Alexander Stubb sai oppitunnin itänaapurin sielunmaisemasta ja toimintatavoista.
Uuden sukupolven ulkoministeri Alexander Stubb on myöntänyt Venäjä-tuntemuksensa vähäisyyden, mutta pitänyt sitä pikemminkin etuna kuin puutteena.
Uuden sukupolven ulkoministeri Alexander Stubb on myöntänyt Venäjä-tuntemuksensa vähäisyyden, mutta pitänyt sitä pikemminkin etuna kuin puutteena. (VESA KOIVUNEN)
Uskotko tulitauon kestävän Georgiassa?
Kun uutta ulkopoliittista sukupolvea edustava Alexander Stubb nousi yllättäen usean "kuusikymmenlukulaisen" jälkeen Suomen ulkoministeriksi, hän myönsi olevansa kokematon Venäjä-suhteissaan. Mutta optimistina Stubb käänsi sen samaan hengenvetoon edukseen.
"Minulla ei ole samanlaista historiallista taakkaa kuin monilla muilla suomalaisilla poliitikoilla", Stubb sanoi ennen ensimmäistä Moskovan matkaansa uutena ulkoministerinä (I-S 25.4.08). "On tärkeää, että voimme keskustella Venäjästä ilman historiallisia komplekseja tai myyttejä siitä, mitä Venäjä tai Neuvostoliitto on joskus ollut", hän jatkoi itsevarmana.
Vailla suomettumisen syntitaakkaa ja selkäytimissä olevaa idän jättiläisen pelkoa Stubb julisti, että liittämällä Venäjä tiiviisti yhteistyöhön EU:n kanssa se voidaan nivoa osaksi eurooppalaista yhteisöä. Näin helppoa Venäjän kesyttäminen ei kuitenkaan ole, sillä maan johto hahmottaa maailman edelleen ennen kaikkea voimapolitiikan käsittein. Siellä halutaan pitää strategiset ohjakset tiukasti omissa käsissä. Liian pitkälle menevä integraatio muiden maiden kanssa ei ole Venäjälle mikään itsetarkoitus, ei vaikka se toisi mukanaan vaurautta.
Venäjä on Venäjä edelleen. Sen ovat viime päivien tapahtumatkin jälleen todistaneet. Vaikka kommunistinen Neuvostoliitto on jo aika päivää sitten hajonnut, Venäjä on edelleen ydinase- ja suurvalta - tai sellaisena se ainakin itseään pitää. Pitkän nousukautensa myötä maan johto on saanut uutta itsevarmuutta, ja samalla Venäjän pitkästä historiasta tuttu tyyli on noussut pintaan.
Georgian tapahtumat osoittavat jälleen kerran, ettei Venäjä kaihda voimankäyttöä vaikka siitä seuraisi pakolaisvirtoja ja tuhottuja kaupunkeja. Tämä on osa imperiumin perinnettä, joka on jatkunut riippumatta järjestelmien vaihtumisesta. Kuin tilauksesta presidentti Mikhail Saakashvili ampui pallon omaan maaliinsa ja tarjosi Venäjälle otollisen tilaisuuden järjestellä raja-alueitaan itselleen edullisempaan asentoon.
Venäjän strategit näkevät maansa kohtaavan tulevaisuudessa suuria ulkoa tulevia uhkia, joihin halutaan valmistautua jo nyt. Siksi myös meidän naapureiden on syytä välttää naiiviutta. Historiaan tutustuminenkin voisi olla paikallaan.
Uuden sukupolven ulkoministeri Alexander Stubb on myöntänyt Venäjä-tuntemuksensa vähäisyyden, mutta pitänyt sitä pikemminkin etuna kuin puutteena.
Uuden sukupolven ulkoministeri Alexander Stubb on myöntänyt Venäjä-tuntemuksensa vähäisyyden, mutta pitänyt sitä pikemminkin etuna kuin puutteena. (VESA KOIVUNEN)
Uskotko tulitauon kestävän Georgiassa?
Kun uutta ulkopoliittista sukupolvea edustava Alexander Stubb nousi yllättäen usean "kuusikymmenlukulaisen" jälkeen Suomen ulkoministeriksi, hän myönsi olevansa kokematon Venäjä-suhteissaan. Mutta optimistina Stubb käänsi sen samaan hengenvetoon edukseen.
"Minulla ei ole samanlaista historiallista taakkaa kuin monilla muilla suomalaisilla poliitikoilla", Stubb sanoi ennen ensimmäistä Moskovan matkaansa uutena ulkoministerinä (I-S 25.4.08). "On tärkeää, että voimme keskustella Venäjästä ilman historiallisia komplekseja tai myyttejä siitä, mitä Venäjä tai Neuvostoliitto on joskus ollut", hän jatkoi itsevarmana.
Vailla suomettumisen syntitaakkaa ja selkäytimissä olevaa idän jättiläisen pelkoa Stubb julisti, että liittämällä Venäjä tiiviisti yhteistyöhön EU:n kanssa se voidaan nivoa osaksi eurooppalaista yhteisöä. Näin helppoa Venäjän kesyttäminen ei kuitenkaan ole, sillä maan johto hahmottaa maailman edelleen ennen kaikkea voimapolitiikan käsittein. Siellä halutaan pitää strategiset ohjakset tiukasti omissa käsissä. Liian pitkälle menevä integraatio muiden maiden kanssa ei ole Venäjälle mikään itsetarkoitus, ei vaikka se toisi mukanaan vaurautta.
Venäjä on Venäjä edelleen. Sen ovat viime päivien tapahtumatkin jälleen todistaneet. Vaikka kommunistinen Neuvostoliitto on jo aika päivää sitten hajonnut, Venäjä on edelleen ydinase- ja suurvalta - tai sellaisena se ainakin itseään pitää. Pitkän nousukautensa myötä maan johto on saanut uutta itsevarmuutta, ja samalla Venäjän pitkästä historiasta tuttu tyyli on noussut pintaan.
Georgian tapahtumat osoittavat jälleen kerran, ettei Venäjä kaihda voimankäyttöä vaikka siitä seuraisi pakolaisvirtoja ja tuhottuja kaupunkeja. Tämä on osa imperiumin perinnettä, joka on jatkunut riippumatta järjestelmien vaihtumisesta. Kuin tilauksesta presidentti Mikhail Saakashvili ampui pallon omaan maaliinsa ja tarjosi Venäjälle otollisen tilaisuuden järjestellä raja-alueitaan itselleen edullisempaan asentoon.
Venäjän strategit näkevät maansa kohtaavan tulevaisuudessa suuria ulkoa tulevia uhkia, joihin halutaan valmistautua jo nyt. Siksi myös meidän naapureiden on syytä välttää naiiviutta. Historiaan tutustuminenkin voisi olla paikallaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tosta propagandistisesta paskanjauhannasta?
aivan oikein omalta kannaltaan.
Mitä kummasteltavaa siinä on?
Hulluhan sellainen maan johto on, joka ei aja oman maan etua, tosin joskus tuntuu että meillä on sellaisesta viitteitä...
Jos Venäjän tilalla olisi USA, olisi pienet reunavaltiot ahmaistu jo aikaa sitten, etenkin kun niillä on öljyä. Puhumattakaan, että olisi annettu niitten liittyä USAlle vihamieliseen sotilasliittoon.
Näillä mittareilla Venäjä on suorastaan hyvä pienemmilleen.
Tuo on jo vallan typerää sanankäyttöä Venäjästäkin. Joku sanoo täällä itseään ennustajaksi, mutta vaikka minä en itseäni sellaiseksi halua kutsua, olen vuosien aikana pariin kertaan todennut, että Venäjän uho kasvaa heidän vaurastumisen myötä.
Ehkä en usko siihen mihin Pohjan-Akka tai jotkut muut, että Venäjä saattaisi rynniä tännekin päin keksiessään ensin syyn siihen, mutta ei se ylimielistä olisi asiaan niin suhtautua, kun se ei olisi uuttakaan. Sensijaan pidän ylimielisenä, sitä että tuohon Venäjään luotetaan kuin turvalliseen liittolaiseen vaikkapa.
Jokatapauksessa Suomen poliitikoilla sentään on järkeä edes siinä, että he pyrkivät kaikin keinoin ylläpitämään hyvät suhteet Venäjään ja kaupankäynti toimii maiden välillä.
Rakentavalta pohjalta on kuitenkin toimittava kuten kaikkien muidenkin kanssa. Hyökkäävä ärhentely poliittisissa johdoissa kertoo kansojenkin surkeudesta, sillä vain jollain tapaa sivistymättömät kansat päästävät itselleen agressiivisiä liian vallanhaluisia johtajia. Eikö ihmiskunta ole vielä oppinut?