julia & nina...

”oletko sä hereillä?” kuulin kämppiksen huikkaavan. ”mä en ymmärrä miten sä voit nukkua tossa sohvalla” – mira jatkoi. haukottelin ja mutisin huomenet… ja yritin samalla piilottaa pääni peiton ja tyynyjen sekaan. olin taas nukahtanu olohuoneen sohvalle. en varsin herää vielä, en vaikka mikä olis. niin, paitsi mira joka katto parhaimmaks pölliä multa peiton pois. ”miten sä voit olla noin pirteä?” kysyin ja tassuttelin keittiöön. onneks se oli sentään sen verran mua sääliny, et oli laittanu kahvin tippumaan. istahdin pöydän ääreen ja nojailin kämmeneeni silmät kiinni. mira kävi istumaan vastapääte ja virnuili ”menikö sulle eilen myöhäänki töissä, sä nimittäin näytät aika kuolleelta”. tyydyin tuijottamaan murhaavasti kulmien alta, enkä sanonut mitään. ”okei okei, olen hiljaa ja odotan sen ½h minkä sä tarttet aikaa heräämiseen” mira tokas ja iski nenäni eteen hillittömän mukin kahvia.

aloin pikkuhiljaa heräilemään, kiitos kofeiinin täsmäiskun, joka suorastaan räjäytti tajuntani.
”julia kuule…” okei, aina kun lause alkaa noin, niin se ei tiedä mitään hyvää ;)
”millon sä ehtisit kattoa sitä mun autoa, kun sen soitin ei toimi ja se jotenki nykii ajettaessa… ja on siinä jotain muutakin vikaa” arrgghhhh, mä jotenkin arvasin tän. heti ku mulla alkaa vapaat, niin tuo kyllä heti keksii mulle jotain ”pikku” puuhaa. viimeeks tais olla kriisi hiustenkuivaajan kanssa ja sitä ennen temppuili kännykkä. rikkaimurista puhumattakaan. okei, mä kun tästä lähden, niin otan ton sun autos. pitää mun tänään kuitenki käydä kattomas porukoiden posti ja kastella kukat. vanhukset sai jonkun 5-kympin villityksen ja rupesivat hulluna matkusteleen ympäri eurooppaa.
mut saanpahan kaikessa rauhassa siellä puuhastella auton kimpussa.

ostin menomatkalla epämääräisen läjän sähköosia miran corollaan ja vietin seuraavat 4 h konepellin alla, enemmän ja vähemmän kiroillen. ja mitä kukkiin tuli, niin olis ehkä paria päivää aiemmin pitäny mennä, mutsin silmäterät oli aika huonossa hapessa. kai ne siitä vielä tokenee mä funtsin ja lähdin ajelemaan kämpille.

kummaa, mun oma auto oli pihassa ku kotiuduin, mira oli uhannu ottaa sen ja lähtee käymään alkossa ja asioilla. kait se oli jo tullu sit takas. potkin kengät eteisen nurkkaan ja kävelin keittiöön. mira istui nätin punahiuksisen likan kanssa keittiössä. mikäköhän sen nimi oli.. mä olin nähny sen aikasemminki, mut en kuollaksenikaan muistanu sen nimeä. oltiin me joskus muutama sana vaihdettu, mut molemmat oli jotenki varautuneita toistensa seurassa.
”anna mulle joskus 45 ecuu” – mä sanoin miralle ja heitin avaimet pöydälle. ”se ei enää nyi, mut soittimella voit heittää vesilintua, se on kaput” jatkoin ja kaadoin kahvin rippeet mukiin ja menin partsille tupakalle. ainiin, ninahan se olikin. tulihan se nimikin mieleen ku hetken mietti. kuulin ikkunan läpi miran äänen ” mitä mä muka miehellä tekisin, kun mulla on kämppis, joka on tekniikan ihmelapsi ja osaa korjata kaiken.” mä en voinu olla nauramatta, okei, mikäs siinä sitten. mä huomasin ninan tuijottavan mua ikkunan läpi vaivihkaa, mut en reagoinu mitenkään. tai aina kun vähän käänsin päätäni, niin se katsoi heti muualle. tuosta naisesta ei saanu kyllä mitään tolkkua…

tumppasin röökin ja menin takas sisälle. miralla oli illalla aikomus pitää pienet pirskeet kevään kunniaks. se oli jo toista viikkoa savunnu, et neiti kevät pitää toivottaa tervetulleeksi. kuulemma jokavuotinen traditio ottaa pohjia kotona, rymytä baariin ja kontata sitten valomerkin jälkeen kotiin. mä olin vielä kahden vaiheilla, et juonko edes mitään. rankka työputki takanapäin, enkä mä juurikaan miran kavereita ehkees tuntenut. linnoittauduin omaan huoneeseeni ja surffailin tovin netissä, mut lopulta väsymys voitti ja painuin torkuille. havahduin ulko-oven ääneen ja eteisen kolinaan. jaah, porukkaa alko siis lappamaan paikalle, nukkumisen voi siis ainaskin unohtaa. uskaltauduin parin kaljan kanssa olohuoneeseen muiden sekaan. mira esitteli mut niille, joita en vielä tuntenut.

ninakin oli jääny ryypiskeleen… mua hymyilytti..deäm.. tuo nainenhan kiinnosti mua enemmän ku suostuin ehkees itelleni myöntämään… nina istui sohvalla joten istahdin lattialle sohvan eteen vajaan metrin päähän. mä tunsin kevyen hivelyn korvallisellani. katsahdin ninaa ja sain osakseni kauniin hymyn. virnistin takaisin rapsuttelin sen varpaita. nousin lopulta ylös ja menin parvekkeelle raikkaaseen ilmaan. mira tuli ulos myöskin ja kattoa mua kummallisen näköisenä. kohotin kulmaani ja tuijotin takas. ”oletko sä ihan sokea, vai onko susta yhtäkkiä tullu umpihetero?”-mira tokas sen kummemmin kiertelemättä. mä änkytin, et mitä sä oikeen tarkotat… mira jatkoi tuijotusta ”nii-in, mitäköhän mä oikeen tarkotan.” ”mä tarkotan tota punahiuksista beibeä tuolla sisällä joka on tentannu mua koko päivän susta. mä toljotin sitä monttu auki, niin siis että mitä? mira selitti mulle lyhyesti ja ytimekkäästi, et nina on ollu jo pidemmän aikaa kiinnostunu musta. tokasin takas, et mulle ei kylläkään oo kukaan asiasta muistanu mainita. kait mä sitten olen sokea.

palattiin molemmat takas sisälle, mira vilkas ekaks mua ja sit ninaa joka oli siirtyny nojatuoliin. se näytti vähän vittuuntuneelta ja mua alko jo vähän arveluttaa. hain lisää juotavaa ja rohkaisin mieleni. istahdin ninan tuolin käsinojalle ja kysyin, et onks tää vielä vapaa. ”kait se on ” tuli vastaukseksi ja sen ilme kirkastu vähän. me höpöteltiin ja naureskeltiin hyvä tovi ja mun käsitys alko kummasti muuttua.. se ei enää ollu yhtään kolean oloinen tai muutenkaan etäinen. nina nojas mun kylkeä vasten ja aloin varovaisesti hivelemään sen niskaa. tunsin kun se kiersi kädet mun ympäri ja siveli hiljalleen mua kyljestä. lopulta me istuttiin molemmat siinä nojatuolissa ja halailtiin ja hiveltiin toisiamme. mut kumpikaan ei uskaltautunu kattomaan toista silmiin ku vaan pienen hetken verran……

----> jatkuu jos niin tahdotte...