Kysyisin taas muutamia askarruttavia asioita! Koetan käyttää itselleni vaikeita sanoja ja saatan sekaantua niissä, mutta motiivini on pelkästään tiedonhalu, joten toivon ettette takerru käsitteiden mahdolliseen väärinkäyttöön liiaksi. Oikaisut toki ovat tervetulleita!
Olen viimeaikaisissa pohdinnoissani ja (valitettavan pintapuolisissa) eri lähteisiin tutustumisissa päätynyt siihen että ainakin kristinuskomme on ikään kuin yhteisön moraalia ja arvoja selventävä oppi, jonka perustana on usko persoonallisen(?) jumalan itsensä ilmoittamisesta historian kautta. Moraali ja arvotus lähtee siis 'Jumalan sanasta', joka asetetaan eettisyyden mittariksi.
Olen pohdinnoissani vastikään huomannut todeksi oman 'moraalisen relationismini' ongelman. (Jonka tavallaan olen kyllä tiedostanut ongelmaksi koko ajan...) Siis minulle ongelma on siinä, että ilman absoluuttisia arvoja voidaan tavallaan unohtaa koko eettisyyden ajatus laajemmassa yhteisöllisessä mielessä. Jonkun mielestä joku on oikein, kun se toisen mielestä on väärin. Moraalisen relationismin puitteissa voi vain todeta että 'sou not'?
Minusta kristinuskon hyvä puoli on siinä, että se täyttää ihmisen (nykyaikana hyvin yleisen) arvotyhjiön, ts. selkeyttää arvomaailmaa ja tekee hyvän ja pahan erottamisesta helpompaa.
Olisin kysynyt asiaa tuntevilta: Kuinka paljon kristinusko on muuttunut aikojen saatossa?
Lisäksi vielä tästä seuraava ja minulle kaikkein 'ahdistavin' kysymys: Jos kristinusko on nähtävä ja uskontoa 'toteutettava' aina vallitsevan kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tilanteen pohjalta, eikö se itsekin vajoa tulkinnanvaraisuuteen ts. tietynlaiseen relationismiin?
Ja vielä lopuksi: Mitkä ovat (tai mistä paikasta löytyvät:-)) ne absoluuttiset arvot, joille kristillinen etiikka perustuu?
Toivottavasti viitsitte vastata, vaikka kysymystä on varmaan kysytty useampaankin kertaan!
Olen viimeaikaisissa pohdinnoissani ja (valitettavan pintapuolisissa) eri lähteisiin tutustumisissa päätynyt siihen että ainakin kristinuskomme on ikään kuin yhteisön moraalia ja arvoja selventävä oppi, jonka perustana on usko persoonallisen(?) jumalan itsensä ilmoittamisesta historian kautta. Moraali ja arvotus lähtee siis 'Jumalan sanasta', joka asetetaan eettisyyden mittariksi.
Olen pohdinnoissani vastikään huomannut todeksi oman 'moraalisen relationismini' ongelman. (Jonka tavallaan olen kyllä tiedostanut ongelmaksi koko ajan...) Siis minulle ongelma on siinä, että ilman absoluuttisia arvoja voidaan tavallaan unohtaa koko eettisyyden ajatus laajemmassa yhteisöllisessä mielessä. Jonkun mielestä joku on oikein, kun se toisen mielestä on väärin. Moraalisen relationismin puitteissa voi vain todeta että 'sou not'?
Minusta kristinuskon hyvä puoli on siinä, että se täyttää ihmisen (nykyaikana hyvin yleisen) arvotyhjiön, ts. selkeyttää arvomaailmaa ja tekee hyvän ja pahan erottamisesta helpompaa.
Olisin kysynyt asiaa tuntevilta: Kuinka paljon kristinusko on muuttunut aikojen saatossa?
Lisäksi vielä tästä seuraava ja minulle kaikkein 'ahdistavin' kysymys: Jos kristinusko on nähtävä ja uskontoa 'toteutettava' aina vallitsevan kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tilanteen pohjalta, eikö se itsekin vajoa tulkinnanvaraisuuteen ts. tietynlaiseen relationismiin?
Ja vielä lopuksi: Mitkä ovat (tai mistä paikasta löytyvät:-)) ne absoluuttiset arvot, joille kristillinen etiikka perustuu?
Toivottavasti viitsitte vastata, vaikka kysymystä on varmaan kysytty useampaankin kertaan!
Vastaukset 12
Vanhimmat
"Minusta kristinuskon hyvä puoli on siinä, että se täyttää ihmisen (nykyaikana hyvin yleisen) arvotyhjiön, ts. selkeyttää arvomaailmaa ja tekee hyvän ja pahan erottamisesta helpompaa."
Niin, Raamatun avulla on paljon helpompi tuomita esim. homoseksuaalisuus, kuin jos yrität tehdä saman ihan vain oman järkesi avulla...
"Olisin kysynyt asiaa tuntevilta: Kuinka paljon kristinusko on muuttunut aikojen saatossa?"
No eihän se Raamatun teksti ole mihinkään muuttunut noin 1500-2500 vuoteen... Mitä nyt joitakin käännösvirheitä on korjattu...
Mutta Raamatun tulkinnat ovat kyllä käyneet läpi rajun murroksen. Arkkipiispa-tason henkilöt heittävät nykyään sellaisia kommentteja, että vähemmästäkin olisi keskiajalla joutunut roviolle. (Esim. Ruotsin arkkipiispa kyseenalaistaa Jeesuksen neitseellisen syntymän.)
Kristillinen etiikkakin on muuttanut aikojen kuluessa muotoaan kuin ameeba. Välillä on ollut oikein orjuuttaa mustia, välillä on ollut oikein polttaa noitia, välillä on ollut oikein tukea kansallissosialismia... Mitä milloinkin, tänään näin, huomenna noin. Aina sen mukaan, mikä parhaiten edistää kirkon valtapyrkimyksiä.
Ihminen voi olla hyvä ilman uskontoakin, kun taas laajamittaiseen pahuuteen tarvitaan aina uskonnon apua?
"Niin, Raamatun avulla on paljon helpompi tuomita esim. homoseksuaalisuus, kuin jos yrität tehdä saman ihan vain oman järkesi avulla... "
Niin. Tuo onkin yksi niistä kysymyksistä joka sai minutkin miettimään näitä asioita. Siinä aika hyvin tiivistyy koko tällä hetkellä miettimäni ongelmani ydin. Siis se, mitä en ole päässä saanut vielä käännettyä aivan kohdalleen.
(Tämän keskustelun jatkeen pitäisi muuten olla ehkä tuolla arvot ja etiikka -puolella, mutta no.. what the hell)
Olen tähän saakka ollut suht. välinpitämätön (tai arka?) sanomaan minkään arvojen olevan absoluuttisia. Nyt, aiheeseen hieman syvennyttyäni on kuitenkin tullut aika selväksi, että tämä ei ole ollenkaan hyvä juttu!
(ajatella että tämä koko homma lähti pelkästään miettimällä sitä että miksi kristityt ovat väärässä...)
Absoluuttisten arvojen puuttuminen johtaa ainakin minun tapauksessani siihen että loppujen lopuksi minkään ei voi sanoa olevan väärin tai oikein! Tästä kun alkaa miettimään että miten esimerkiksi yhteiskunnan tai sitä myöten koko maailman pitäisi toimia, miten esimerkiksi lakeja säädetään tms. menee pasmat itselläni aika sekaisin.
Kyselin tässä kristinuskon etiikasta nimenomaan siinä toivossa, että vastauksista ilmenisi sen olevan tulkinnanvaraista tiettyyn rajaan asti. Siis olin etsimässä sitä, mitä kristinusko katsoo 'ajattomaksi opiksi'. Ja toisaalta nimenomaan rajanvetoja esim. juuri tuohon homoseksuaalisuuskysymykseen, joka on mielestäni tällä hetkellä kirkon kaikkein räikein väärinkäsitys. (Vaikka en todellakaan usko kaikkien kristittyjen tuomitsevan homoseksuaalisuutta)
Eräs "absoluuttinen" arvo, jota kristityt mielellään markkinoivat muille, on "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Ja tässä lähimmäisellä tarkoitetaan ketä tahansa toista ihmistä.
Mutta miten onkaan käytännön laita? Kuinka moni ihminen ensinnäkin rakastaa itseään? Mehän olemme kehittäneet itsemme pahoinpitelyn suorastaan taiteeksi (alkoholi, huumeet, huono itsetunto, lyhytnäköinen oman edun tavoittelu).
Olisiko oikeampaa sanoa "rakasta itseäsi, jotta voisit rakastaa muita"?
Ja toiseksi, onko mitään mieltä vaatia rakastamaan jotain pedofiiliraiskaajaa samalla tavoin kuin esim. omaa äitiään? Puheiden tasolla on helppo sanoa kaikkien olevan yhtä lailla rakkauden arvoisia, mutta kuinka moni meistä oikeasti uskoo tähän?
Ikävä totuushan on se, että naapurin mäyräkoiralla saattaa olla suurempi oikeus saada rakkautta kuin joillain ihmisillä...
Tuohon ensimmäiseen toteamukseen voisi todeta, että aivan: terve itsetunto on tärkeää. Toteat että oikeampaa olisi sanoa "rakasta itseäsi, jotta voisit rakastaa muita". Totta, se tavallaan sisältyy tuohon ensimmäiseenkin muotoon. Siinä ei minusta ole mitään 'väärää', jos osaa avoimin mielin sitä katsoa.
Toinen kohta onkin todella vaikea. Mutta voisiko (siis ihan hypoteesina, en tiedä!, eikä tämä varmaan mene nyt minkään ihme väittelysääntöjen mukaan.. toisaalta, en tästä mitään väittelyä haluakaan) asian kääntää niin että tämä pedofiiliraiskaaja on mitä on, koska ei ole saanut em. rakkautta lähimmäisiltään?
Niin, olenhan minä myös itse itseni lähimmäinen, eli kehoitus rakastaa lähimmäistä kattaa myös itsensä rakastamisen? Valitettavasti jotkut kristinuskon suuntaukset pyrkivät juuri päinvastaiseen, eli haluavat ihmisten rypevän synnin tuskassa ja ottavan "minä surkea maan matonen" -asenteen.
Jeesuksen vuorisaarnasta on tietenkin esitetty monenlaisia tulkintoja. Teologeillahan on kyky rakentaa 777 erilaista tulkintaa mistä tahansa Raamatun lauseesta...
Eräs mielenkiintoinen tulkinta on se, että Jeesus suuntasi tuon "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" vain uskovaisten ydinjoukolle, omille opetuslapsilleen. Tämä ydinjoukko (tai hengellinen iskujoukko) sitten omalla esimerkillään saisi oikeanlaisen mielenlaadun leviämään yhä laajemmalle ja laajemmalle.
Hyvä opettaja ei vaadi oppilailtaan mahdottomia. Ehkäpä Jeesuskaan ei vaatinut meitä kirjaimellisesti rakastamaan jokaista vastaantulijaa kuin itseämme... Riittää kun pyrkii kohti rakastavampaa mielenlaatua, pois vihasta ja kateudesta.
"Niin, olenhan minä myös itse itseni lähimmäinen, eli kehoitus rakastaa lähimmäistä kattaa myös itsensä rakastamisen? Valitettavasti jotkut kristinuskon suuntaukset pyrkivät juuri päinvastaiseen, eli haluavat ihmisten rypevän synnin tuskassa ja ottavan "minä surkea maan matonen" -asenteen."
Totta. Ensin on (ainakin kristinuskon mukaan?) tunnustettava ettei ole minkään arvoinen. Sitten ihmisen arvo löytyy 'Jumalan armon' kautta, jota ilman ihminen siis ei ole juuri mitään.(?) Aika omituinen tilanne. Voihan ajatella että (ainakin jotkut) kristitytkin tavallaan siis kokevat olevansa arvokkaita. Itsetunnon 'terveydestä' en uskalla vielä mitään sanoa...
Tuo edellinen siis tarkoittaisi myös sitä, että juuri em. pedofiiliraiskaajakin voisi (tekonsa tiedostettuaan) myös kokea olevansa arvokas. Kaikki olisivat tavallaan samalla lähtöviivalla itsetunnon kanssa. Näin teoriassa siis. Ei mikään älyttömän huono ajatus, vaikka kuten mainitsin, lähtökohdat ovat ehkä hieman oudot...
Eli oikeastaan tuo uskonto opettaa kaikkien olevan yhtä tärkeitä vikoineenkin, ja antaa näin mahdollisuuden rakastaa sekä itseä että lähimmäistä. Aukoton oppiko? Paitsi lähtöasetelmiltaan. Pyhittääkö tarkoitus siis keinot...?
Luulisin myös, että Jeesuskin tarkoitti asian juuri kuten sanoit eli että tulisi pyrkiä kohti hyvyyttä ennemmin kuin kuvitella olevansa pelkästään hyvä. Sekin on kai kyllä ilmaistu joissain uskonnon opetuksissa?
Eihän tässä loppujen lopuksi jäänyt mitään kovin epäselvää. Paitsi tuo 'Ateismi' palstalla käymäni keskustelu otsikolla 'Tiede ja uskonto'. Eli se, miksi kirkko niin kovasti pitää kiinni (totta?) mytologioista, jotka on jo osoitettu järjenvastaisiksi, tai ollaan niitä sellaisiksi osoittamassa.
Miettisin sitä että, mitä se rakkaus mahtaa olla? Miten sitä käytännössä voisi toteuttaa?
Itse asiassa se ei ole niin tärkeää mitä muut ajattelevat ja tekevät. Vaan se on tärkeää mihin minä pyrin. Mistä saisin voiman, että rakastaisin?
On helppo vaatia rakkautta itseltä tai muilta. Mutta mitä se on?
Tuosta synnin tunnosta viellä. Se ei hävitä hyvää itsetuntoa mihinkään. Vaan se on taitoa mennä itseensä. Sanan synti voisi sanoa toisinkin. Vaika näin että "meni ohi maalin, eksyä tieltä" tai "ottaa harha askel, käyttäytyä pahoin, tehdä syntiä". (vaihto ehtoja verbistä "hätä'" suom. synti. Raamatun tietosana kirjasta)
Olen samaa mieltä kanssasi tuosta synnin olemuksesta. Se on mielestäni juuri kykyä huomata, että on tehnyt väärin. Ja se toimii viisaalla itsetuntoa korjaavana juttuna, ei sitä särkevänä. Eli on kyky korjata toimintaansa omasta mielestä oikeampaan suuntaan.
Luulisin että jokainen, joka on löytänyt (esim. raamatun) hengen kirjainten takaa, on hyvin lähellä sitä 'absoluuttista' hyvää, jota peräänkuulutin.
Sitä mistä tuo (ehdoton?) rakkaus löytyy, en olekaan vielä miettinyt... Luulisin että raamattu on oikeilla jäljillä kun se kehottaa 'synnin tuntoon', etsimään ensin vikaa itsestään, sitten vasta muista. Tätä kautta voi nähdä muiden 'virheet' sellaisina, jotka ovat yhtä mahdollisia myös itselle. En tiedä...?
Niin, on olemassa jotakin ei-suhteellista,
absoluuttista, ihmisen pienestä mielestä
riippumatonta.
On olemassa oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa,
joka ei muutu sen mukaan miten ihminen selittää,
tai minkä kulttuurin piirissä hän on kasvanut.
On olemassa synti, joka on rikkomus
Jumalan tahtoa vastaan. Ja on olemassa
asioita, jotka ovat hyvää, oikein ja
rakkaudellista.
Jumala on sama eilen, tänään, ikuisesti,
ennen kuin ihmistä edes oli. Siksi on
olemassa jotakin ihmisestä riippumatonta.
Me olemme luotuja ja Hän on Luoja.
Me emme pystyisi luomaan itse mitään,
emme edes yhtä vaivaista solua.
Raamattu kertoo sen ainoan elävän Jumalan
tahdon meille. Jumala on kirjoituttanut
sen kirjan ihmisten välityksellä.
Se sana ei muutu.
Raamattu kertoo kahdesta liitosta,
jonka Jumala on tehnyt ihmisten kanssa.
Ensimmäisen liiton Jumala teki Israelin kansan
kanssa, ja siihen kuului tietyt käskyt,
ja tietty siunauksen lupaus. Toisen liiton
Jumala teki kaikkien ihmisten kanssa.
Jumala kertoo Sanassaan, mitkä käskyt ovat
voimassa missäkin liitossa.
Toiseen liittoon kuuluu myös se, että
ihminen, joka tunnustaa syntinsä ja
syntisyytensä, saa turvata Jeesukseen
Kristukseen, ja sitä kautta Hän pelastuu.
Synnistään huolimatta.
Tästä kristinuskossa mielestäni on kysymys. Usko siihen että on olemassa 'hyvä' ja 'paha' luo pohjan henkilökohtaiselle oikeudentajulle.
Mutta edelleen kysyisin, kuka lukee Jumalan sanaa (raamattua) oikein? Voiko raamattua lukea väärin? Eli onko olemassa mahdollisuus tulkita raamattua, ja jos on, kuinka paljon kysymys on siitä, missä ajassa eletään? ('Yleiset' tottumukset ja tavat, yms.) Löytävätkö kaikki olennaisen raamatusta? Mikä on mahdollisten tulkintavirheiden syy?
>>kuka lukee Jumalan sanaa (raamattua) oikein?
Raamatun ymmärtämisestä vähän tausta-ajatuksia
ja periaatteita:
Ensinnäkin Jumalan Sana on suurelta osin
varsin selkeää. Asiat ovat niin kuin ne sieltä
yksinkertaisesti - kuin lapsen silmin -
ovat ymmärrettävissä.
esim. Jeesus puhui tavalliselle kansalle,
käyttäen tavallista kieltä. Vaikeatajuisemmat
asiat hän kertoi vertauksin, jotka helpottivat
ymmärtämistä. Nykypäivänä lapsetkin ymmärtävät
varsin helposti mitä mikäkin Jeesuksen vertaus
tarkoittaa.
Samoin 2. Kor. 1:13 kertoo, että:
"Tarkoitamme kirjeissämme vain sitä,
minkä voitte niistä lukea ja ymmärtää."
Sieltä ei tarvitse kaivaa jotakin salaperäistä
koodikieltä tai muuta sisäpiirin juttua,
jota vain harvat osaisivat tulkita oikein.
Vaan ihan simppeliä kansan kieltä.
Mutta sitten siellä tulee vastaan sellaisia
kohtia, joita on vaikea ymmärtää. Silloin,
jos lähtee siitä, että Jumalan Sana on
luotettava, antaa Raamatun itse selittää
itseään: hankalasta kohdasta voi katsoa
rinnakkaiset kohdat - ne kohdat, jotka puhuvat
selkeästi samasta asiasta. Yleensä ne avaavat
tietä jo pitkälle.
Ja jos asia ei vieläkään avaudu, voi nostaa
kaikessa rauhassa hattua, rukoilla Jumalalta
viisautta, jotta joskus ymmärtäisi, ja jatkaa
eteenpäin.
Uskovalla asetelma ei ole niin, että hän
olisi arvioimassa Jumalan Sanaa, vaan siten,
että Jumalan Sana saa arvioida häntä itseään.
Kyse ei niinkään ole siitä, että olisi jotenkin
kauhean vaikea tulkita ja tietää mitä mikäkin
oikeasti tarkoittaa. Ongelma ei ole Sanassa,
vaan ihmisessä. Niin nyt kuin aina ennenkin
ongelma on siinä, että ihminen ei halua ottaa
Jumalan Sanaa vastaan, eikä nöyrtyä Jumalan
tahtoon.
Jeesus sanoi, että ihminen on sokea ja
haparoi pimeydessä. Usein sokea taluttaa
sokeaa. Ollaan, jos sallit, siellä
suhteellisuuksien loppumattomassa suossa,
jossa ei tiedetä missä päin on eteenpäin ja
missä taaksepäin - mikä on valoa mikä pimeyttä.
Raamatun mukaan ihminen on omassa varassaan
toisaalta sokea, mutta myös orja - synnin orja.
Ihmisen oma itsekäs, pahaan juurtunut luonto,
vie ihmistä niin kuin pässiä narussa.
...eli tullaan kysymykseesi:
>>Voiko raamattua lukea väärin?
Siis kyllä, Raamattua voi ymmärtää väärin:
vetää Jumalan Sanaa oman valheen peitoksi,
perustella omaa syntiä sillä, vesittää
Jumalan absoluuttinen totuus tuoden omat
teoriat tilalle jne. jne.
Peruskiusaus ihmisellä on tuo alkuperäinen
sielunvihollisen kylvämä epäilyksen siemen:
"Onko Jumala *todellakin* sanonut..."
Raamattu kertoo, miten sielunvihollinenkin
voi käyttää irrallisia jakeita Jumalan Sanasta
eksyttääkseen ihmistä.
Entäs sitten se, että ihmisestä jotkut
asiat tuntuvat oikeilta ja jotkut vääriltä?
Ihmisen omatunto kertoo kyllä jotakin: se voi
syyttää ja kehottaa, välillä ihan oikeinkin.
Kaikkien ihmisten sydämeen Jumala on antanut
omantunnon. Mutta irti yhteydestä Jumalan
Sanaan, se on kuin puoliksi rikkinäinen
kompassi. Tuo kompassi vikaantui silloin,
kun ihminen lähti kapinaan Luojaansa vastaan.
Ihmisen omatunto "nielee kameleita ja siivilöi
hyttysiä", kuten Jeesus asiaa vertasi.
Joku asia voi tuntua ihmisestä aivan hyvältä
ja oikealta, vaikka on selvää syntiä, tai
sitten jokin "pieni" synti voi tuntua
ihmisestä valtavan isolta.
Siksi Jumalan Sana on se kahva, johin voi
tarttua, kalliopohja, joka ei muutu, tai
lamppu, joka valaisee pimeyttä.
"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee
askeleeni, se on valo minun matkallani."
Ps. 119:105
Josta sitten voidaan viimein päästä Häneen,
joka yksin avaa ihmisen silmät ymmärtämään ja
uskomaan...
Samalla tavalla kuin Jumalan Sana on syntynyt,
eli Jumalan Hengen vaikutuksesta, samalla tavalla
Jumala itse avaa Henkensä kautta ihmisen silmät
ja korvat ottamaan todesta ja uskomaan sen, mitä
Herra Sanassaan sanoo.
Apt 16:14 "Herra avasi hänen sydämensä
ottamaan vastaan sen mitä Paavali puhui"
"tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään
Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin
selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään
profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan
Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet
sen, minkä saivat Jumalalta." 2. Piet. 1:20-21
Jumala antaa uskovan ihmisen sydämeen
Pyhän Hengen, joka vakuuttaa ihmistä siitä,
että Jumalan Sana on totta. Ei ole vain
tulkintojen loputon viidakko, vaan Jumalan
tahto ja selkeä totuus.
Jeesus rukoili Isäänsä: "Pyhitä heidät
totuudessa; sinun sanasi on totuus." Joh. 17:17
Kristus on asettanut seurakuntaan myös opettajat,
jotka voivat päätoimisesti tutkia ja syventyä
Jumalan Sanaan, ja opettaa sitten muita.
Mutta Hän kehottaa myös koettelemaan kaikki nämä
opettajat ja opetukset tietyillä tavoilla,
eli vastuu säilyy siinäkin myös kuulijalla.
"Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko,
vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta;
sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt
maailmaan." 1. Joh. 4:1
On tietty asioita joita ei löydy Raamatusta.
Siellä ei oteta kantaa vaikkapa avaruusmatkailuun
tai geenimanipulaatioon...mutta niin, kyllä
Herra on varmaan huolehtinut, että kaikkiin
olennaisiin asioihin löytyy Herran Sana.
Varsinkin siihen kaikkein oleellisimpaan
ihmisen suureen kysymykseen: voinko palata
Luojan yhteyteen, ja jos, niin kuinka kestän
synteineni Hänen Pyhyytensä ja kirkkautensa
edessä.
- - - -
"...Sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä" Matt. 1:21
Noo, lyhyesti sanottuna kun en muuta kerkee,
voisi siteerata Jesajaa: "Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Jes. 40:8)
:)