiken ja google loput ja en usko mihinkään.
Harmittaa taivaan tuuliin menneet veromarkat ja tämä sosialistinen sekatalousvaltio, missä on maailman 3. kovin ryöstöverotus ja kaikki ongelmat siitä johtuvia. Kirkko muiden sosialistinen organisaatioden mukana on tekemässä kaikkensa kokonaisvaltaisen suomalaisen pahoinvoinnin lisäämiseksi. Sosialismissa ei rikas eikä köyhä voi hyvin.
mutta lapsena kuitenkin jotenkin pelonsekaisesti mietin, että jospa sellainen kuitenkin on olemassa. Ei ollut kiva tunne.
Minä muistan kyllä uskoontulon hetken selkeästi, siitä poistumista en. Jännää, eikö olekin? Se irtautuminen tapahtui pikkuhiljaa ja vielä oman uskon hiipumisen jälkeen tapausko pysyi. Saattoi olla totuuden hetki kun lueskelin asioita uuspakanuudesta ja löysin omat ajatukseni sieltä jonkun muun kirjoittamina :D siinä oli ehkä se ratkaiseva hetki jolloin tajusin että olen lopullisesti tehyt pesäeron luterilaisuuteen. Totta kai se ajatus jonkinlaisesta jumaluudesta oli vielä takaraivossa, se kypsyi sieltä ulos sitten hiljalleen teini-iän edetessä kohti loppuaan. Nyt kyllä muistan. Muistan sen ihmisen jota kuunnellessa (ihan puhuttiin aiheesta) soitti kelloa viimein se että se jumalolentojen ajatuskin oli kadonnut ja koko ajatus tuntui vieraalta. Hmmh.
Se usko kai vain unohtui loppujen lopuksi kuin ensirakkaus, sitä hetkessä luulee että se on ikuista ja oikein, kunnes huomaa vuosien kuluttua ettei ole sitä ihmistä enää muistanutkaan kuin etäisesti.
***
Olisiko sitä todella jossain vaiheessa uskonut, tuskin nyt kuitenkaan, melkoisesta aivopesuyrityksestä huolimatta. Jokatapauksessa johonkin hiton pyhäkouluun minut varmaan noin 5 vuotiaana pakotettiin menemään ja siellä piti piirtää paimenia,lampaita ja jeesuksia. Muistan vihanneeni myöhemmin noita jeesuspiirroksia kun pakotettiin sellaisia pirrtämään eikä saanut piirtää mitä olisi halunnut. Satuina muistaakseni pidin raamatun tarinoita. Ja satuina niitä pidän edelleen. Raamattu oli minulle sama kuin äidin lukemat iltasadut.
Minäkin oon muistaakseni joskus pienenä ollut jonkin moisessa pyhäkoulussa, en kyllä muista siitä enää oikeestaan paljonkaan.
Muistaakseni silloin ihan pyysin äidiltä, että saisin mennä, mutta se oli ihan vaan sen vuoksi kun serkkunikin kävi siellä. Elikkäs se oli mulle vaan enemmän semmosta, että halusin viettää aikaa serkun kanssa.
Kait siellä jotain uskonnosta yritettiin opettaa, mutta mitään siitä ei kyllä ole mulle jäänyt mieleen. Mä oon ilmeisesti ihan pienestä asti ollut immuuni kaikenlaiselle uskonnolliselle höpötykselle.
Mutta joo, en oo koskaan uskonut mihinkään jumalaan ja voin aika suurella varmuudella sanoa etten tule koskaan uskomaankaan. En osaa kyllä kuvitellakaan, miltä se tuntuu uskoa johonkin.
Jaa-a.
Olin 12-13 vuotias kun aloin miettimään asiota.
Siihen asti uskoin kaiken mitä sanottiin.
Muistan sen hetken kun tajusin homman. Tavallaan sellainen herätys että "mitä helvettiä, eihän mitään jumalaa voi olla olemassa!".
Se oli seuraus loogisesta päättelyketjusta johon jumala ei vaan sovi.
Jälkeenpäin olen saanut vahvistusta ajatukseen.
Minua jaksaa hämmästyttää joka päivä miksi muut eivät ole ateisteja, oikeasti.
Mutta nyt olen oppinut hyväksymään asian ja olen aika hiljaa vakaumuksestani. Se ei ole korrekti puheenaihe nykysuomessa, vieläkään.
kavereita, joiden kanssa jutustellaan joskus pihalla tai olutuopin merkeissä baarissa. Vaikka olen heidät jo vuosia tuntenut, niin koskaan ei ole uskonnosta puhuttu sanaakaan.
Kumma juttu muuten, että vaikka mistä tahansa muusta voi puhua, tuttavien kuolemista, pressanvaaleista, politiikasta yleensäkin ja maailmanmenosta ja tietysti naapureista, niin ei koskaan uskonnosta.
Se taitaa olla tabu vähän samalla lailla kuin puoluekanta.
Mielenkiintoista. Varsinkin se yhteinen nimittäjä: ajatteluhan se ateismiin on johtanut.
Huomattavaa vastauksissa on myös niiden rauhallisuus.
Kiitosta! :)
Minut kasvatettiin uskovaiseksi. Ne asiat olivat yhtä totta kuin kaikki muukin lapselle opetettava. Pikkutyttönä minulla oli siis uskon sijaan olevinaan tieto, niin vankka varmuus se oli. Eiväthän vanhemmat valehtele...
Iän mittaan tieto vaihtui uskoksi. Ymmärsin, ettei se olekaan niin totta että kaikki olisivat samaa mieltä. Mutta uskoin toki, muut olivat väärässä.
Mitä isommaksi kasvoin, sitä useammin alkoi tulla mieleen ajatuksia, että jospa ei olekaan totta. Entä jos. Tunsin niistä syyllisyyttä ja rukoilin entistä enemmän. Tosin syyllisyyttä ja ahdistusta tunsin kaikesta muustakin; tein aina väärin ja helvetin uhka väijyi vaikka miten yritin katua jokaista tekoani ja uskoa jeesukseen.
Kun lopulta eipäilyjä ja ahdistusta oli liikaa, mieleni päästi minut näiden tiimoilta lomille ja uskonasiat jäivät taka-alalle jotenkin. En vain ajatellut. Se auttoi siihen, että lopulta tuli se päivä kun ensimmäistä kertaa myönsin itselleni, että enpä kyllä usko siihen jumalaan. Se oli vielä jotenkin arka ajatus, ei niin kovin riemukas, mutta omalla tavallaan hyvinkin vapauttava.
Siitä lähti matkani kohti eheytymistä, vapautta ja tasapainoa. Lapsuuden uskonnon tuottamat ahdistukset seuraavat minua koko ikäni, sen tiedostan nyt, mutta niiden kanssa voi elää. Ne ovat vain kaikuja menneisyydestä, eivät nykyisen elämän ongelmia. Joskus jos on henkisesti paha olla, palaan muistoissani siihen miltä joskus tuntui ja saan voimaa siitä, että saan olla vapaa, olla tuntematta syyllisyyttä koko ajan jne. Elää omana itsenäni tätä ainutkertaista elämääni.