löysin rakkaani kotoamme ovenkahvasta jatkojohdolla hirtettynä..elämä alkoi vihdoin olla sitä mitä unelmoitiin tulevaisuus näytti enemmän kuin hyvältä ja hän rakasti mua niin paljon että ei edes aina osannu käsitellä sitä,ja sit käy näin voiko tällaisesta koskaan päästä yli vaikka meillä oli kinoja mut rakkauttamme voisi rehellisesti sanoa vuosisadan rakkaustarinaksi kukaan ihminen ei ole niin paljoa rakastamaan mua tiedän et rakkaani oli se yksi ainut ja todellinen kesällä piti mennä naimisiin ja lasta yritettiin hän jopa adoptoi poikani toisesta suhteestani omasta tahdostaan kun rakasti meitä niin paljion ja halusi olla pojalleni isä ja minulle mies.mulla on ollut todella vaikea elämä ja ihan kuka muu mies ei olisi pystynyt tukemaan ja kannustamaan kuin hän...kauhee ikävä ja kaipuu ja silti olen vihainen et miksi hän teki niin jätti mueidät tänne suremaan nyt lapsi hoidossa syön kaikenmaailman lääkkeitä mitä lääkäri määräsi yrittäny kriisipäivystykses käydä ja painostetaan terapian,auttaako se oikeesti jotenkin vaikee uskoa,ja se näky ei lähde mun päästä ikinä,miten voi tästä jatkaa??yritin liittyä vertaistukiryhmään jos se vaik helpottais puhua kokemuksista mutta sekin maksaa!!yhteiskunta näköjään sakottaa mistä vaan ilman mitään häpyä,maksaisin jos voisin mut työttömäksi nyt kun jäin se ei ole niin yksinkertaista,pääsenkö lääkkeistä eroon onko kellään kokemusta en saa nukuttua syötyä kun koko ajan pitää hoitaa järjestelyjä ja mitä vaan tekis ei se rakastani takaisin toisi..onko turhaa edes yrittää eteenpäin vai jatkuuko tää tällaisena koko elämän meinaan juuri siltä tuntuu nyt.ei ollyut mitään viestiä ja niin tuskallinen poismenotapa en pysty uskomaan vaikka itse hänet löysin... neuvoa? kokemusta? kertokaa hyvät toverit mä hajoon kohta lopullisesti enkä haluis ajautuu samaan tilanteeseen kun mulla on poika jota rakastan mutten myöskään halua hänen näkevän kun kuolen sisältä päin päivä päivältä enemmän.HUUDAN APUA
ei oo oikein sellaisia läheisiä kenelle puhuis ku jos edes alotan ne vaivautuu ja pitää mua taakkana enkä halua et ne joutuu kokemaan huonoa oloa takiani
ei oo oikein sellaisia läheisiä kenelle puhuis ku jos edes alotan ne vaivautuu ja pitää mua taakkana enkä halua et ne joutuu kokemaan huonoa oloa takiani
Vastaukset 15
Vanhimmat
Keksin montakin syytä mitä saattoi tapahtua, näin yöllä en jaksa kirjoittaa jospa huomenna paremmin. Siis tekikö hän itse vai kävikö joku hänen päälle?
Kaikki varmaan selviää vielä.
siitä ei ole varmuutta kun tapahtumapaikalla on vähän kaikkea ristiriidassa toivon tosiaan että poliisi selvittää et sais edes vähän rauhaa sielulle kovilla täs on moni mun lisäksi
on liian raskas yksin kannettavaksi ja koska sinulla on lapsi, tarvitset voimia jaksaasesi elää eteenpäin. Hae apua ajoissa ja älä yritä jaksaa yksin...joko sosiaaliviraston, mielenterveystoimiston tai terveyskeskuksen kautta.
Tarvitset keskusteluapua varmasti pitemmän aikaa ja lääkkeet ovat lisäapu tilanteessa, mutta niitä syödään vain pahimman ajan....
Voimia sinulle elämäsi raskaassa vaiheessa.
että sanoit suoraan ja kyllä täs lähipäivinä oon tosissani miettinyt et tämä taakka tuntuu niin uskomattomalta et vaikka vahva ihminen olen raja tulee vastaan kaikkea ei yksin jaksa kantaa ja poikani on ansainnu äidin joka pystyy antaa kaiken rakkauden ilon ja onnellisen lapsuuden enkä halua että poikani näkee että mä kärsin..
Netissä on sivut www.surunauha.fi.
Liity siihen joukkoon. Sieltä saat tukea ja apua hätääsi. Eikä se maksa mitään. Sinulla on tosi raskas shokki nyt päällä. Elä vain päivä kerrallaan. Enempään et pysty, eikä sun tarvikaan. Itsemurha on asia, josta toipuminen kestää, mutta sen kanssa on mahdollista oppia elämään. Se vie aikaa, mutta on mahdollista. Minun poikani hirttäytyi 19-vuotiaana v.2006. Pahin juttu elämässäni. Surunauhan sivuilla voit kirjoittaa ja kertoa ihan siltä mistä sinusta tuntuu. Voimia, iso rakkaushalaus sinulle. Ja pienelle, rakkaalle pojallesi! Hän tarvitsee sinua.
Tuli oikein paha olo itselle kun luin tarinaasi.. Kunpa voisin jotenkin auttaa, vaikka en sinua tunnekaan. :( En osaa oikein sanoakaan mitään, koska en ole tuon kaltaista kokenut.
Itseäsi et saa silti syyttää tapahtuneesta, se oli hänen oma typerä ratkaisunsa jolle ei enää mitään voi. Se on tapahtunut, ja nyt pitää vain sinun ja lasten yhdessä jatkaa eteenpäin. Te olette sentään yhdessä. Menetys varmasti sattuu, mutta sen tiedän varmasti, että kipu varmasti joskus vielä katoaa mutta ei silti koskaan unohdu.
Onhan sinulla perhe, ystäviä, ja kaikkia ihmisiä jotka varmasti haluavat olla vain tukenanne ja apunanne.
Elämä jatkuu eteenpäin silti. Toivon kaikkea hyvää sinulle ja pojalle. :)
et uskokkaan miten hyvältä tuntuu kuulla tuo,ei oikeen sanoja löydykkään tähän tilanteeseen mut se et sanoit että se oli mieheni ratkaisu tuntu jotenki oikealta ja totuudelta enkä mä voi itteenikään syyttää ja keskityn paranemiseen ja poikaani se että välität tuntuu hyvältä vaikken sinua tunnekkaan,ajatuksesi on kaunis ja pyyteetön kiitos että kirjoitit minulle toivon onnea niin itselleni kuin sinulle ja rakkaimmillesi voimaa
Sinä tarvitsisit nyt paljon tukea ja hoivaa, samoin varmaan lapsesi. Mielestäni tarvitsisitte intensiivijakson jossakin sairaalassa tms. Jostakin lehdestä luin, että perheessä sattuneen äkillisen traagisen tapahtuman jälkeen äiti ja lapset pääsivät viikoksi pariksi yhdessä psykiatriselle osastolle. Sielläkin hoidon taso voi kyllä vaihdella, valitettavasti.
Mielestäni lääkkeet kannattaa ottaa ja vertaistukiryhmiin ja terapiaan mennä jos se vain on mahdollista. Jos olet työtön niin voisit ehkä saada kuluihin toimeentulotukea - pitkään terapiaan ei saa mutta kriisiapuun voi saada. Suomen mielenterveysseurasta saa maksutonta apua.Vetoa siihen että et jaksa hoitaa lastasi jos et saa apua. Kysy myös kunnallista kodinhoitoapua lapsen hoitamiseen.
Mutta älä yritä liikaa, tee asioita sillä tahdilla kun nyt jaksat. Tuollaisesta kokemuksesta ei voi toipua hetkessä. Asia tulee aina kulkemaan mukanasi mutta on mahdollista toipua niin, että jaksat elää ns. normaalisti ja pitää huolta lapsesta.
Muista syödä, nukkua vaikka lääkkeillä, ulkoilla edes pikkuisen. Rutiinit auttavat. Älä kuitenkaan syyllisty siitä jos koti on sotkuinen ja unohtelet asioita, se on normaalia.
Minun rakas ihmiseni on hoitokodissa parantumattomasti sairaana. Vaikka on ollut aikaa valmistautua tulevaan kuolemaan niin silti kriisiprosessi alkaa aika ajoin ikään kuin alusta: torjunta, epärealistinen toivo, pelko, viha... Kaikkia näitä.
En toivottele edes voimia tms., se tuntuu lattealta.
Sydämellisin terveisin Inez
kuin kiitos tiedosta siis tuo kriisi apu infojne..
en mäkään viitti latteuksia ladella mut...kiitos
Etsi apua ihmisistä, ÄLÄ rukouksesta.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että rukoilu tekee olon vain vielä pahemmaksi.
Koska odotat ylhäältä apua, muttet saakaan sitä.
Itse aloin miettiä vaikeassa tilanteessani, miksi edes pyytää apua Jumalalta, kun näin on jo käynyt?
(Kun jotkut kumminkin tulevat tänne tuputtamaan omaa Jeesustaa avuksi, sanon vain)
kun itse menin tuohon lankaan heikkona.
joo ihan hyvä et muistutit ku kaiken maailman käännyttäjät on muutenkin jo ovella eikä mikään usko mtuo ketään takas niin miksi turhaan pettyä,olet aivan oikeassa
Olen viinalla itseäni hoitanut, kun läheinen (nuorimman lapseni äiti) kuoli sairauteen, en saannut edes lapseni huoltajuutta, kun en sitä ollut aikanaan edes ollut osannut vaatia, perkele että vituttaa se että antoivat lapseni huoltajuuden siskopuolelleen, hän nyt on estänyt ja tulee estämään myös tulevaisuudessa yhteydenpidon minun ja tyttäreni välillä, kuten sanoi jo silloin kun tytön äiti oli kuollut vuonna 04, kyllä on ilkeä ja vittumainen liike, kovasti oli huoli tällä "huoltajalla" jo alunperin että "ei kai siskopuoleni vaan peri minun omaisuuttani" jos alan hänen huoltajaksensa vai annanko hänet lastenkotiin? Vittu mikä lumppu, lastensuojelun virkailijat olivat lopulta täysin kädettömiä koko asiaan.
Vähän väärään palstaan, koko asian. No en sitä tahallani kylläkään tehnyt vaan vahingossa ja vähän taas ottaneena alkoholia, vaikka en siitä juurikaan humalaan edes tulekkaan. vaan vähän helpottaa kova vitutus, hetkeksi.
Kirveellä töitä, niin paljon ovat valheita minusta oikeudessa selittäneet, vaikka olenkin vaan autonkuljettaja ammatiltani ja juon sitä viinakin aika hillitysti, siis niin että voin huoletta puhaltaa mittariin, niin vituttaa enemmän kuin vähän sellainen asia että ihmisiä pidetään nykyään eriarvoisina ammatin perusteellakin, maanviljelijän avovaimo on luotettavampi huoltajana kuin lapsen oma isä,yksinhuoltaja autonkuljettaja isä, perkele kuinka läpinäkyvää touhua, maanviljelijäthän ovat oikeastaan suurimpia sosiaalipummeja, tai ainakin vetävät eniten fyrkkaa himaanpäin kuin mikään muu ammattikunta, tekemättä mitään! Onhan sekin jo jotain, siihen voi luottaa, kun on tulotkin varmat, heh, oli niitä tai ei, kyllähän veronmaksajat maksavat näiden puuhat, eli tulot ovat taatut.
Hei Linda.
Minun mieheni teki itsemurhan 12.7.08. En löytänyt häntä, vaan poliisit. Meille jäi 6 vuotias poika joka juuri aloitti koulunsa. 10 vuotta ehdittiin yhteistä elämää viettää, 7 niistä avioliitossa. En edelleenkään keksi, mistä olisin voinut etukäteen arvata.
Kaiken maailman lääkkeillä yritän selvitä seuraavaan päivään.
Haluatko keskustella?