Läheiseni kuoli vasta. Olen ollut viime viikot hyvin helposti ärtyvä, kiukkuinen ja ahdistunut. En halua ketään ihmisiä lähelleni. En voi mitään sille että olen pahantuulinen ja kireä, vaikka itse tajuankin sen.
Minun pitäisi kai itkeä, maata sängyllä, olla surullinen. Itkun sijaan tunnen miten hampaat puristuvat yhteen, että on vaikea hengittää ja että painaa.
Olen vain kiukkuinen ja ahdistunut. Ja teen paljon kaikkea: siivoan, askartelen, harrastan monenlaista liikuntaa, suunnittelen, järjestelen...
Onko teillä kokemusta tällaisesta, että tuntuu ennemminkin vihaiselta kuin surulliselta. Miksi tuntuu näin? Mitä tekisin? Tunnen olevani loukussa ja ahtaalla.
Minun pitäisi kai itkeä, maata sängyllä, olla surullinen. Itkun sijaan tunnen miten hampaat puristuvat yhteen, että on vaikea hengittää ja että painaa.
Olen vain kiukkuinen ja ahdistunut. Ja teen paljon kaikkea: siivoan, askartelen, harrastan monenlaista liikuntaa, suunnittelen, järjestelen...
Onko teillä kokemusta tällaisesta, että tuntuu ennemminkin vihaiselta kuin surulliselta. Miksi tuntuu näin? Mitä tekisin? Tunnen olevani loukussa ja ahtaalla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tuon tavan käsitellä surua. Minullakin tulee ensin viha, sitten mieletön tekeminen, meneminen ja mahdoton raskaan työn tarve.
Mutta sen jälkeen jossakin vaiheessa epätoivo ja turhuuden tunne.
Tämä on yksi tapa käsitellä surua. Joku on sitä arvostellut, mutta minä olen jo muutaman kerran menettänyt läheiden ihmisen ja käsitellyt surun näin. Se on minun tapani.
Ei ole olemassa mitään yhtä tai oikeaa tapaa, jokainen oman luonteensa mukaisesti. Joku yksin pauhaten, joku ääneen toisten seurassa.
Itsellä on sama fiilis juuri nyt. Mieheni kuoli yllättäenä kaksi viikkoa sitten. Haluan vain olla yksin kestän juuri ja juuri omat vanhempani ja siskoni, mutta kenenkään muiden kanssa en jaksaisi olla tekemisissä, kun tiedän olevani ärtyisä. Itkenyt olen pari kertaa mutta kaipausta ja surua ei tunnu. Tässä pelkään kauhulla että koska se rojahtaa niskaan, varsinkin kun kaikki selittää että suru kestää VUOSIKAUSIA, tämä on hirveintä mitä elämässäni on tapahtunut ja minulla on varmaan nyt ihan kauheeta olla ja minä oikeasti vain suunnittelen mitä täyteitä haluisin laittaa pizzaani. Eli jossain denialissa tässä nyt pyöritään, mutta en pysyty pakottamaan itseäni suremaankaan.
kuulostaa tutulta.olen itsekin menettänyt rakkaita ihmisiä ja kuuluu ihan surutyöhön tuo viha ja ärtymys.minäkin olen välillä tosi vihainen ja ärtynyt enkä edes tiedä miksi,joskus sitten olen surullinen ja itken.on hetkiä että en halua tavata ketään.oisiko ketään jolle voisit puhua.anna itsellesi lupa surra ja olla sellainen millaiselta tuntuu.t:sari
Olen huomannut että hyvin moni sureva tuntee samoin kuin sinä. Jokainen suree tavallaan, ei se tarkoita automaattisesti itkua ja surullisuutta. Toiset taas saattaa välillä nauraa hysteerisesti tai toiset kokee täyden tyhjyyden. - Kaikki ne kuuluu suruun.
Anna itsellesi aikaa, se puuhastelu on parasta, mitä voit tehdä. Älä jää sänkyyn makoilemaan. Vihasi lauhkenee, kun annat vain ajan kulua, äläkä ota siitä paniikkia. Se aika vielä tulee että haluat nähdä läheisiäsi ja olla iloinen oma itsesi. Oma kehosi/mielesi hoitaa sinua näin.
Voimia sinulle ja jaksamista - et ole yksin tunteinesi kanssa!!