Reilu kymmenen vuotta sitten olin jonkin verran tekemisissä helluntaiseurakuntien kanssa. Nuorten keskuudessa odotettiin kiivaasti, että se oikea puoliso löytyy. "Turhat" seurustelut olivat pannassa ja jokainen, vaikka kuinka kevyt, seurustelu oli "vakavaa" eli suurinpiirtein avioliittoa odotellessa...
Varsinkin tytöillä, ehkä myös pojilla, oli aika tarkat kriteerit, millainen sen oikean tulisi olla, suurinpiirtein silmienvärikin "tiedettiin" jo etukäteen, samoin muita ominaisuuksia siitä oikeasta.
Vieläkö helluntainuorilla, miksei myös nuorilla aikuisilla ja vanhemmilla, on tällaista? En kyseenalaista sitä, etteikö Jumala voisi johdattaa ja tarkoittaa jollekin ihmiselle juuri sen oikean, mutta nyt vanhempana ja elämää nähneenä ihmissuhteita ajattelee jotenkin niin paljon syvemmin, että tuntuu aika oudolta tuo nuorten touhu silloin aikoinaan.
Niin ja miten "se oikea" -ajattelu muutenkin, mielestäni se oli todellakin hyvin stereotypistä, parit, jotka näyttivät jollain tavalla "sopivilta" tyyliin poika kymmenen senttiä pitempi, kaksi vuotta vanhempi jne oli selvä merkki oikeasta parista - nyt kun itsellä on ikää ja olen löytänyt (ainakin omasta mielestäni) elämäni miehen, niin vaikutamme tuota stereotypiaa ajatellen kyllä niin rosoiselta parilta, että naurettaisiinkohan meidät seurakunnasta pihalle?
Terveisin morsio, pitkä ja sulho pätkä, toinen nuori, toinen vanha jne... Eli rosopari, mutta onnellinen!
Varsinkin tytöillä, ehkä myös pojilla, oli aika tarkat kriteerit, millainen sen oikean tulisi olla, suurinpiirtein silmienvärikin "tiedettiin" jo etukäteen, samoin muita ominaisuuksia siitä oikeasta.
Vieläkö helluntainuorilla, miksei myös nuorilla aikuisilla ja vanhemmilla, on tällaista? En kyseenalaista sitä, etteikö Jumala voisi johdattaa ja tarkoittaa jollekin ihmiselle juuri sen oikean, mutta nyt vanhempana ja elämää nähneenä ihmissuhteita ajattelee jotenkin niin paljon syvemmin, että tuntuu aika oudolta tuo nuorten touhu silloin aikoinaan.
Niin ja miten "se oikea" -ajattelu muutenkin, mielestäni se oli todellakin hyvin stereotypistä, parit, jotka näyttivät jollain tavalla "sopivilta" tyyliin poika kymmenen senttiä pitempi, kaksi vuotta vanhempi jne oli selvä merkki oikeasta parista - nyt kun itsellä on ikää ja olen löytänyt (ainakin omasta mielestäni) elämäni miehen, niin vaikutamme tuota stereotypiaa ajatellen kyllä niin rosoiselta parilta, että naurettaisiinkohan meidät seurakunnasta pihalle?
Terveisin morsio, pitkä ja sulho pätkä, toinen nuori, toinen vanha jne... Eli rosopari, mutta onnellinen!
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja kuten arvata saattaa profetiat meni päin mäntyä,kuten niilä oli tapana mennä monissa muissakin asioissa.Oli monenlaista selittäjää kuka kellekkin on oikea ja kuka väärä.Missään nimessä vaimo vaihtoehto ei saanut olla kuin samasta seurakunnasta,jopa toisenmerkkisestä vapaansuunnan seurakunastakin löydetty olisi ollut Jumalan tahdon vastaista.Tosin vain joidenkin mielestä,mutta nämä olivat usein itten niitä ännekkäimpiä tai omasivat jos minkälaista armolahjaa.Viisauden sanoista aina henkien erottamiskykyyn saakka.No vaimo löytyi ihan muualta ja olen ollut kymmenen vuotta naimissakin jo.tämän päivän seurakunta nuorista en tiedä,uskoisin ajattelutavan olevan vähän aiempaa järkevämpää.Silloin oli tuulet Torontosta päin ja nuorisopastoreillakin ja monilla nuorilla oli tapana "hengellistää" ihan tavallisetkin asiat.
eli onneksi siis muillakin samoja kokemuksia, että en siis kokenut mitään outoa/vain pariin seurakuntaan liittyvää.
Meilläkin päin profetoitiin aika paljonkin näihin pariutumisjuttuihin liittyen, enkä kyllä oikein jaksa muistaa, toteutuiko kovinkaan moni profetia. En siis edelleenkään epäile, etteikö Jumala puuttuisi näihinkin asioihin ja johdattaisi, mutta näin jälkeenpäin tuntuu hassulta se melkein hysteerinen tyyli etsiä kumppani - tai tavallaan olla etsimättä. Kiivaasti asioista puhuttiin, spekuloitiin ja rukoiltiin, normaalit suhteet tai kohtaamiset vastakkaisen sukupuolen kanssa olivat aika minimaalisia, kun vaan odotettiin, että se oikea tippuu eteen ja kaikki loksahtaa kerralla paikalleen. Eli ei normaalia kaveeraamista tms. Ja olisihan se tavallinen kaveeraaminen ainakin meidän seurakunnassa näyttänyt jo seurustelulta, hih!