Olen aikaisemmin uskonut jollain tavalla jälleensyntymään ja karmaan, mutta nyt olen joutunut miettimään asioita uudelleen, kun lapseni kuoli äkillisesti, tapaturmaisesti,kovin nuorena.
Nyt en saa koko asiasta enää mitään tolkkua.Koko juttu tuntuu joltain epämääräiseltä mössöltä ja kaikki on hyvin ristiriitaista.
Sain eräältä ystävältäni erään "viisaita sanoja" (karman laki tuli totuutena siinä hyvin selvästi esiin) sisältävän kirjan (tarkoituksena oli tietysti jotenkin lohduttaa) ja vaikutus olikin lähes päinvastainen, mitä hän varmaan kuvitteli (no, olihan siinä tietysti jotain hyvääkin, mutta...).Koko kirja alkoi jossain vaiheessa suorastaan masentaa.
Tällaisessa elämäntilanteessa vaan (kun muutenkin joutuu taistelemaan henkensä edestä kaikkien mahdollisten syyllisyydentuntojen kanssa) ei kertakaikkiaan enää JAKSA sitä ajatusta, että "sinun tiesi ja taakkasi ja kaikki onnettomuudet ovat vain omaa aikaansaannostasi" ja kaikki seurausta omista valinnoistasi (ja tietyt valinnat saavat seurauksensa jo tässäkin elämässä).
Eihän sitä virheetön ole, mutta kun ei ymmärrä mitä on tehnyt, että "ansaitsee" NÄIN kovan "opetuksen".
Eikä mistään saa apua, että alkaisi selkenemään.
Kaikki vaan sotkeutuu, synkistyy ja puuroutuu yhä pahemmin.
Asioita ei pysty kuitenkaan olemaan miettimättä, kun on saanut tällaisen pääkopan ja sille ei voi mitään, että ne tulevat mieleen myös negatiivisessa valossa.
Onhan asioilla myös positiivinen puoli, mutta se kyllä välillä pääsee hämärtymään aika pahasti, kun alkaa kelaamaan tätä koko vyyhteä.
Eli nyt minulle on tolkutettu, että onnettomuus ei ollut kenenkään syy, se oli jo kauan sitten ennalta määrätty ja lapsen elämänpituus oli määrätty jo aikoja sitten.
No,siis jos ajatellaan sitä kuitenkin karman lain kautta, niin jonkunhan on kuitenkin TÄYTYNYT "aiheuttaa" tämäkin onnettomuus.
Yhtään helpommaksi asiaa ei tee se, että perheessämme on useita jäseniä, joiden kaikkien karmaa tapaus siis koskee (entä kuollut itse...?).
Ajatteli asian miten päin vaan, aina palaa samaan syyllisyysteemaan, joka tuntuu menevän vaan yhä monimutkaisemmaksi mitä enemmän siihen liittyy ihmisiä ym.
Eikä syyllisyydestä pääse eroon järkeilemällä "noin vain".
Se istuu joka tapauksessa sisällä määrätyn ajan ja jokaisella, jota asia on koskettanut on tietysti omansa.
Erään teorian mukaan siis lapsi oli annettu meille, jotta oppisimme rakastamaan.
No, ehkä emme olleet (tai joku meistä) oppineet entisissä elämissämme mitä rakkaus on. No, silti moka oli meidän, tai osan meistä, ja nyt aiheutimme sen takia suuren surun myös tosi laajalle ihmisjoukolle (tai kai opetus kuului nyt tietysti myös heille...).
Asiaa kuitenkin monimutkistaa muutamat henkilökohtaiset(vain esim. yhden perheenjäsenen) tässä elämässä (ja kenties aikaisemmissa. Niistäkin on minulle "tuputettu" tietoa) tehdyt mokat ja elämänkulun valinnat, jotka TUNTUVAT nyt saaneen jonkinlaisen "rangaistuksensa" ja loogisen seurauksensa, mutta niillä ei taas ole mitään tekemistä toisten elämän kanssa ja osa niistä on epäloogisessa järjestyksessä koko tapahtumaan.
Mitä enemmän näitä alkaa miettimään (ja kuulee selityksiä "asiantuntijoilta"), sitä pahemmin menee kaikki solmuun, vaikka tarkoitus kai olisi, että "oppisimme" tästä jotakin.
Samoin jälleensyntymisen kanssa.
Jos kyseinen lapsi sattuukin syntymään pian uudelleen, ennekuin itse ehdimme kuolla ja jonnekkin "toiselle puolelle maapalloa".
Silti (kuulemma) näemme hänet vielä joskus (samana ???!!!) uudelleen.
Ihmettelen vaan miten se voi olla mahdollista, kun ei minun järkeni mukaan voi millään olla enää se sama lapsi jonka tunsimme, jos kaikki menee näiden karman lakien mukaan.
Oma lukunsa sitten nämä ns."yliluonnolliset" ilmiöt, joita on tapahtunut (onhan niitä ennenkin ollut-että ovat jo lähes arkipäivää- mutta ei ihan tässä määrin) tiuhaan onnettomuuden jälkeen.
Erään ihmisen mukaan kyse on siitä, että suremme liikaa (...siis... miten VOI olla "surematta", kun oma lapsi on kuollut !?! Surutyö on joka tapauksessa tehtävä, eikä se ole mikään pelkästään järjen ja tahdon asia).
No, aikoinaan, nuorena, kun isäni kuoli, yritin olla urhea ja "surematta liikaa" ja suru tuli sitten ulos vasta parin vuosikymmenen jälkeen, aivan yhtäkkiä ja vääjäämättä.
Siis nämä ilmiöt kodissamme nyt kuulemma johtuvat siitä, että tämä lapsi on "ylettömän" surumme takia jäänyt jonnekkin läheisyyteemme, eikä pääse kehityksessään eteenpäin,toisille tasoille (ei ole kuulemma kuitenkaan jäänyt mihinkään "välitilaan"), kun pidättelemme häntä.
Siis taas uusi syyllisyydentunne niskaan, kun emme "hallitse" itseämme!!
Ihmettelen vaan kuinka mikään voisi vaikuttaa sen "tarpeellisen" määrän esim. kyseisen lapsen sisarusten (tai mieheni) suruun (muista sukulaisista puhumattakaan) -tapahtumasta on siis VASTA kuukausi !!!- , jos nyt vaikka itse siihen pystyisinkin (ilmiöitä on nyt sattunut myös sisarelleni).
Toisen teorian mukaan (joidenkin uskovien) kodissamme jylläävät demonit, jotka ovat iskeneet nyt, kun olemme mahdollisimman heikoilla.
Jonkun pelottavan ilmiön olen kyllä saanut poistumaankin pelkällä kehotuksella, mutta eivät kaikki ole kadonneet, enkä usko niiden pahuuteen.
Niitä ovat havainneet kaikki perheenjäsenet (myös tämä kuollut lapsi oli herkkä näille).
Ainoa ihminen jonka kanssa olenkin voinut näistä järkevästi keskustella ja saanut jotakin lohtua on ollut lapsemme siunannut (sekä aikoinaan kastanut) pappi (joka ei usko sokeasti jälleensyntymään,mutta ei ole myöskään toista äärilaitaa, eli ei pelottele demoneilla ym.).
Nyt en saa koko asiasta enää mitään tolkkua.Koko juttu tuntuu joltain epämääräiseltä mössöltä ja kaikki on hyvin ristiriitaista.
Sain eräältä ystävältäni erään "viisaita sanoja" (karman laki tuli totuutena siinä hyvin selvästi esiin) sisältävän kirjan (tarkoituksena oli tietysti jotenkin lohduttaa) ja vaikutus olikin lähes päinvastainen, mitä hän varmaan kuvitteli (no, olihan siinä tietysti jotain hyvääkin, mutta...).Koko kirja alkoi jossain vaiheessa suorastaan masentaa.
Tällaisessa elämäntilanteessa vaan (kun muutenkin joutuu taistelemaan henkensä edestä kaikkien mahdollisten syyllisyydentuntojen kanssa) ei kertakaikkiaan enää JAKSA sitä ajatusta, että "sinun tiesi ja taakkasi ja kaikki onnettomuudet ovat vain omaa aikaansaannostasi" ja kaikki seurausta omista valinnoistasi (ja tietyt valinnat saavat seurauksensa jo tässäkin elämässä).
Eihän sitä virheetön ole, mutta kun ei ymmärrä mitä on tehnyt, että "ansaitsee" NÄIN kovan "opetuksen".
Eikä mistään saa apua, että alkaisi selkenemään.
Kaikki vaan sotkeutuu, synkistyy ja puuroutuu yhä pahemmin.
Asioita ei pysty kuitenkaan olemaan miettimättä, kun on saanut tällaisen pääkopan ja sille ei voi mitään, että ne tulevat mieleen myös negatiivisessa valossa.
Onhan asioilla myös positiivinen puoli, mutta se kyllä välillä pääsee hämärtymään aika pahasti, kun alkaa kelaamaan tätä koko vyyhteä.
Eli nyt minulle on tolkutettu, että onnettomuus ei ollut kenenkään syy, se oli jo kauan sitten ennalta määrätty ja lapsen elämänpituus oli määrätty jo aikoja sitten.
No,siis jos ajatellaan sitä kuitenkin karman lain kautta, niin jonkunhan on kuitenkin TÄYTYNYT "aiheuttaa" tämäkin onnettomuus.
Yhtään helpommaksi asiaa ei tee se, että perheessämme on useita jäseniä, joiden kaikkien karmaa tapaus siis koskee (entä kuollut itse...?).
Ajatteli asian miten päin vaan, aina palaa samaan syyllisyysteemaan, joka tuntuu menevän vaan yhä monimutkaisemmaksi mitä enemmän siihen liittyy ihmisiä ym.
Eikä syyllisyydestä pääse eroon järkeilemällä "noin vain".
Se istuu joka tapauksessa sisällä määrätyn ajan ja jokaisella, jota asia on koskettanut on tietysti omansa.
Erään teorian mukaan siis lapsi oli annettu meille, jotta oppisimme rakastamaan.
No, ehkä emme olleet (tai joku meistä) oppineet entisissä elämissämme mitä rakkaus on. No, silti moka oli meidän, tai osan meistä, ja nyt aiheutimme sen takia suuren surun myös tosi laajalle ihmisjoukolle (tai kai opetus kuului nyt tietysti myös heille...).
Asiaa kuitenkin monimutkistaa muutamat henkilökohtaiset(vain esim. yhden perheenjäsenen) tässä elämässä (ja kenties aikaisemmissa. Niistäkin on minulle "tuputettu" tietoa) tehdyt mokat ja elämänkulun valinnat, jotka TUNTUVAT nyt saaneen jonkinlaisen "rangaistuksensa" ja loogisen seurauksensa, mutta niillä ei taas ole mitään tekemistä toisten elämän kanssa ja osa niistä on epäloogisessa järjestyksessä koko tapahtumaan.
Mitä enemmän näitä alkaa miettimään (ja kuulee selityksiä "asiantuntijoilta"), sitä pahemmin menee kaikki solmuun, vaikka tarkoitus kai olisi, että "oppisimme" tästä jotakin.
Samoin jälleensyntymisen kanssa.
Jos kyseinen lapsi sattuukin syntymään pian uudelleen, ennekuin itse ehdimme kuolla ja jonnekkin "toiselle puolelle maapalloa".
Silti (kuulemma) näemme hänet vielä joskus (samana ???!!!) uudelleen.
Ihmettelen vaan miten se voi olla mahdollista, kun ei minun järkeni mukaan voi millään olla enää se sama lapsi jonka tunsimme, jos kaikki menee näiden karman lakien mukaan.
Oma lukunsa sitten nämä ns."yliluonnolliset" ilmiöt, joita on tapahtunut (onhan niitä ennenkin ollut-että ovat jo lähes arkipäivää- mutta ei ihan tässä määrin) tiuhaan onnettomuuden jälkeen.
Erään ihmisen mukaan kyse on siitä, että suremme liikaa (...siis... miten VOI olla "surematta", kun oma lapsi on kuollut !?! Surutyö on joka tapauksessa tehtävä, eikä se ole mikään pelkästään järjen ja tahdon asia).
No, aikoinaan, nuorena, kun isäni kuoli, yritin olla urhea ja "surematta liikaa" ja suru tuli sitten ulos vasta parin vuosikymmenen jälkeen, aivan yhtäkkiä ja vääjäämättä.
Siis nämä ilmiöt kodissamme nyt kuulemma johtuvat siitä, että tämä lapsi on "ylettömän" surumme takia jäänyt jonnekkin läheisyyteemme, eikä pääse kehityksessään eteenpäin,toisille tasoille (ei ole kuulemma kuitenkaan jäänyt mihinkään "välitilaan"), kun pidättelemme häntä.
Siis taas uusi syyllisyydentunne niskaan, kun emme "hallitse" itseämme!!
Ihmettelen vaan kuinka mikään voisi vaikuttaa sen "tarpeellisen" määrän esim. kyseisen lapsen sisarusten (tai mieheni) suruun (muista sukulaisista puhumattakaan) -tapahtumasta on siis VASTA kuukausi !!!- , jos nyt vaikka itse siihen pystyisinkin (ilmiöitä on nyt sattunut myös sisarelleni).
Toisen teorian mukaan (joidenkin uskovien) kodissamme jylläävät demonit, jotka ovat iskeneet nyt, kun olemme mahdollisimman heikoilla.
Jonkun pelottavan ilmiön olen kyllä saanut poistumaankin pelkällä kehotuksella, mutta eivät kaikki ole kadonneet, enkä usko niiden pahuuteen.
Niitä ovat havainneet kaikki perheenjäsenet (myös tämä kuollut lapsi oli herkkä näille).
Ainoa ihminen jonka kanssa olenkin voinut näistä järkevästi keskustella ja saanut jotakin lohtua on ollut lapsemme siunannut (sekä aikoinaan kastanut) pappi (joka ei usko sokeasti jälleensyntymään,mutta ei ole myöskään toista äärilaitaa, eli ei pelottele demoneilla ym.).
Vastaukset 19
Vanhimmat
>>Nyt en saa koko asiasta enää mitään tolkkua.
On vain ihmisen keksimää.
>>On vain ihmisen keksimää.
jos totuus on ihmisen keksimää, ei se silloin ole jumalan kesksimää, vaan sehän on ihmisen totuus!
>>vaan sehän on ihmisen totuus!
Mitäs sitten?
Jumala on itse totuus, mutta valitettavasti Raamatussa on enää vain häivähdys tästä totuudesta. Raamattuhan ei ole Jumala!
>>Raamattuhan ei ole Jumala!
>>Entä jos raamattu on valetta?
Silloin kyllä pitää olla aikas hyvä tulkihtemaan.
Mutta jos totuus on totuus, miksi sitä pitäisi tulkita tavalla ja toisella?
Saatana keksii kaikkea millä voi hämätä ja kiusata hyväuskoisia ihmispoloisia.
Ehkä et ole itse tämän aloituksesi sureva ihminen, (tuo nimimerkkisi viittaa siihen), mutta kuitenkin tahdon vastata siihen tavallani. Olen itse joutunut kokemaan valtavan surun nuorena terveen, voimakkaan, elämänhaluisen ja kauniin, 26 vuotiaan aviomieheni kuoleman vuoksi. Sanotaan kuitenkin, ettei mikään suru ole niin suurta kuin oman lapsen kuoleman aiheuttama suru; se on kuin itsestä kuolisi osa pois. En tiedä! Voin kylläkin tuntea äitinä oman lapsensa menettäneen äidin/isän kaipuun ja tuskan ja sen vuoksi tahtoisin tässä viestittää vain sen, että ERO ON VAIN VÄLIAIKAISTA, eikä oikeastaan ole sitäkään!
Kun suru on pahimmillaan rakkaan ihmisen näennäisesti poistuttua meidän havaintomaailmastamme, niin mitkään eikä kenenkään toisen ihmisten antamat neuvot ja ns. lohduttelut auta helpottamaan sitä syvää tunteiden ja kysymysten vellomista mielessä. Jos ja kun pystyt hyväksymään tapahtuneen ilman syyttelyä puoleen tai toiseen, ilman vihaa tai katumusta, niin olet päässyt jo hyvän matkaa egosi, siis sen kärsivän mielesi, paremmalle puolelle (siihen voi mennä pitkäkin aika), niin vasta silloin olet alkanut jollain tapaa hyväksyä tapahtuneen ja ehkä löytänytkin sille jotain, jota voit kutsua tarkoitukseksi. Se riippuu vain sinusta itsestäsi, mitä etsit ja keneltä odotat vastauksia.
Meillä on ikuinen yhteys Alkulähteeseemme ja Pyhään Henkeen (ovat sama asia, niin kuin tiedät, Kristuksen kanssa). Vain sieltä saamme juuri ne oikeat itsekullekin tarkoitetut vastaukset oman sydämemme (ei siis mielemme) kautta kunhan vain tahdomme kuunnella Sitä. Ja saman "linkin" kautta tulet sinäkin saamaan kaiken sen lohdun mitä nyt tarvitset ja etsit, mutta se riippuu omasta tahdostasi haluatko sitä todella ja tahdotko luottaa sen antamiin vastauksiin. Ja ne vastaukset ovat jokaiselle yksilöllisiä!
Mitkään yleistävät selitykset eivät voi olla koskaan muuta kuin viittauksia tai arveluja. Karmanlaki ja jälleensyntyminen ovat olemassa, mutta ne ovat niin hienosäätöisiä asioita, ettei kukaan voi menemään sanomaan mikä on tai oli kenenkään karmaa tai elämän tarkoitus. Vain Pyhä Henkemme (se Korkein Itsemme) tietää sen. Emme siis edes me itse ihmiskehossa ollessamme tiedä sitä, joten on turha arvuutella sitä mielemme tasolla, - varsinkaan toisten elämistä.
Jos kerran karman laki on mielestäsi olemassa niin minkälainen ihminen onkaan edesmennyt miehesi ollut edellisessä elämässä? Mitä hän oppi tästä nuorena kuolimisestaan? Mitä itse opit?
Itse en usko karman lakiin enkä jälleensynymiseen. Minulle Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä.
Mitä pahaa hän on tehnytkään edellisessä elämässään? Ollut sarjamurhaaja?
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1559425
Tai hän?
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkomaat/uutinen.asp?id=1516117
Jotka karman lakiin uskovat voivat vain todeta että heidän kohdallaan on karma toteutunut. Sairasta.
Suurimpaan osaan kysymyksistäsi vastasinkin jo edellisessä kirjoituksessani. Siis jos haluat vastauksen, lue se vielä kerran.
Mitä itse opin? Kaiken sen, mitä nyt tiedän.
On periaattessa meidän omatunto, sieluun jää tuskaa, joka pitää vastapainottaa tekemällä tiettyjä asoita.
Karma = (melkein)omatunto, eikö?
Kuitenkin, kaikki ei tunne syyllisyyttä, vaikka alitajuntaan sitä kertyykin.
Että EI kaikki asiat ole tarkoituksenmukaisia, vahinkojankin osaa tapahtua. Ja nuo tytöt ei välttämättä edes ole kantaneet mitään syyllisyyttä (että heidän tarkoitus olisi ollut kuolla), vaan syy löytyykin murhaajasta. Hmm?
Suritko menetystä joka itsellesi tuli, vai suritko sitä että hän menetti teidät?
Otan osaa suruusi. Tiedän miten musertavaa se on menettää jotakin niin rakasta ja korvaamatonta. Ymmärrän, että sitä haluaa hakea jostakin syytä tapahtumalle, jotta ymmärtäisi miksi juuri minua näin koetellaan. Kukaan ei osaa sinulle selvittää täysin miksi juuri sinä ja perheesi joutui kokemaan kaiken tämän ja juuri näin.
Muutaman asian voin kyllä sinulle sanoa. Tämän tiedän kokemuksen pohjalta itse varmasti: Lapsesi on nyt hyvässä paikassa ja hän ei halua, että te surette. Te kohtaatte vielä joskus ja toivon, että silloin muistat nämä sanat. Kaiken tämän merkitys, syy ja seuraus valkenee sinulle aikanaan. Kaikelle ei ole tarkoituskaan elämässä löytää vastausta. Sure ihan vapaasti oma surusi. Olet siihen oikeutettu ilman mitään omantunnontuskia tai muitakaan. Aika auttaa ja sen kuluessa huomaat, että se todella kultaa muistot.
Jumala on olemassa ja Jumala on itse Rakkaus.
Nyt tulee sitten vaikeampaa juttua: Raamatun luomiskertomus. Kannattaa se lukea. Se on hyvin vertauskuvallinen, mutta se kertoo miksi me olemme täällä maan päällä erossa Jumalasta. Aatami ja Eevahan elivät alkuun paratiisissa Jumalan kanssa. Tämä kuvastaa sitä, kun emme olleet vielä syntyneet. Olimme Jumalan luona. Paratiisissa! Uteliaisuus meissä kuitenkin voitti ja halusimme maistaa hyvän ja pahan tiedon puusta. Koska taivaassa pahaa ei ole, niin siellä sitä ei opi. Meidän oli pakko pukea "vaatteet" päällemme ja syntyä tänne karuun maailmaan. Vaatteilla tarkoitetaan meidän ihmiskehoamme. Kuorta jossa sielumme asuu. Tulimme maailmaan, jossa nyt sitten opimme hyvää ja pahaa. Opimme tuntemaan miltä tuntuu onni ja onnettomuus. Jotta sitten Jumalan luokse palattuamme pystyisimme ymmärtämään mikä on hyvää ja mikä pahaa, sillä jos kaikki on aina hyvää kuten taivaassa, niin emme ymmärrä eroa hyvän ja pahan välillä.
Jaksamista sinulle elämän kouluun.
Kylläpä osasit vastata kauniisti! Kiitos!