Ihmisen elämä

yksi pieni tarina kirjoitti:

On paljon tarinoita ihmisestä, yksilöstä, elävästä olennosta, tunteita ja rakkautta tuntevasta miehestä tai naisesta. Minulla on yksi tarina, se ei ole pitkä mutta toivon että se herättää tuntemuksia teissä jokaisessa että ymmärtäisitte kuinka arvokas meille annettu elämä on. Se eletään vain kerran ja olisi ihanaa että ihmiset maan päällä tajuisivat että ystävät, sukulaiset ja muut ihanat ihmiset tekevät siitä elämisen arvoisen.

Tarina ei ole kummoinen mutta kerron sen.. Nimet muutettu.

Olen seitsemän tai kahdekan vanha, herään aamulla kun äiti tulee herättäämään minua lastenhuoneesta. On vuosi 1988. Äiti sanoo: Teemu, tämä on se aamu kun viedään sinut mummon luo pariksi viikoksi. Silmäni kirkastuu, juoksen alas aamupalalle innosta huutaen. Pakkaamme vielä viimeisiä tavaroita laukkuun ja aamupalan jälkeen rupeamme olemaan valmiita kohhti pitkää ajomatkaa. Koko ajamatkan ajan puhun isälle mitä kaikkea aion tehdä mummin luona loman ajan. Isä ajelee rauhallisesti kohti pohjoista, minä takapenkillä leikin leluillani ja odotan että nään taas mummin pihatienoon ja mummin.

Tulemme pitkän ajomatkan jälkeen perille, jälleennäkeminen on taas kerran riemastuttava, halaan mummia ja kerron innoissani kaikkea mitä olen kesän aikana tehnyt kavereiden kanssa ja mummi kuuntelee tarkkaan ja huolellisesti. Menemme tupaan ja mummi pistää ruokaa hellalle. Ruokailun ja muutaman tunnin yhdessäolon jälkeen vanhempani lähtee kotimatkalle etelään jättäen tämän pikkuviikarin mummin luo uusiin seikkailuihin. Aika menee mummolassa todella nopeaan ja joka kesä on ollut todellisia intiaanikesiä siellä mummon ja serkkujen kanssa. Mutta yksi asia jäi mieleen.. Olin ulkona leikkimässä ja juoksentelemassa. Satuin kaatumaan kivikkoon ja loukkasin polveni nin että oikein verta tuli ja pahoja naarmuja. Juoksin heti mummin luo tietysti ja pyysin apua, tartuin mummin käteen ja sanoin että sattuu. "auta minua mummi". Mummi tottaki vuosien kokemuksella puhdsti haavan ja laittoi laastari haavoihin. Olin taas kunnossa ja kohti uusia leikkejä. Olin onnellinen.. Mutta..

Aikaa tuosta on kulunut nyt 20 vuotta.

Menen illalla mukkumaan, tarkistan että laukut on pakattu ja kaikki tarvittava on mukana. Olen nyt aikuinen ja 27 vuotias. Aamu sarastaa, herään kellon soittoon seitsemän aikaan ja tiedän että on aika ajaa mummin luo pohjoiseen taas kerran katsomaan jo vanhennutta isoäitiäni. Palaan vanhaan maalaisidylliin pitkän ajomatkan jälkeen mutta huomaan että vanhat rakennukset alkaa lahoamaan ja entinen ihana "Mummola" alkaa olemaan asumiskelvottomassa kunnossa vaikkakin mummini edelleen asuu samassa paikassa. Olen siellä päivän pari kunnes seuraavana aamuna mummini ilmoittaa minulle jo aamulla että on niin huono olo että sairaalaan pitäisi päästä. Soitan sairaalaan ja ilmotan että olemme tulossa. Pääsemme lääkärin vastaanotolle ja mummi joutuu jos jonkinlaisiin kokeisiin, kesken kokeiden mummi ottaa minua kädestä kiinni ja sanoo että älä jätä minua vaan pysy siinä. 20 vuoden jälkeen osat on vaihtunut. Itkettää kirjoittaa tätä mutta toivon että joku tämän lukee ja ymmärtää sisällön. En ole kummoinen kirjoittaja mutta varmaan saatte selkoa tästä. Kiitos.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä