siitä kun 20v poikani ei jaksnut enää elää jätti monta sivua tektiä jossa tosesi kuolevan olevn hänelle helpotus ettei se ole kenenkään syy.
Hän asui 300km päästä miusta, mutta puhuimme viikottain puhelimessa. Syitä kuolemaan on turha puida se oli hänen päätös. Aluksi shokin jälkeen senpäätöksen hyväksyminen alkoi tuli jotenkin turta ja tavallaan levollinen olo että hänen on nyt hyvä olla.
Hukutin suruni työhön heti kunnes huhtikuussa en enääjaksanut surra en juoda enkä tehdä mitään. Tipahdin henkisesti ja hakeudúin hoitoon. Kuukauden loman ja hoidon jälkeen terveyskeskuslääkäri kehotti menemään töihin aika parantaa ja työ auttaa unohtamaan. Ei se niin menen. Juhannukseen asti jaksoin kun oli viikon loma edessä. Nyt olen siinä jamassa että oltuani nyt viikon sairaslomalla kotona olen vain halunnut muistella poikaani ja itkeä.
Ajattelen häntä joka hetki enkä edes tahdo päästää irti, MIKSI olisi pakko päästääkkään.
Ei kukaan voi tietää kauan kenenkin suruaika kestää ei lääkärit varsinkaan. Nyt odotan että pääsen yksityiselle lääkärille mutta vasta kuun lopulla kun hän jäi kesälomalle.
Itse tiedän etten vielä viikonkaan päästä ole työkuntoinen, tai olen jos haluan mutta se johtaa hyvin pian taas uupumiseen.
Ensiviikiolla käyn ensimmäistä kertaa haudalla matkaa kun on niin pälkon.
Pelkään jo etukäteen tunteitani ja sitä mitä hänelle kerron.
Vaikkakin tunnen hänen läsnäolon kotonakin joka hetki on hautakiven näkeminen suuri koitos.
AIKAA AIKAA TOIPUMISEEN sitä vaan pyydän lääkäreiltä suru lievenee ajan kanssa kuulema mutta kun on elettävä joka hetki,niin tuo tieto ei silloin paljon lohduta. Voimia kaikille jotka on saman kokeneet.
Hän asui 300km päästä miusta, mutta puhuimme viikottain puhelimessa. Syitä kuolemaan on turha puida se oli hänen päätös. Aluksi shokin jälkeen senpäätöksen hyväksyminen alkoi tuli jotenkin turta ja tavallaan levollinen olo että hänen on nyt hyvä olla.
Hukutin suruni työhön heti kunnes huhtikuussa en enääjaksanut surra en juoda enkä tehdä mitään. Tipahdin henkisesti ja hakeudúin hoitoon. Kuukauden loman ja hoidon jälkeen terveyskeskuslääkäri kehotti menemään töihin aika parantaa ja työ auttaa unohtamaan. Ei se niin menen. Juhannukseen asti jaksoin kun oli viikon loma edessä. Nyt olen siinä jamassa että oltuani nyt viikon sairaslomalla kotona olen vain halunnut muistella poikaani ja itkeä.
Ajattelen häntä joka hetki enkä edes tahdo päästää irti, MIKSI olisi pakko päästääkkään.
Ei kukaan voi tietää kauan kenenkin suruaika kestää ei lääkärit varsinkaan. Nyt odotan että pääsen yksityiselle lääkärille mutta vasta kuun lopulla kun hän jäi kesälomalle.
Itse tiedän etten vielä viikonkaan päästä ole työkuntoinen, tai olen jos haluan mutta se johtaa hyvin pian taas uupumiseen.
Ensiviikiolla käyn ensimmäistä kertaa haudalla matkaa kun on niin pälkon.
Pelkään jo etukäteen tunteitani ja sitä mitä hänelle kerron.
Vaikkakin tunnen hänen läsnäolon kotonakin joka hetki on hautakiven näkeminen suuri koitos.
AIKAA AIKAA TOIPUMISEEN sitä vaan pyydän lääkäreiltä suru lievenee ajan kanssa kuulema mutta kun on elettävä joka hetki,niin tuo tieto ei silloin paljon lohduta. Voimia kaikille jotka on saman kokeneet.
Vastaukset 9
Vanhimmat
vaikeaan sairauteen. Ikävä ja kaipaus on edelleen läsnä päivittäin vaikka asiasta on kulunut jo puolitoista vuotta. Positiivinen asia, jos nyt sellaista voi olla on se, että hän pääsi sairaudestaan lepoon.
Voimia sinulle jaksaa eteenpäin, muuta ei voi sanoa...
Voimia sinulle minultakin. Itse kamppailen samanlaisten tunteiden kanssa kuin sinäkin. Minun poikani kuoli 6 kk sitten. Kuolinsyy ei vielä selvillä. Hän kuoli kotonaan 500 km pääässä meistä vanhemmista.
Poikani oli kyllä jo aikuisempi kuin sinun lapsesi eli paria kuukautta vaille 34 v kuollessaan, mutta sittenkin liian nuori kuolemaan ja minun lapseni.
Hänen kuolemansa on kauheinta, mitä minulle on tapahtunut, vaikka on ollut muitakin menetyksiä ja sairautta lähtipiirissä.
Jotenkin sitä vain elää, iloitseekin jostakin, kunnes taas putoaa johonkin syöveriin ja on tosi paha olla.
Minua auttoi paljon sellainen surukurssi, jonka päätteeksi keräsin kaikki ne asiat, jotka minusta jäivät tavallaan kesken hänen kanssaan, ne asiat jotka vielä halusin pojalleni kertoa, pyytää häneltä anteeksi tai antaa itse hänelle anteeksi. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa sanoin hänelle hyvästit siihen asti kunnes tapaamme jälleen. Luin sen ääneen ensin eräälle henkilölle ja sen jälkeen olen lukenut sen myös poikani haudalla lapselleni. Luin sen, kun olimme saaneet hautakiven paikoilleen. Olin pelännyt hautakiven tuloa, nimi siinä vahvistaisi lopullisesti, että poikani ei enää ole luonamme.
Oli se aika vaikeaa nähdä hänen nimensä siinä kaiverrettuna. Nyt olen jo hieman tottunut ja jollakin tavalla olen helpottunut, että sekin asia on tehty ja kivi on kaunis.
Minulla oli aluksi valtavia syyllisyydentunteita poikani kuolemaan liittyen, mutta surukurssi auttoi pääsemään niistä. Samoin täältä palstalta olen saanut paljon lohdutusta ja hyviä ajatuksia ja myötätuntoa.
En koskaan saa tietää, miten poikani oikeastaan kuoli, kärsikö hän, miten kaikki tapahtui, näitä asioita mietin paljon, mutta kaikki on tapahtunut, mitään ei ole enää tehtävissä . Ikävöin poikaani. Toisaalta ajattelen, että minulla kai on sitten vielä jokin tarkoitus täällä, kun jotenkin olen jaksanut päivästä toiseen. Onko minulla päiviä jäljellä paljon vai vähän, en tiedä, sillä ei ole enää väliäkään. Elämäni arvot ovat paljon muuttuneet, en ole tullut kylläkään mitenkään paremmaksi ihmiseksi, jossain mielessä päinvastoin on tainut käydä. Minulla ei ainakaan ole kärsivällisyytä kuunnella kaikenmaailman pikkujuttuja , ystäviä on karsiutunut, en ole enää läheskään kaikkien kanssa samalla aaltopituudella. Työn suhteenkin uskalsin vihdoin tehdä aika radikaalin ratkaisun. Hain työnantajalta tukipakettia ja jäin pois työskenneltyäni samalla alalla 35 v. On nyt muuta suunnitelmissa, tai jos ei onnistu ei senkään enää ole väliä. Teen sitten jotakin vapaaehtoistyötä. Kotonakin on paljon puuhaa.
Halaukset sinulle ja muille lapsensa tai muun läheisen menettäneelle.
minunkin puolesta.Juuri noin olisin minäkin kirjoittanut jos olisin ehtinyt.Luettuani kirjoituksesi ensimmäinen ajatukseni oli että koska minä tuon tekstin olen laittanut.Minulla on täysin samat ajatukset ja luulen että poikiemme elämän tie oli samanlainen.Nyt illalla tuli hirveä surun ryöppy ja ajattelin vahvasti että luovutan kun kuitenkin tämä suru vie voimat ja lopulta terveyden.En minäkään tiedä vielä kuolinsyytä,kolme kuukautta tulee kohta ja sinulla on mennyt jo puolivuotta.Sitäkin olen miettinyt että lukisinko sitä ollenkaan,polttaisin sen tai jättäisin odottamaan sen sitä aikaa kunnes olen vahvempi.Onko sillä edes merkitystä,mikään ei muuta sitä että poikani on kuollut.Kuitenkin haluan tietää kuolinsyyn mutta pelkään että tipahdan taas alas enkä jaksa enää nousta kun paljon en ole päässyt ylös nytkään.
Toki muidenkin läheisten... Mutta, lapset osa äidin sydäntä. Jos heistä aika jättää ennen meitä, murenee myös osa sydämestä. Niin se menee.Miten ihmeessä voin suojata sitä tietäen, että joudun kokemaan saman mitä te jo olette tehneet!? Lapseni kuolemansairas. Sydäntäni raastaa nyt jo, vaikka hän vielä elää. Tuntuu, etten kestä sitä kun häntä ei enää ole. On tämä vaan niin syvältä. Voimia teille muille äideille, te elätte!
ihanaa huomata etten ajattele yksin synkkiä ja syyllistäviä ajatuksia lapsen kuolemasta.
Nyt vasta oikeesti ole jaksanut palata siihen aikaan kun poikani oli lapsi ja siihen mihin hänen elämä päättyi.
Huomennna on edessä viimeinen niitti kun näen hautakiven ja lopullisen totuuden.
Uurnan laskuun en mennyt en pýstynyt aikanaan. Olen miettinyt sitä kirjeen kirjoitusta myöskin, muuta luulen ettei sen lukemisesta tulisi mitään, joten luotan että sanat tulevat itsestään.
Miulla on sellainen tunne että haluan käydä ihan pohjlla tämän surun kanssa vihdoinkin että sitten voisi päästä jotenkin kiinni normaaliin elämään. Tavallaan samalla lailla kun alkoholisti etsii pohjaansa mie etin tämän surun pohjaa. Ei se näin löydy et jaksaa vähän aikaa töisää, joka tosin vie ajatukset pois kuolleesta
mut mie koen että silloin myös se keskeyttää surutyön hetkeksi. Masokismiäkö vai mitä mutta kun itkettää tekee hyvää ja silloin tunnen poikani läsnäolon. Eihän pidäkkään unohtaa vaan oppia elämään tiedän, mutta kun on tämä päivä ja seuraava ei vuoden päästä mitä nyt eletään.Tänään tunnen surua taas eilen hetkittäin oli paremmin. Tunteet tulee ja menee on vaan jaksettava elää niiden kanssa.
Nyt olen usein käynyt mielessäni läpi sen kun isänsä löysi pikammme hänen kotoaan, ja luuli hänen vaan nukkuvan.
Yriiti elvyttää ambulanssi miesten kanssa mutta mitään ei ollut tehtävissä. Tunnen sen tuskan kuinka onneton hän viimeiset kuukaudet oli. Kirje on loppupeleissä täynnä katkeruutta ja tuskaa elämää kohtaa mitä hän kirjoitti. Syyllisyys on valtava kun en asunut lähempänä, ollut läsnä enemmän jos kuitenkin olisin voinut auttaa. Isään hänellä oli huonot välit hän asui liian lähellä ja yritti auttaa jonka poikani koki ahdistavana. Paljon laulunsanoja hän jätti jälkeensä joita en ole jaksanut lukea yrittänyt olen mutta aina itkettää. Hänellä oli oma bändi ja juuri eilen you tupesta katsoin videota heidän yhdeltä keikalta.Hullua kai rääkätä itseään, mutta kun haluuaa vaan nähdä hänet.
Pää on välillä niin sekasin ettei tiedä mitä tekisi ja ajattelisi. Itkulla se alkoi tämäkin päivä.
Toivotaan, että meidän enkelipoikamme tapaisivat siellä, missä he nyt ovat.
Toivon sinulle äiti, joka olet ehkä menettämässä lapsesi piankin, paljon paljon voimia. Nimimerkkisi, On tämä niin rankkaa ,on niin totta. On varmasti vaikeaa sivusta seurata lapsensa hiipumisa ja odottaa pahinta ja yrittää jättää siinä vaiheessa omat tunteensa sivuun. Jos sitten lapsesi lähtee ennen sinua,niin uskon kuitenkin, että saat jostakin voimia siihenkin vaiheeseen . Pohjia myöten minunkin on käytävä tämä suruni, kuten teidän muidenkin. Jäin pois työstä juuri tästä syystä. Olen viihtynyt työssäni, vaikka jo aikoja sitten nykypäivän kovat arvot olivat alalleni tyypillisiä. Mietin joskus aiemmin jo alan vaihtoa, mutta olin liian mukavuudenhaluinen, olisin menettänyt etuisuuksia ym. Poikani kuoleman jälkeen sellainen menetti merkityksensä. Pääsin kyllä takaisin työtehtäviini, mutta jotakin oli lopullisesti muuttunut. Tunsin, että en ole enää samalla tavalla kuin ennen sitoutunut työhöni, olin jotenkin ulkopuolinen. Ihmettelen vain, että 35 v jälkeen ei mitään kaipausta takaisin työpaikalleni, työhön joka on ollut minulle tärkeä. Jollakin tapaa uskon kyllä, että arki auttaa jaksamaan, työ on monille varmasti surussakin ihan hyväksi,riippu myös työtehtävistä ja koko työpaikan arvomaailmasta.
Suru vie todella voimia ja itsekkin olen pelännyt sairastuvani johonkin vakavampaan. Olen aina liikkunut paljon, teen sitä nytkin, vaikka välillä on vaikea saada itsensä liikkeelle.
Odotan tietoa poikani kuolinsyystä, tiedän, että se tulee repimään hieman arpeutuneita haavoja taas auki, minäkin olen ajatellut, että mitä merkitystä sillä enää on,ei lapseni tule takaisin, mutta kuitenkin tiedän haluavani lukea sen.
Tunsin syyllisyyttä paljonkin liityen poikani kuolemaan. Luulen, että näitä syyllisyydentunteita on aina omaisilla, kun läheinen kuolee. Toisaalta syyllinen voi olla ainoastaan silloin, kun on tahallaan vahingoittanut toista ja aiheuttanut toisen kuoleman. Emmehän olisi halunneet antaa lapsiamme kuolemalle,näin ollen emme voi olla myöskään syyllisiä mihinkään. Koetetaan jaksaa.
Kyllä meitä poikamme (tai tyttären,-lapsensa jokatapauksessa) menettäneitä on...
Yritän saada lohtua siitä, etten ole ainoa äiti jota tämä maailman suurin suru on kohdannut.
Itse en vain ole vielä päässyt surussani alkuun kunnolla. Tai mikä sitten on "kunnolla"...
Minä olen, mutta en elä. Pystyn kyllä välillä itkemään, mutta yritän saada mahdollisimman pian sen loppumaan, -sattuuu niin.
Pojan huoneeseen en pysty menemään. Hänen kuvansa katsominenkin tekee niin kipeää!
"Yritän" olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut... Järjen tasolla toki yritän ymmärtää, ettei Rakasta Esikoispoikaani enää ole, mutta tunnetasolla on niin vaikeaa... En pysty ajattelemaan, muistelemaan...
Tuntuu pahalta, -aivan kuin en surisi "oikeasti"...
Varmasti joku ymmärtää mitä tarkoitan, -tottakai suren, -en IKINÄ olisi voinut kuvitella menettäväni lastani (vaikka sitä aina, varmasti monen muunkin äidin tavoin, pelkäsin...)
Mutta en olisi voinut uskoa olevani näinkin "rauhallinen"... Terapiassa käyn, ja siellä minun on sanottu olevan vielä shokissa... En haluaisi olla, haluaisin itkeä, huutaa, raivota tai mitä tahansa joka saisi minuun "tunnetta ja eloa"...
Tämä viikonloppu on ollut erityisen vaikea, sillä Esikoiseni pitäisi olla tyttöystävän, isänsä ja tämän avovaimon kanssa Ruisrockissa...
Liput sinne sekä hotellihuoneet oli varattu jo paljon ennen Pojan poismenoa... Nyt siellä on Esikoisen tilalla pikkuveljensä... Rakas 16-vuotias kuopuspoika...
Täällä aiemmin kerroin, että Poikani menehtyi 13.5 yöllä tultuaan kotiinpäin, tyttöystävänsä vietyään. Me lähdimme etsimään kun kotiin ei kuulunut eikä kännykkään saatu yhteyttä. Löysimme (minä näin sen ensin) pahoin romuttuneen auton metsän reunassa...
Varmaa kuolinsyytä meillä ei tietenkään vielä ole, -ilmeisesti on nukahtanut, sillä autonrenkaan jäljet tienpenkalla jatkuivat jonkun matkaa, ennenkuin oli osunut puuhun, sitten toiseen, jonka jälkeen auto oli kääntynyt nokka tulosuuntaan päin...
Jokaikinen päivä mietin, onko Rakas lapseni joutunut kärsimään... Minulle on moni sanonut olevansa sitä mieltä, ettei Hän ole, -on varmasti menettänyt tajuntansa...
Pelkään sitä päivää kun kuolinsyy viimein saapuu. Soitin hänelle silloin yöllä ensimmäisen kerran n. 00.30, -jospa kuolinajaksi tuleekin joku aika sen jälkeen, niin mietin, että oliko hän elossa kun soitin... Haluaisin uskoa, että on varmaankin ollut tajuton, -en halua ajatella, että Rakas Poikani on joutunut yksin siellä pimeässä, pahoin loukkaantuneena, tajuamaan sen, että kuolee...
Toivon, että enkelit ovat olleet Poikani vierellä ja vieneet hänet Taivaan Isän luo...
Lämpimiä ja lohduttavia ajatuksia, voimia jokaiseen hetkeen lähetän kaikille teille jotka olette menettäneet oman lapsen...
Myös minä kiitän Violaa siitä, että jaksaa oman surunsa keskellä kommentoida ja lohduttaa meitä muita...
Aurinkoa päiviinne!
Niin on samanlaiset ajatukset teillä, Annelizie ja Viola kuin minulla. Menetin 27-vuotiaan poikani kuolemalle vuosi ja kolme kuukautta sitten. Olen surussani ja tuskassani käynyt pohjalla ja välillä noussutkin. Syyllisyys, tuska, ahdistuneisuus, suru ja ikävä olivat kovinta heti ensimmäiset kuukaudet poikani kuolemasta. Viime kesän istuin, kävelin ja olin sisällä kotona, verhot kiinni pimeässä. Koiran kanssa lenkkeilin ulkona, mutta en kuullut linnunlaulua enkä puiden huminaa. Päässäni humisi, heikotti ja huusin tuskaani metsässä.
Vuosi poikani kuolemasta, kävin taas pohjalla. Se viikko ennen vuosipäivää, oli tuskaa. Mieheni sanoi minulle, että elin poikani kuolemaa toista kertaa.
Siitä olen taas pikkuhiljaa noussut. Alkuviikosta olin mökillä. Illalla kymmenen aikaan kävin saunassa ja kävelin rantavedessä. Ilta-aurinko paistoi, puut humisivat ja linnut lauloivat. Uin ja tunsin ensi kerran hetken rauhaa sisimmässäni poikani kuoleman jälkeen.
Elämäni on muuttunut. Ystäväpiirini on vaihtunut. En enää pienistä asioista jaksa murehtia. Ajattelen, että niistä selvitään. Pohdiskelen myös elämän arvoja ja asioita syvällisemmin. Olen aloittamassa toisenlaista työuraa. Aion tehdä työkseni sitä, mikä todella kiinnostaa. Olenko sitten edennyt surussani vaiheeseen, että katson elämääni uusin silmin. En voi kuitenkaan sanoa, että kääntäisin suruni nurinniskoin ja olisin saanut siitä jo otteen. Itken ja ikävöin poikaani tälläkin hetkellä.
En tiedä kokeeko sitä enää koskaan todella mielenrauhaa sisimmässään? Voiko tätä surua kääntää uudeksi aluksi elämässään? Sydämeni on menettänyt palan poikani kuoleman jälkeen. Sitä palaa ei voi enää asettaa paikalleen, mutta voiko sydämeni korjautua? Poikani kuolemansurun ja ikävän kanssa on elettävä joka päivä ja joka hetki, se minun on hyväksyttävä osaksi minua.
Tuntuu "kliseeltä", kun joku sanoo, että kenellekään ei anneta taakkaa enempää kuin jaksaa kantaa. Minulle on useampi tuttava sanonut, että olen vahva ihminen. Olemmeko me lapsemme menettäneet vahvempia ihmisiä, kun meille annetaan lapsen kuolemansuru osaksemme? Tästä on elettävä elämää eteenpäin, välillä pohjalla ja välillä pinnalla sydän murtuneena.
Voimia ja jaksamista teille, jotka elätte lapsen menettämisen surussa.
Se on niin hyvä toisten tulla sanomaan se vahvuus että ei anneta enenpää kun jaksaa kantaa...MINÄ EN TUNNE millään lailla olevani mitenkään vahva ja vastoinkäymisiä on vaikka muille jakaa ja viimeiseksi kuoli oma poika päälle... siinä meinaa kertakaikkiaan alkaa tuntuu siltä että MITÄ MINÄ OLEN NIIN PAHAA TEHNY ettei niiku normaalia olotilaa nää vuosiin...mutta olen joka iskusta noussu..pikku hiljaa ylöspäin kuitenkin ja joutunu jatkamaan päivä päivältä eteenpäin .olen omasta mielestäni kuitenkin heikko ja annan luvan ollakkin..kait se aurinko paistaa vielä risukasaankin...