Tunnustakaa uskonne.

Yritän uskoa ihmisyyteen mutta ikävä kyllä ihmisyys koettelee minua kovin usein. Aion kuitenkin pysyä uskossani koska tiedän että koettelemus on osa ihmisyyttä.

sydämesi voi kuihtua?
Ilman jotain suurta.
Mikä on se suurista suurin?
Tyytyväisyys.
Siihen ei tarvitse uskoa.
Se oivalletaan.
Miksi pyöritellä arkea?
Miksi pieniä yksityiskohtia?
Ei tarvitse.
Kuka niin sanoi että pitäisi?

Ei minulla ole uskoa suureen.
Minulla on tyytyväisyys.
Siihen mitä minulla on.
Onko suurempaa onnea,
kun mitään ei puutu?
Olen tyytyväinen.
Siihenkin että et
ole tyytyväinen.

Suuri usko suureen,
ei näytä riittävän niille,
jotka uskovat suureen.
Eivät ole tyytyväisiä.
Suuri onkin pieni,
verrattuna tyytyväisyyteen.
Ok, jos tyydyt siihen.

Mieltäni valaisee muisto
Himalajan postinkantajasta.
Ainakin 100 vuotias pojankloppi,
virnunaama.
Sanoi että posti on perillä
sitten kun hän on.
Hän oli Himalajan ainoa
postinkantaja.
Tyytyväinen siihen.
Hän ei tiennyt mitä
olivat tunnit, viikonpäivien
nimet ja vuosien numerot.
Hän tiesi milloin tuuli kääntyy,
mistä puhaltaa,kuivan kauden
ja sadekauden.
Hän oli tyytyväinen siitä
että istui kanssani hetken,
ja minä myös.
Olimme erittäin tyytyväisiä.
Postinkantaja nousi ja sanoi
"tule taas käymään"
vähän nauratti kun kysyin
missä?
Silmät nauroivat vastauksen:
elämässäni.

Elämä. Ihan se, 'pelkästään' ja 'ainoastaan'. Hetki tässä maailmassa. Lyhyt mutta kaikki. Siinä ei ole mitään vähättelemistä. Ei mitään pientä.

Ei tarvitse ikuisuutta. Ei edes halua sitä. Koska tämä hetki on täydellinen ja kaunis - kaikki.

Jos jokin on 'synti' kuten uskovaiset sanovat niin se, jos tämän hetken tuhlaa pelkkään tulevaisuuden (ikuisen elämän) odotteluun. Koska tässä on kaikki, tässä hetkessä, mitä oikeasti _tiedämme_ meillä olevan. Nyt.