Äitini kuoli

että olet joutunut moisen menetyksen kohtaamaan. Juuri nyt sinun ei tarvitse kestää kuin tämä hetki, aina hetki kerrallaan. Töihin menet sitten kun tunnet jaksavasi, ei yhtään aikaisemmin. Toiset kokevat selviytyvänsä paremmin kun ovat töissä ja on muuta ajateltavaa, toiset eivät voi kuvitellakaan menevänsä töihin ihan heti. Jokaisella on oma tapansa sekä surra että selviytyä, mitään yhtenäistä kaavaa ei ole.
Itse olen sinua vanhempi, joten vanhempien menettäminen oli kenties toisenlaista. Mutta yhtä lailla kuolema tuli shokkina, ja sitä oli vaikea käsittää.
Prosessin pituus sekä hitaus yllättivät itseni, odotin että pääsisin yli kaikesta nopeammin ja joskus tuskastuinkin, kun aina vaan sattui. Välillä kipu iski niin raakana että pelkäsin sekoavani, mutta aina se hellitti kun aikani olin itkenyt.
Ehkä tärkeintä oli ottaa tunteensa vastaan ja hyväksyä ne, kaikkinensa. Silloin mikään ei jäänyt jumittamaan päälle loputtomiin, vaan meni ohi, ja vähitellen huomasin kuukausien varrella, että olin päässyt eteenpäin. Silloin kun kipu iskee, luulee ettei hyviä hetkiä enää tulekaan, että ne kaikki oli tältä elämältä jo koettu.
Omasta menetyksestäni on jo kaksi vuotta, ja näihin kahteen vuoteen on mahtunut paljon hyvääkin. Takaisin läheisiään ei saa, mutta sydämessä he yhä elävät. Joskus hyvät muistot itkettävät kun tulee ikävä, toisinaan on onnellinen siitä että edes oli yhteinen aika.
Voimia sinulle kovasti, omasta jaksamisestaan on kaikkein tärkeintä huolehtia.
Isän kuoleman jälkeen näin kirkkaita valoja toisinaan paikoissa joissa ei ollut asutusta tai autoja, äidin kuoleman jälkeen valkoisia höyheniä leijaili taivaalta suoraan eteen. Uskon että he koettivat viestittää olevansa yhä läsnä elämässäni vaikken heitä enää näkisikään, ja että aikanaan tapaamme vielä.
Rakkaus ei pääty kuolemaan.

äitini kuoli muutama vuosi sitten.
Ole tosin nelikymppinen, mutta silti ikävä on yhä.

Ajan kanssa on helpompaa. Koeta jaksaa. Elämä ei lopu kuolemaan ja hänellä on varmasti hyvä olla, (jollei riistänyt omaa tai muiden henkeä). Ehkä hän tulee vielä tapaamaan sinua, kuka tietää. Äitini tuli kuolinhetkellä henkenä ja myöhemmin unessani muutaman kerran. Se helpotti.

Pidä itsestäsi huolta. Elä elämäsi pyrkien tekemään hyvää. Se palkitsee. Rukoile että näet vielä äitiäsi unessasi, ehkä se toteutuu. :)

Olen sydämestäni todella pahoillani sun puolesta...mä olin just 19-vuotta täyttäneenä samassa tilanteessa kun sinä. Mitään kauheampaa ei olis voinut sattua, äiti oli mullekin kaikki kaikessa.
Tuossa edellä oli kirjoitettu osuvasti, että kaikki suree tyylillään ajallaan ja ajallaan. Mikään ei ole oikein eikä väärin. En tiedä miten
äitisi kuoli, yhtäkkiä vai sairauteen, mutta olet
joka tapauksessa kovin nuori kestämään tätä asiaa.
Nyt jälkeenpäin itse muistan nuo ajat kun muilla ne olivat elämän parasta, "tästä se elämä alkaa", mutta itse olin kuin kuollut ja joutunut tunteettomuuden helvetilliseen suohon.

Yritän siis sanoa että yritä kuunnella itseäsi mahdollisimman paljon. älä pakota itseäsi mihinkään mikä ei tunnu hyvältä, anna aikaa, lepää, ole läheistesi kanssa. Yritä kohdata ne
raskaistakin raskaimmat tunteet....mutta jos et
heti pysty, muista olla itelles armollinen. Joskus
suru on liian suuri kestettäväksi heti, mulla kävi
niin. se tuli vasta pitkän ajan päästä kun olin
riittävän vahva siihen.Mutta muista: apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea jos tuntuu että elämä ei millään ala näyttää valoisammalta edes hetkittäin. Voimia sulle paljon. Äitis on aina sun kanssa. Mä uskon siihen, että jotain niin vahvaa sidettä, ei voi kuolema koskaan katkaista.

työn antaja ,sopimuksen mukaan 2 päivää palkallista vapaata.ei kannata vakipaikkaa ainakaan vaihtaa,menettää etunsa ja aloittaa alusta.läheisen pois meno on iso juttu.ajattele ettei ole tuskaa ja kipuja,minua se helpotti,mutta haudalla pakko käydä päivittäin jos vähänkin aikaa.aika kultaa muistot.

Kamalaa...Olen pahoillani sun puolesta, ja tiedän täysin, miltä joudut käymään nyt läpi. Oma äitini kuoli vuosi sitten - olin 17 vuotias - ja tuntui, että elämä loppui ja kuinka voisin ikinä jaksaa siitä eteenpäin. Väsytti, sattui, olin jotenkin yksin ajatuksieni kanssa - siltikin, vaikka juttelin paljon läheisille. Se tuntui ahdistavalta, ja välillä pelkäsin sekoavani niihin ajatuksiin. Kuitenkin sitä aina jaksoi jollakin tavalla. Itseäni on lohduttanut muiden ihmisten läheisyys. Myös toivo uudesta elämästä ja tieto siitä, että äiti on Taivaassa, lohdutti suuresti - en tiedä, kuinka se sinun osallasi menee. Äiti oli myös sanonut, että hän haluaa meidän pitävän hauskaa ja nauttivan elämästä niin kuin hänkin oli aikanaan tehnyt. Itkeä saa, ja se usein helpottaa - niin hänkin sanoi minulle, ja se on totta. Varsinkin aluksi yritin olla ajattelematta äitiä, enkä voinut ensimmäisten päivien jälkeen edes itkeä. Joskus tein niin, että laitoin tahallani surullisen kappaleen soimaan ja itkin. Lisäksi kirjoittaminen on rakas harrastukseni, ja kirjoitin paljon runoja. Onko sinulla jotakin sen kaltaista harrastusta, joka voisi auttaa? Musiikki, kirjoittaminen, maalaaminen...

Voin sanoa, etten ole todellakaan vielä selvinnyt tästä asiasta - ja tulee varmaankin olemaan jälleen vaikeita aikoja (esimerkiksi nyt olen ajatellut äitiä taas enemmän, koska kuolemasta on tasan vuosi). Pikku hiljaa se kuitenkin on helpottanut. Suosittelen käsittelemään asioita, vaikka se onkin kamalaa, vaikeaa ja hemmetin ahdistavaa. Näin ne eivät kuitenkaan kasaudu yhdeksi möykyksi sisällesi ja purkaudu vasta vuosien kuluttua. Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun haen netin keskustelupalstoilta vertaistukea... Tämä helpottaa minuakin. Voimia!!