Kerro minulle miten elää, kun ei tiedä elämäntarkoitusta.
Kerro miten nousta ylös, kun on tippunut jo hyvin alas.
Kerro miten jatkaa, jos ei ole syytä.
Kerro miten tehdä, kun aina tekee väärin.
Voin pahoin.
Ei, en fyysisesti. Henkisesti, kyllä.
Voin pahoin.
ISÄNI ON VÄKIVALTAINEN.
ISÄNI ON VÄKIVALTAINEN.
ISÄNI ON VÄKIVALTAINEN.
Joutuisinkohan tuollaisesta mielisairaalaan?
Aivan. Luet oikein. Isäni todellakin on väkivaltainen. Ei ehkä fyysisesti, muuten kyllä.
Sanominenkin kirpaisee jostakin syvältä sisältä. Melkein itken. Mutta EI, en alistu sellaiseen.
En ole koskaan sanonut noita sanoja ääneen. Eikä ole pienintä aikomustakaan. Nuo ajatukset vain ovat tulleet mieleeni niin voimakkaasti viime viikkoina, että minun oli pakko edes kirjoittaa ne.
Minusta tuntui, että kaikki sisälmykseni pakkaantuvat yhdeksi suureksi likakaivoksi, joka lopulta täyttyi. Nyt annan sen tulvia tänne, teidän luettavaksenne, Hyvät Lukijat.
Henkisesti isäni hakkaa minua, vähintään kerran viikossa, joskus useimminkin.
Minusta ei kuulemma tule mitään. Samanlainen lutka kuin äitini on. Tuo ei ole totta.
Minusta TULEE jotakin.
Keskiarvoni koulussa on 9,0. En aio jäädä työttömäksi, elää sossun siivillä.
Tämän jälkeen tunnen isääni kohtaan suurta vihaa, katkeruutta. Hänellä ei ole oikeutta sanoa niin, ei niin puhuta omille lapsille. Vai onko tämä jotenkin normaalia?
Jo pienenä tytöntyllerönä en saanut edes leikkiä iikäisteni poikien kanssa. En ymmärtänyt tätä silloin. Enkä tee niin edelleenkään.
Olin eskarilainen. Kaverini Hannu oli meillä leikkimässä. Isäni ilmeistyi ovelle ja sanoi: "hannun täytyy nyt lähteä." Minä kysyin miksi. "Hänen vain pitää."
Ovella huusin Hannulle: "Leikitään sitten huomenna!". Hymyilin - mutta vain siihen saakka.
Isäni sanoi: "Ei, te ette leiki. Enää koskaan."
Ja niin poistui Hannu elämästäni.
En ole puhunut hänelle koskaan tämän jälkeen. En tule koskaan ymmärtämään isäni tekoa. Hän ei ole koskaan selvittänyt minulle miksi teki näin. Miksi???
Olen kuitenkin nähnyt Hannun parisen kertaa. Hänet on helppo tunnistaa punakasta tukastaan. Hänestä, pikkuisesta laihasta pojasta on tullut iso, lihava mies.
Isäni ei ehkä ymmärrä tekojensa seurauksia. Sitä, kuinka pahoja arpia ne minuun jättivät. Miten niitä vähän väliä revitään ja raastetaan jälleen auki - eivät ne parane koskaan täysin.
Hän ei tiedä mitä tekee minulle.
Isääni hakattiin lapsena.
Se oli varmasti helvettiä koko lapsuus.
Mutta sitä oli totisesti viime uusivuosi minulle. Vuosi 2003 vaihtui itkien.
Tuolloin hän oli kiinni kurkussani, huusi minulle, repi hiuksistani. Hän on fyysisesti vahva.
Äitini tietää että isäni on väkivaltainen.
Mutta silti hän ei koskaan puutu siihen.
Kai hän pelkää.
En syytä häntä - jokainen pelkäisi.
Minä tiedän että jonakin kauniina päivänä tulen olemaan vahvempi kuin hän. Fyysisesti kuin henkisestikin.
Ja luulen että hän tietää sen myös.
Sinä päivänä en enää pelkää.
Olen valmis lentämään.
Olen vapaa pelon kahleista - kahleista, jotka kuristavat kaiken elämänilon sinusta pois.
Ja mitä sen jälkeen jää jäljelle?
Pelkkä tyhjä sielu.
Kerro miten nousta ylös, kun on tippunut jo hyvin alas.
Kerro miten jatkaa, jos ei ole syytä.
Kerro miten tehdä, kun aina tekee väärin.
Voin pahoin.
Ei, en fyysisesti. Henkisesti, kyllä.
Voin pahoin.
ISÄNI ON VÄKIVALTAINEN.
ISÄNI ON VÄKIVALTAINEN.
ISÄNI ON VÄKIVALTAINEN.
Joutuisinkohan tuollaisesta mielisairaalaan?
Aivan. Luet oikein. Isäni todellakin on väkivaltainen. Ei ehkä fyysisesti, muuten kyllä.
Sanominenkin kirpaisee jostakin syvältä sisältä. Melkein itken. Mutta EI, en alistu sellaiseen.
En ole koskaan sanonut noita sanoja ääneen. Eikä ole pienintä aikomustakaan. Nuo ajatukset vain ovat tulleet mieleeni niin voimakkaasti viime viikkoina, että minun oli pakko edes kirjoittaa ne.
Minusta tuntui, että kaikki sisälmykseni pakkaantuvat yhdeksi suureksi likakaivoksi, joka lopulta täyttyi. Nyt annan sen tulvia tänne, teidän luettavaksenne, Hyvät Lukijat.
Henkisesti isäni hakkaa minua, vähintään kerran viikossa, joskus useimminkin.
Minusta ei kuulemma tule mitään. Samanlainen lutka kuin äitini on. Tuo ei ole totta.
Minusta TULEE jotakin.
Keskiarvoni koulussa on 9,0. En aio jäädä työttömäksi, elää sossun siivillä.
Tämän jälkeen tunnen isääni kohtaan suurta vihaa, katkeruutta. Hänellä ei ole oikeutta sanoa niin, ei niin puhuta omille lapsille. Vai onko tämä jotenkin normaalia?
Jo pienenä tytöntyllerönä en saanut edes leikkiä iikäisteni poikien kanssa. En ymmärtänyt tätä silloin. Enkä tee niin edelleenkään.
Olin eskarilainen. Kaverini Hannu oli meillä leikkimässä. Isäni ilmeistyi ovelle ja sanoi: "hannun täytyy nyt lähteä." Minä kysyin miksi. "Hänen vain pitää."
Ovella huusin Hannulle: "Leikitään sitten huomenna!". Hymyilin - mutta vain siihen saakka.
Isäni sanoi: "Ei, te ette leiki. Enää koskaan."
Ja niin poistui Hannu elämästäni.
En ole puhunut hänelle koskaan tämän jälkeen. En tule koskaan ymmärtämään isäni tekoa. Hän ei ole koskaan selvittänyt minulle miksi teki näin. Miksi???
Olen kuitenkin nähnyt Hannun parisen kertaa. Hänet on helppo tunnistaa punakasta tukastaan. Hänestä, pikkuisesta laihasta pojasta on tullut iso, lihava mies.
Isäni ei ehkä ymmärrä tekojensa seurauksia. Sitä, kuinka pahoja arpia ne minuun jättivät. Miten niitä vähän väliä revitään ja raastetaan jälleen auki - eivät ne parane koskaan täysin.
Hän ei tiedä mitä tekee minulle.
Isääni hakattiin lapsena.
Se oli varmasti helvettiä koko lapsuus.
Mutta sitä oli totisesti viime uusivuosi minulle. Vuosi 2003 vaihtui itkien.
Tuolloin hän oli kiinni kurkussani, huusi minulle, repi hiuksistani. Hän on fyysisesti vahva.
Äitini tietää että isäni on väkivaltainen.
Mutta silti hän ei koskaan puutu siihen.
Kai hän pelkää.
En syytä häntä - jokainen pelkäisi.
Minä tiedän että jonakin kauniina päivänä tulen olemaan vahvempi kuin hän. Fyysisesti kuin henkisestikin.
Ja luulen että hän tietää sen myös.
Sinä päivänä en enää pelkää.
Olen valmis lentämään.
Olen vapaa pelon kahleista - kahleista, jotka kuristavat kaiken elämänilon sinusta pois.
Ja mitä sen jälkeen jää jäljelle?
Pelkkä tyhjä sielu.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pelkkä tyhjä sielu. ?
Eihän!
Et ole tyhjä!
selvästi kysymys vallankäytöstä. Siitä mitä miehet jo vuosisatoja ovat käyttäneet. Kun ei pärjää itse, niin yritetään mitätöidä läheisimmät ihmiset.
Oletko aina sanomassa vastaan kun sua haukutaan, vai miten reagoit?
Mäkin aikani sanoin vastaan. Sitten kyllästyin ja sanoin, että juu niin olen kaikkea sitä mitä just sanoitkin. Mutta niinhän se on että ei omena puusta kauas putoa.
Se mitä miehet eniten pelkäävät on vahvoja naisia. Tästä syystä jotkut miehet alistavat sekä vaimonsa että lapsensa. Jotkut tekevät saman vielä äideilleenkin, kun ovat tavan isältään oppineet jo pienestä pitäen.
Kyseiset miehet pelkäävät elämässään eniten sitä, että heidät jätetään. Haukkumalla sut lyttyyn isäsi yritää pitää sut lähellään koko loppuikäsi, eikä ollenkaan tajua että sillä tavoin tekee koko ajan lisää etäisyyttä.
Mutta sinun elämäsi on sinun elämäsi, ja jatkuvaan lyttäämiseen ei ole muuta lääkettä kuin riittävä etäisyys. Siis maantieteellisesti. Kokemusta on. Rohkeutta se kyllä vaatii, ja selviytymistaitoja.
miutakin on lyöty, isäni, monta kertaa ja potkinut.
ja monet kerraton haukkunut minut, huoraksi, lesboksi, kusipääksi ym. mitä hänelle aina vain tulee mieleen :(
enkä pääse viellä 3 vuoteen pois.
t. tyttö 15v
Olen kohdannut saman kuin sinä.
Olen myös taistellut itselleni elämän.
Olenkin jo jotain, jotain sellaista mitä isäni ei koskaan olisi edes voinut kuvitella.
Olen nyt vahva.
Sinäkin jaksat jatkaa, olet syntynyt voittajana.
Hyväksy että heikot tässä elämässä, pätee vielä heikompien edessä.
Julmuuden aika on nyt ohi.