Poikaystäväni isä kuoli 2-vuotta sitten. Olen itse tullut kuvioihin mukaan vasta tapahtuman jälkeen. Olen pistänyt merkille sen että hän ei koskaan puhu surustaan ja tunteistaan tähän asiaan liittyen ja minusta tuntuu että hän ei anna surun tulla ulos. Muutaman kerran hän on minun seurassani itkenyt sitä asiaa. Ensimmäisellä kerralla suru tuli valtavana parkumisena ulos (mikä minusta oli hyvä asia)ja toisella kerralla se oli hieman hillitympää mutta kummallakaan kerralla hän ei ole katsonut minua ja minä en ole saanut katsoa häntä.
Onko tämä "normaalia" ja jokaisella on oma tapansa surra vai kertooko tämä siitä ettei hän ole vielä läheskään valmis käsittelemään tai purkamaan asiaa? Miten minun kuuluisi tukea häntä, kertokaa esim läheisenne menettäneet miten te olisitte toivoneet että teitä olisi tuettu?
Onko tämä "normaalia" ja jokaisella on oma tapansa surra vai kertooko tämä siitä ettei hän ole vielä läheskään valmis käsittelemään tai purkamaan asiaa? Miten minun kuuluisi tukea häntä, kertokaa esim läheisenne menettäneet miten te olisitte toivoneet että teitä olisi tuettu?
Vastaukset 4
Vanhimmat
tapansa surra.´Minulla on noin kaksi vuotta myös isän kuolemasta ja olen sitä surrut vallankin tarpeeksi. Suru ei silti ole vielä loppu, mutta tunnistan itseni miehestäsi. MInäkään en enää aina jaksa käskystä keskustella surusta...siitä jutteleminen tapahtuu joskus silloin tällöin kun itseä huvittaa. Sitä kuitenkin on koko ajan sen surunsa kanssa päänsä sisällä, niin en jaksa sitä purkaa enää jatkuvasti. Olen kuitenkin jo kaiken sanonut ainakin kerran eli toistoa se vaan olisi. Sama juttu on minulla etten sitten katsele päin toista jos isästä puhun.
Itse pidän siitä kun saan kertoa juttuja isästä...se on niin kuin kunnianosoitus isälle...että hänet muistetaan. Eli sopivissa tilanteissa kysy hänen isästään (ei jatkuvasti ja kaikesta) miten hän olisi jonkin jutun tehnyt tai miten hän olisi reagoinut yms. Kysely osoittaa myös sen, että olet huomannut isän tärkeyden tälle pojalle ja sen takia haluat "tutustua" isään.
hyvä vastaus. Luulen että asia on juuri noin. Ymmärrän vastauksesi ansiosta paremmin häntä.
Minä tutustuin omaan mieheeni pari kuukautta sen jälkeen, kun hänen isänsä oli kuollut. Kesti jonkun aikaa ennen kuin tajusin, että hänen isänsä kuolema oli todellakin noin tuore. Mieheni pystyi puhumaan asiasta täysin neutraalisti, enkä huomannut mitään surua hänen käytöksessään. Ensin ajattelin, että hänellä on surutyö täysin tekemättä, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin. Hänen isänsä sairasti pitkään ja kuoli lopulta alkoholin aiheuttamiin elinvaurioihin. Kuolema taisi lopulta olla helpotus koko perheelle, jos niin saa sanoa... Mieheni kertoilee ihan mielellään isästään, mitä hän teki ja mitä mieltä oli asioista jne. Uskon että kaikki on ihan ok ja mieheni on sinut isänsä kuoleman kanssa.
Sinun miesystävälläsi on luultavasti asian käsittely kesken, koska itkee vielä vuolaasti. Se on hyvä merkki, että pystyy itkemään jos surua on vielä jäljellä. Sinä et varmaan pysty edistämään asiaa mitenkään muuten kuin olemalla käytettävissä jos miehesi haluaa jutella tai tarvitsee halauksia tms.
Niin minäkin olen ymmärtänyt, ettei ole saanut asioita vielä käsiteltyä. Hänen isänsä kuolema oli yllättävä ja suht koht nopea. Sairastui yhtäkkiä ja kuoli pian ja nopeasti sen jälkeen. Siitäpä varmaankin johtuu myös se surutyön määrä, kun kuolema ei ollut ollenkaan ennalta arvattavissa. Kyllä hänkin kertoilee mielellään mutta tein sen virheen aiemmin että kyselin kai liikaa kerralla, joten ehkä tästä lähtien kysymys kerrallaan koska haluan kumminkin saada jonkinlaisen kuvan tästä ihmisestä ja siitä miten hän eli.
Kiitos neuvoista :)