Varmasti on rankkaa lapsille jos äiti on ottanut hengen itseltään, mutta antaakohan lapset sitä koskaan anteeksi..? Voiko sitä koskaan ymmärtää "ainoana vaihtoehtona". Niin paljon puhutaan kuinka raukkamainen ratkaisu itsemurha on, ja vielä pahemmalta tuntuu jos jättää lapset.
Vaikka lapsille olisikin hyvä paikka tiedossa.. Murrosiässä lapset miettii varmasti miksi äiti otti hengen itseltään ja eniten pelkään että lapsillani olisi suurempi vaara päätyä samaan ratkaisuun.
Rakastavia ihmisiä lasteni ympärillä on, ja toisaalta he ovat vielä niin pieniä että lapsuuden he varmasti selviäisivät ja oppisivat elämään ilman äitiä.
Rakkaus lapsiini on ainoa asia joka on viimeisen vuoden pitänyt minut hengissä. Voimat on kuitenkin loppuneet enkä suunnattomasta rakkaudesta huolimatta enään jaksa. Uskon että tästä tilanteesta lapseni kärsii enemmän.
Jos voisi kuolla hetkeksi, vain väliaikaisesti tullakseen takaisin vahvempana, ottaisin sen vaihtoehdon heti. Kuolema kuitenkin on lopullista kaikille -Mutta onko mahdollisuus saada anteeksi..?
Vaikka lapsille olisikin hyvä paikka tiedossa.. Murrosiässä lapset miettii varmasti miksi äiti otti hengen itseltään ja eniten pelkään että lapsillani olisi suurempi vaara päätyä samaan ratkaisuun.
Rakastavia ihmisiä lasteni ympärillä on, ja toisaalta he ovat vielä niin pieniä että lapsuuden he varmasti selviäisivät ja oppisivat elämään ilman äitiä.
Rakkaus lapsiini on ainoa asia joka on viimeisen vuoden pitänyt minut hengissä. Voimat on kuitenkin loppuneet enkä suunnattomasta rakkaudesta huolimatta enään jaksa. Uskon että tästä tilanteesta lapseni kärsii enemmän.
Jos voisi kuolla hetkeksi, vain väliaikaisesti tullakseen takaisin vahvempana, ottaisin sen vaihtoehdon heti. Kuolema kuitenkin on lopullista kaikille -Mutta onko mahdollisuus saada anteeksi..?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Voi Lily, halusin kirjoittaa heti luettuani tekstisi vaikkeivat ajatukseni lopputyöpäivästä aivan selkeitä olisikaan. Älä jätä tätä elämää, muuta sinulla ei ole, älä jätä lapsiasi, sitä kaikkea mitä sinulla kuitenkin on.
Taustallani vain omat kokemukset: kuinka rankkaa oli usean pienen lapsen kanssa, kuinka itse silloin ajatteli kaikelnlaisia vaihtoehtoja. Ja mitä lopulta seurasi: kasvaneet, aikuiset upeat nuorukaiset, jotka lopulta tulevat tulemaan sinua ja tuomaan lisää iloa elämääsi. Nyt huomaa kuinka hyvä on, ettei tehnyt mitään peruuttamatonta.
"Kuole vain hetkeksi!": sovi lastesi hoito jonnekin, karkaa viikoksi kahdeksi jonnekin missä sinun on hyvä olla, ota etäisyyttä kaikkeen, keskustele ja anna hyvän ymmärtäjän tulla elämääsi. Elä, loppujen lopuksi se kannattaa - vaihtoehtona on vain tulla matojen ruuaksi jäätyvässä kylmässä maassa...
tuo depiksesi helliminen ja otappa nyt itseäsi niskasta kiinni ja hommaa apua. Älä kuitenkaan lapsillesi tuollaista mene tekemään.
Oma isäni on tehnyt itsemurhan vuosi sitten. Minun lisäkseni hänellä oli kaksi lasta.
Tämä on todella vaikea tilanne... Itse olen antanut anteeksi omalle isälleni, näin hänen pahan olonsa niin moden vuoden ajan, että teko ei ollut yllätys. Mielesteni hänen asiansa olivat niin huonosti, että olisin ollut todella itsekäs vaatiessani häntä selviytymään meidän muiden takia...
En kuitenkaan ehkä olisi osannut antaa anteeksi jos olisin ollut pienempi. Alle kymmenen vuotias esim. Oletko varma ettei sinulla ole mitään toivoa? Eikö ole MITÄÄN toivoa paremmasta?
Ole nyt oikealla tavalla itsekäs. Rakasta itseäsi edes sen verran, että YRITÄT! Sinun on yritettävä, et voi heittää hukkaan jotain niin kallisarvoista kuin SINUN OMAN ELÄMÄSI. Toivoisin sinun edes yrittävän, itsesi ja lastesi vuoksi. Tänään asiat voivat näyttää huonolta, huomenna vielä huonommalta, mutta oikean avun saatuasi voit vielä nauttia elämästä itsesi ja lastesi kanssa. Elämä voi tuoda eteesi jotain suurta. Muista se.
Olet kuitenkin niin heikoilla, että sinun kaikki voimasi menee nyt itseesi. Ehkä lapset voisivat saada hoitopaikan siksi aikaa kun ITSE saisit apua. Oletko vielä hankkinut itsellesi mitään apua? Jos et oikeasti jaksa, voisit kokeilla lepoa jossain, ilman vastuuta lapsista tai mistään. Sinulla olisi aikaa vain itsellesi. Sairaalaankin voisit päästä "hermolomalle"
Itsemurha on ratkaisu vain silloin kun mitään toivoa ei oikeasti ole... Uskon että sinun kohdallasi toivoa vielä voisi olla.. Yritä edes tämän kerran.
oman isäni olisi voinut pelastaa oikea apu. Se vain tuli liian myöhään... Jos hän nyt olisi täällä, toivoisin hänen vielä yrittävän. Edes sen viimeisen kerran...
Voimia sinulle. Toivon sinulle onnellisuutta.
Olen varmaankin hakenut apua kaikilta mahdollisilta tahoilta. Olen ollut sairaalassa pitkiäkin aikoja. Lääkitystä on kokeiltu ilman tuloksia..
Jotenkin tuntuu niin hurjalta että on itse tässä tilanteessa. Tuntuu kuin ei olisi enään mitään hätää. Nyt vaan miettii mitä asioita täytyy hoitaa, toimii kuin ulkopuolinen, ilman minkäänlaisia tunteita.
Ennen pelkäsin kuolemaa, nyt ainoa huoleni on miten lapseni ja muut rakkaani tulee pärjäämään, tai lähinnä se antaako he anteeksi.
Moi Lily! En todella tiedä, miten päädyin tänne sivulle ja avasin sinun kertomuksen..
Ensinnä tuli valtava tunnekuohu ja nyt en tiedä, mistä aloittaisin..
Oma siskoni päätyi itsemurhaan reilu puoli vuotta sitten ja häneltä jäi/on tällä hetkellä 3 ja 6-vuotiaat lapset.
Tilanne kuullostaa muutenkin aivan liian tutulta, sen vuoksi, että olet apua hakenut, mutta tunnet ettei mikään oikein auta..Koska siskoni tapauksessa läheiset yrittivät kaikkensa(olla keskusteluissa mukana, ehdotettiin eri lääkityksiä jne jne) mutta sisareni lääkevastaisuus ja se, että asiat eivät avautuneet ja monta monta muuta asiaa johtivat hänen ratkaisuunsa.
Onhan niin, että olet kuitenkin ottanut lääkkeesi ja antanut niille aikaa vaikuttaa?? Monet mielialalääkkeet mahdollistavat monelle arjen pyörittämisen, kunhan ottaa ne.
Tilanteen taustoja tuntematta ja kun en tiedä, mitä kaikkea olet koettanut/testannut..mutta mitä ikinä vielä tulee mieleesi tai muiden mieleen: rasvahapot(esim.juuri uusimmassa VoiHyvin lehdessä E-EPA 500mg) eläimet(hevosilla on todella oikeesti terapeuttinen vaikutus, se on tullut testattua)
akupunktio,rosenterapia, (lääkityksen tukena tietysti)
Ja onhan niin, että sinulla on joku tai monta kelle puhua asioista, koska yleensä masennukseen on monia eri syitä..??Että saisi vyyhdin auki jostain päästä!
Tiedän tasan tarkaan kuinka (välillä helvetin vaikeaa) on päästä ylös sieltä masennuksen syövereistä ja löytää niitä positiivisia ajatuksia, jotka vievät eteenpäin..
Mutta ainakin lapset ovat toivottavasti se voimavara, josta saat edelleen virtaa ja energiaa!
Siskoni lapset eivät valitettavasti ikinä koskaan enää pääse äitinsä syliin, jota syliä ei korvaa mummot eikä tädit tai kummivanhemmat..
Äidinrakkautta ei korvaa tässä kovassa maailmassa mikään.
Ja kun itselleni tulee se aika, että siskoni lapset kyselevät äitinsä kuolemasta ja hänen ratkaisustaa, toivoisin todella, että sen voisi tehdä joku muu!!
Lapsuudesta ei muut pysty kertomaankaan kun sisarukset ja isovanhemmat(tässä tapauksessa vain vaari).Lapsuusmuistot ovat kuitenkin mukavaa kerrottavaa..
Kukaan ei tiedä sinun lapsuudesta kaikkea, joten kaikki ne ihanat lapsuudenmuistot, joita sinulla on, koita löytää sieltä voimaa ja kuvittele itsesi kertomassa niitä tarinoita ja leikkejä omille lapsillesi.(lastesi ikäähän en tiedä)
Se valtava vastuu ja huoli lapsista ja heidän kasvamisestaa siirtyy väkisin toisille; isälle, tädeille, sedille ja heilläkin on oma kuitenkin oma elämä elettävänänsä! Ja voin sanoa, ettei ole päivää mennyt, etten olisi siskoani mutta myös lapsia miettinyt;jopa heidän kouluunmenoa!Ja kuinka olen ensimmäisenä sanomassa/huutamassa vanhemmille, joiden lapset ovat sanoneet jotain rumasti siskoni lapsille heidän äidistään.
Ja voin sanoa, että huoli ei sydämestä katoa, vaikka yrittäisin!
Lapsille on valtava shokkihoito, jos toinen vanhemmista repäistään pois arjen pyörityksestä ja siihen jää ikuisesti tyhjä paikka, valtava tyhjiö.Tietääkö miehesi ajatuksistasi?
Itsemurhan tehneen siskona sanon lyhyesti senkin,että on tämä vaan ollu aivan helvetin kova paikka ja koulu käydä läpi ja toivoisin ettei sitä kenenkään tarvisi kokea...varsinkaan lasten!
Mutta ei ole ollut,kertakaikkiaan,muuta ratkaisua kun mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja toivoa, että joskus helpottaa...Ja niin se varmasti tekeekin,mutta ei ainakaan näin pyhäinpäivän aattona :(
Jos voisin auttaisin jollain tapaa(en tiedä auttoiko tämä kirje, mutta kerroin ajatuksiani kuitenkin) Lähetän valtavasti voimia ja positiivia ajatuksia että jaksaisit eteenpäin ja edelleen hakea apua!! Lasten rakkaus äitiinsä tulee varmasti auttamaan nyt ja myöhemmin. Jos lapsesi ovat kovin pieniä, he eivät vielä osaa sanoa kuinka paljon he sinua rakastavat ja kuinka paljon heille merkitset ja kuinka paljon he sinua arvostavat!!
ja muista: Elämällä on vielä paljon suunnitelmia sinua varten =)
Olisi kiva "kuulla" mietteitäsi jos jaksoit lukea loppuun.. ja muiltakin!
Hei Lily.
Olen itse menettänyt vastikään miesystäväni, olen miettinyt kuinka epäreilua elämä on. Mielessäni on käynyt, että elämäni on täysin tarpeetonta.
Minulla on kaksi lasta, ajattelen heitä ja muita lähiomaisia...onko oikein tuottaa heille tuskaa ja surua...ei ole. Kun mielessäni on itsetuhoisia ajatuksia niin ajattelen lähimmäisiäni, itse pääsisin helpomalla, mutta et kai sinäkään halua, että omaisillesi jäisi tuska ja lisäksi se voisi aiheuttaa heissä syyllisyyden tunnetta. Meillä kaikilla on oma tarkoituksemme olla täällä, ei meillä ole oikeutta itse päättää elämäämme. Lyhyesti siis, ethän halua tuottaa jäljelle-jäänneille tuskaa ja surua. Uskon, että pääset viellä jaloillesi, joskus se vie enemmän joskus vähemmän aikaa. Olen samaa mieltä muiden kirjoittajien kanssa...anna aikaa itsellesi. Hakeudu johonkin paikkaan jossa saat keskustella rauhassa ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät tilanteesi, et ole ainoa jolla liikkuu samoja ajatuksia päässä. Itsemurha ei ole ratkaisu mihinkään.
Voi Lily,
elämä on joskus rankkaa, niin rankkaa että tekisi mitä vain saadakseen tuskan ja ahdistuksen pois, keinolla millä hyvänsä. Mutta kuolema ratkaisuna on kertakaikkisen lopullinen, et saa enää tilaisuutta nauttia hyvistä päivistä, lastesi halauksista, rakastettuna olemisesta. Kokemuksesta tiedän, että joskus tuntuu, ettei elämä anna mitään, ottaa ja vaatii aina vain, silloinkin kun tuntuu ettei ole enää mistä ammentaisi elämälle ja muille itsestään.
Se, että puhut asiasta, on mielestäni hyvä merkki, sisimmässäsi ehkä toivot että joku tai jokin tulisi ja veisi pahan olon ja masennuksen pois, toisi rauhan tullessaan. Se ON mahdollista, apua hakemalla ja antamalla aikaa itselleen ja toipumiselle. Sinulla on vielä elämä edessäsi ja lapsillasi on sinulle paljon annettavaa (ja sinulla heille, toista äitiähän he eivät voi saada).
Läheisen kannalta itsemurha on järkyttävän suuri asia käsiteltäväksi, etenkin lasten. Itselläni kuoli vajaa vuosi sitten 22-vuotias pikkuveljeni, oman käden kautta ja viime heinäkuussa isäni teki saman ratkaisun ja voin sanoa että omaisten tuntema syyllisyys on suunnaton. Miksi en pystynyt auttamaan? Enkö yrittänyt tarpeeksi? Eikö hän rakastanut meitä? Eikö ymmärtänyt kuinka paljon me rakastimme? Eikö rakkaudellani ollut mitään merkitystä?
Toivon sinulle, Lily, voimia nyt ja tulevaisuudessa. Elämä elämääsi, tarvittaessa vaikka vain tunti kerrallaan, parempia päiviä kyllä varmasti tulee!
Toivoisin ihan todella että sinun ei tarvitse tehdä sitä lopullista ratkaisua...
Olosi täytyy olla todella hirveä, en varmasti voi sanoa että tiedän miltä sinusta tuntuu.
Jos vain voisin poistaa sen tuskan harteiltasi... Toivon että elämäsi löytää vielä oikean suunnan. Kukaan ei halua sinun kuolevan. Kukaan ei myöskään halua sinun kärsivän...
Koita jaksaa. Sinä voit vielä selviytyä.
Minulla oli ystävä. Hänen äitinsä otti itseltään hengen. Ystäväni harhaili täällä maailmassa pari vuotta sen jälkeen koittaen huolehtia pienemmistä sisaruksista ja etsimällä onnea. Onnea ei löytynyt ja hän oli kerran jo hiuskarvan päässä itsemurhasta. Elämä kuitenkin oli hänelle armollinen ja kuukauden päästä itsemurhayrityksestä hän kuoli sattumalta. En halua järkyttää tällä tarinalla mutta toivon että se saa sinut valitsemaan elämän.
Ensinnäkin kiitos kaikille jotka ovat ottaneet kantaa!
Jos lapset ei saiskaan koskaan tietää että tein itsemurhan.. Varmasti se olisi silti rankkaa, mutta heille ei tulis syyllisyydentunteita.
Olis niin paljon helpompaa jos nyt ei olis lapsia ajateltavana.. Joka päivä ne on täynnä energiaa tulee syliin ja antaa pusuja poskelle, ne on niin suloisia ja niin suuri rikkaus..
Tuntuu itsestäkin käsittämättömältä miten voisin tehdä sen heille. Heidän elämä kuitenkin jatkuu.. Isommasta lapsestani olen enemmän huolissani, pienempi ei edes muistais tai ymmärtäis..
Miten voin olla sisältä niin paha ja välinpitämätön että voisin lapsilleni tehdä sen?
Täytyy vain voida luottaa siihen että he saavat tarvitsemansa rakkauden ja arvostuksen muilta rakkailta ihmisiltä.
Sanon älä tee sitä! Itselleni oman äidin menettäminen olisi pahinta mitä voisi käydä. Ja jos äiti päättäisi itse siitä,tuntisin syyllisyyttä,huonoutta itsessäni! Mutta myös katkeruutta,vihaa siitä miten äiti saattoi jättää.. Luulen että en pääsisi koskaan asiasta yli,jos lainkaan:(! Äidin rakkaus on niin tärkeää että sen menettäminen satuttaa ketä tahansa. Itku silmässä luin aatteitasi ja toivon,toivon todella että et tee sitä. Toivon että elämä antaa sinulle pienen valon,joka saa sinut nousemaan kaiken sen pimeyden seasta! Itkettää ajatus että jos itse olisin se lapsi jonka äiti päättää päivänsä noin! Äiti,sinua tarvitaan!Älä tee sitä meille!
menetin toivoni laillasi menneiden vuosien aikana useaan kertaan. Vaikka lapsia rakastaa, niin omalle pahalle ololle ei kertakaikkiaan voi mitään. Elämisen halu kun menee se menee...
Takana kolme itsemurha yritystä, ei onnistunut onneksi. Opin, että tarvitsen apua ulkopuolelta, lääkitystäkin, ja psykiatreja. Elämâ voitti, aika paransi. Otin hetkeksi etäisyyttÄKIN. Nyt siitä on jo vuosia, ja näen sen kaiken aivan toisesta perspektiivistä.
Elämä vain on sellainen asia, että joskus se koettelee, ja vaatii enemmân, kuin pystymme antamaan.
Toisaalta työskentelin aikoinani ihmisten kanssa, joilla ei ollut paljoakaan elinaikaa jäljellä sairauden tähden. Olisivat antaneet mitä tahansa, että olisivat saaneet edes hetken lisäaikaa.
Loppujen lopuksi jokainen pâivä ja hetki on kallisarvoinen.Kun vain opimme kokemaan sen.
Ei ole olemassakaan kysymystä ilman vastausta. Riittää vain kun avaamme silmämme, ja korvamme, todella näkemâän ja kuulemaan jokaisessa hetkessä olevan sen pienenkin kauneuden.Ennenkaikkea tarkoituksen.
Arki on harmaa, päivät vaeltavat harmaina ohitsemme. Jonain aamuna heräämme tunteeseen. Ei, ei tämä ei voi jatkua näin." Miksi elämä on näin raskasta? En jaksa enään elää?
Mikä estää minua, sinua, teitä, häntä elämästä? Jos tuntuu elämä raskaalta, niin kuolenma on vielä raskaampi. Hän joka tekee itsemurhan ei pääse lepoon johon luulee pääsevänsä. Hän joutuu väli vaiheeseen silloin hän huomaa tehneensä todellisen vääryyden itselleen ja toisille. Jos hänen elämänsä kaari oli laskettu 90 ikään niin moni joka kuolee normaalin siirtymän menee ohitse tämän murhaajan. Itse- murha ei ole ratkaisu mihinkään. Se on petos jota ei saa anteeksi koskaan. Sellainen henkilö joka ei ole onnistunut tappamaan itseään huomaa vuosien kuluttua kuinka ihanaa että selvisi elämään. Mikä nautinto nähdä lastenlapset ehkä vielä heidänkin lapset. Mitan ihanaa kun saa elää.
sinusta ollaan kiinnostuneita tuolla ylhäällä. Kun ihmisen omat mahdollisuudet loppuvat, Jumalan mahdollisuudet alkavat. Rukoile. Etsi Hänen apuaan elämääsi. Ja etsivä löytää. Hän antaa Sinulle uuden elämän Hänen yhteydessään.
Voimia ja halaus Sulle!
ÄLÄ VAAN TEE SITÄ. ET VOI AIHEUTTAA LAPSILLESI SELLASTA TUSKAA. LOPETA TOLLASET AJATUKSET.
älä tee sitä..tässä ihan kylmät väreet kulkevat pitkin kehoa kun ajattelen asiaa..mieheni äiti kuoli kun hän oli n.2v..ja vaikka eivät muista äitiään..ikävä ja traumat ovat kovat!olet tietysti myös yksilö,mutta kenenkään ei tarvi kuolla oman käden kautta..se aika tulee joskus kuitenkin eteen..juttelu jonkun kanssa varmasti helpottaisi!ei ole noloa tuntea noin,mutta apua kannattaa hakea!ole rohkea,älä pelkää elämää..