Viranomaiskäyttäytymisessä Suomen virallisen ihmisoikeuspolitiikan ja käytännön toimien välillä ammottaa syvä kuilu.
EU on kehottanut jäsenmaitaan pidättymästä yhteistyöstä kenraali Suharton yksinvaltaisesti hallitseman Indonesian kanssa. Suomen valtiojohto menettelee päinvastoin. Se varoo toimia, jotka horjuttaisivat Indonesian diktaattorin luottamusta maahamme.
Räikeimmin tämä tuli esiin, kun Indonesian ItäTimorin kansanmurhaa väsymättä vastustanut ihmisoikeustaistelija José Ramos-Horta kävi Suomessa vuonna 1993. Silloinen ulkoministeri Heikki Haavisto ei suostunut ottamaan vastaan Ramos-Hortaa, muualla maailmassa erittäin kunnioitettua ihmisyyden puolustajaa. Kuin kaikuna eliittien suhtautumiselle kansanedustajat vähät välittivät mahdollisuudesta saada ensi käden tietoa itätimorilaisten surmaamisesta; peräti kolme kansanedustajaa vaivautui eduskunnassa paikalle häntä kuulemaan.
Nykyinen Paavo Lipposen hallitus on ollut hyvin aktiivinen aseviejä, eikä ihmisoikeuksien törkeimmilläkään loukkauksilla ole ollut mitään väliä. Lipponen on pistänyt ruotuun myös entisen rauhanaktivistin, ulkoministeri Tarja Halosen, joka periaatteensa niellen on puolustellut julkisuudessa Indonesiaan suuntautuvaa kuolemankauppaa.
Vuonna 1996 José Ramos-Horta sai Nodelin rauhanpalkinnon yhdessä saman asian puolesta kamppailevan toverinsa, piispa Carlos Belon kanssa. Tällöin hän vieraili maassamme uudelleen. Presidentti Martti Ahtisaari kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Ehkä presidentin olisi ollut vaikea käyttäytyä luontevasti nobelistin seurassa, sillä vähän aikaisemmin Ahtisaari oli leppoisasti paistatellut päivää Suharton puutarhassa. Sitä paitsi bisnes ennen kaikkea, mitäpä meille kuuluvat sadattuhannet surmatut indonesialaiset.
Suomi onkin alkanut muistuttaa Etelä-Amerikan banaanivaltioita, joiden johto liittoutuu kenen kanssa vaan, kun hinnasta sovitaan.
Kaksinaismoraali on puhjennut vertaansa vailla olevaan kukoistukseen myös suomalaisessa ympäristönsuojelussa. Sen jälkeen kun Brundtlandin komissio oli lanseerannut käyttöön ilmaisun ”kestävä kehitys”, sitä on Suomessa hoettu uupumukseen saakka. Suomalainen kestävä metsätalous on sitä, että kymmenien hehtaarien hakkuuaukkoon jätetään muutama siemenpuu aikaisempaa enemmän. Puunjalostusteollisuus käyttää avokätisesti rahaa todistaakseen ulkomailla, että se kunnioittaa täkäläisiä aarniometsiä, mutta jatkaa vaivihkaa niistä kaadetun puun ostamista.
Yhtä verrattomiin saavutuksiin kaksinaismoraalin liukkailla jäillä yltää Tielaitos. Sen tiedotustoiminnassa esiin nostettu ”kestävän kehityksen tienpito” tarkoittaa käytännössä sitä, että moottoriteitä aiotaan rakentaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
- Eero Taivalsaari: Alaston totuus
markkinavoimista,
Tammi 1997
EU on kehottanut jäsenmaitaan pidättymästä yhteistyöstä kenraali Suharton yksinvaltaisesti hallitseman Indonesian kanssa. Suomen valtiojohto menettelee päinvastoin. Se varoo toimia, jotka horjuttaisivat Indonesian diktaattorin luottamusta maahamme.
Räikeimmin tämä tuli esiin, kun Indonesian ItäTimorin kansanmurhaa väsymättä vastustanut ihmisoikeustaistelija José Ramos-Horta kävi Suomessa vuonna 1993. Silloinen ulkoministeri Heikki Haavisto ei suostunut ottamaan vastaan Ramos-Hortaa, muualla maailmassa erittäin kunnioitettua ihmisyyden puolustajaa. Kuin kaikuna eliittien suhtautumiselle kansanedustajat vähät välittivät mahdollisuudesta saada ensi käden tietoa itätimorilaisten surmaamisesta; peräti kolme kansanedustajaa vaivautui eduskunnassa paikalle häntä kuulemaan.
Nykyinen Paavo Lipposen hallitus on ollut hyvin aktiivinen aseviejä, eikä ihmisoikeuksien törkeimmilläkään loukkauksilla ole ollut mitään väliä. Lipponen on pistänyt ruotuun myös entisen rauhanaktivistin, ulkoministeri Tarja Halosen, joka periaatteensa niellen on puolustellut julkisuudessa Indonesiaan suuntautuvaa kuolemankauppaa.
Vuonna 1996 José Ramos-Horta sai Nodelin rauhanpalkinnon yhdessä saman asian puolesta kamppailevan toverinsa, piispa Carlos Belon kanssa. Tällöin hän vieraili maassamme uudelleen. Presidentti Martti Ahtisaari kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Ehkä presidentin olisi ollut vaikea käyttäytyä luontevasti nobelistin seurassa, sillä vähän aikaisemmin Ahtisaari oli leppoisasti paistatellut päivää Suharton puutarhassa. Sitä paitsi bisnes ennen kaikkea, mitäpä meille kuuluvat sadattuhannet surmatut indonesialaiset.
Suomi onkin alkanut muistuttaa Etelä-Amerikan banaanivaltioita, joiden johto liittoutuu kenen kanssa vaan, kun hinnasta sovitaan.
Kaksinaismoraali on puhjennut vertaansa vailla olevaan kukoistukseen myös suomalaisessa ympäristönsuojelussa. Sen jälkeen kun Brundtlandin komissio oli lanseerannut käyttöön ilmaisun ”kestävä kehitys”, sitä on Suomessa hoettu uupumukseen saakka. Suomalainen kestävä metsätalous on sitä, että kymmenien hehtaarien hakkuuaukkoon jätetään muutama siemenpuu aikaisempaa enemmän. Puunjalostusteollisuus käyttää avokätisesti rahaa todistaakseen ulkomailla, että se kunnioittaa täkäläisiä aarniometsiä, mutta jatkaa vaivihkaa niistä kaadetun puun ostamista.
Yhtä verrattomiin saavutuksiin kaksinaismoraalin liukkailla jäillä yltää Tielaitos. Sen tiedotustoiminnassa esiin nostettu ”kestävän kehityksen tienpito” tarkoittaa käytännössä sitä, että moottoriteitä aiotaan rakentaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
- Eero Taivalsaari: Alaston totuus
markkinavoimista,
Tammi 1997
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.