TÄNÄÄN ILMOITAN VANEMMILLENI ETTÄ EROAN JT.istä.

Nyt olen asiani ilmoittanut ja se kävi näin:

Menin vanehemmilleni ja pyysin heidät keittiöön ja siinä istuttiin kaikki alas.

Aluksi sanoin vanhemmilleniettä toivon heidän yrittävän ymmärtää sen mitä aijon sanoa ja arvostavan päätöstäni jos suinkin siihen pystyvät.
Sanoin myös että vaikka se aluksi voi tyrmistyttää niin miettisivät asiaa laajemmin ja että tämä on se mitä MINÄ haluan elämältäni.

Sanoin että olen päättänyt että en enään osallistu konventteihin enkä muuhunkaan järjestön toimintaan sekä tavoiltani alan elämään itse parhaaksikatsomieni tapojen mukaan kuitenkin uskoen edelleen.
Sillä tämä on minun elämäni ja haluan elää sitä niin että tunnen oloni onnelliseksi.

Kun lopetin puhumisen tunnemyrsky ja pelko oli sisälläni suunnaton sillä pelkäsin heidän ajavan minut (ainakin isäni) heti pihalle.

Vanhempani katsoivat toisiaan (äitini huokaisi) ja isäni pyysi sitten minua menemään (onneksi käymään) ulkona hetkeksi.

Siellä minä sitten kävelin ja ajatukset lentelivät hurjaa vauhtia..

Sitten he tulivat pihalle ja äitini tuli minua halaamaan ja isäni ilmoitti että ovat aina tienneet minut itsenäiseksi (jo pienestä pitäen olen kuulemma ollut jo sellainen). Ja että he haluavat lapselleen vain hyvää ja sanoivat että olen edelleen heidän rakas lapsensa ja olen tervettullut kotiin niinkuin aina..

Olivat kuulemma jotenkin tienneet että näin tässä käy että eroan:)

Mutta isäni myös sanoi että tämä on sitten vain heidän suhtautumisensa ja varoitti että muut saattavat olla erimieltä asiasta ja alkaa karttamaan minua.
Ja siitä he olivat eniten huolissaan että miten minä sen "kestän".
Ja sanoin heille että pärjään kyllä ja itku meinas tulla koska pää asia minulle oli että perhe minun päätökseni hyväksyi.

Kysyin heiltä että mites heille nyt käy tämän päätökseni takia ja he sanoivat että kyllä he muiden kyselyt ym.. kestävät kun mietin että sainko heidätkin nyt hankaluuksiin..

Paljon muutakin siinä sitten juteltiin ja tunnelma oli jotenkin ihanan vapautunutta jokaisen osalta:) ELi nyt alkoi minulla lopultakin aito uusi elämä eikä tarvitse näytellä mitään:)

Jokseenkin HIENO fiiliilis:)

ONKO MUITA? kirjoitti:

Nyt olen asiani ilmoittanut ja se kävi näin:

Menin vanehemmilleni ja pyysin heidät keittiöön ja siinä istuttiin kaikki alas.

Aluksi sanoin vanhemmilleniettä toivon heidän yrittävän ymmärtää sen mitä aijon sanoa ja arvostavan päätöstäni jos suinkin siihen pystyvät.
Sanoin myös että vaikka se aluksi voi tyrmistyttää niin miettisivät asiaa laajemmin ja että tämä on se mitä MINÄ haluan elämältäni.

Sanoin että olen päättänyt että en enään osallistu konventteihin enkä muuhunkaan järjestön toimintaan sekä tavoiltani alan elämään itse parhaaksikatsomieni tapojen mukaan kuitenkin uskoen edelleen.
Sillä tämä on minun elämäni ja haluan elää sitä niin että tunnen oloni onnelliseksi.

Kun lopetin puhumisen tunnemyrsky ja pelko oli sisälläni suunnaton sillä pelkäsin heidän ajavan minut (ainakin isäni) heti pihalle.

Vanhempani katsoivat toisiaan (äitini huokaisi) ja isäni pyysi sitten minua menemään (onneksi käymään) ulkona hetkeksi.

Siellä minä sitten kävelin ja ajatukset lentelivät hurjaa vauhtia..

Sitten he tulivat pihalle ja äitini tuli minua halaamaan ja isäni ilmoitti että ovat aina tienneet minut itsenäiseksi (jo pienestä pitäen olen kuulemma ollut jo sellainen). Ja että he haluavat lapselleen vain hyvää ja sanoivat että olen edelleen heidän rakas lapsensa ja olen tervettullut kotiin niinkuin aina..

Olivat kuulemma jotenkin tienneet että näin tässä käy että eroan:)

Mutta isäni myös sanoi että tämä on sitten vain heidän suhtautumisensa ja varoitti että muut saattavat olla erimieltä asiasta ja alkaa karttamaan minua.
Ja siitä he olivat eniten huolissaan että miten minä sen "kestän".
Ja sanoin heille että pärjään kyllä ja itku meinas tulla koska pää asia minulle oli että perhe minun päätökseni hyväksyi.

Kysyin heiltä että mites heille nyt käy tämän päätökseni takia ja he sanoivat että kyllä he muiden kyselyt ym.. kestävät kun mietin että sainko heidätkin nyt hankaluuksiin..

Paljon muutakin siinä sitten juteltiin ja tunnelma oli jotenkin ihanan vapautunutta jokaisen osalta:) ELi nyt alkoi minulla lopultakin aito uusi elämä eikä tarvitse näytellä mitään:)

Jokseenkin HIENO fiiliilis:)

Jaa a, tämä ei nyt näytä hienolta siinä mielessä mitä muut ex:ät ovat tolkuttaneet. Minä olen monesti sanonut, että sukulaiset ja niitten suhteitten hoitaminen on pitkälti henkilökohtaista.

No, Tiuku, lätki kommenttia.

ONKO MUITA? kirjoitti:

Nyt olen asiani ilmoittanut ja se kävi näin:

Menin vanehemmilleni ja pyysin heidät keittiöön ja siinä istuttiin kaikki alas.

Aluksi sanoin vanhemmilleniettä toivon heidän yrittävän ymmärtää sen mitä aijon sanoa ja arvostavan päätöstäni jos suinkin siihen pystyvät.
Sanoin myös että vaikka se aluksi voi tyrmistyttää niin miettisivät asiaa laajemmin ja että tämä on se mitä MINÄ haluan elämältäni.

Sanoin että olen päättänyt että en enään osallistu konventteihin enkä muuhunkaan järjestön toimintaan sekä tavoiltani alan elämään itse parhaaksikatsomieni tapojen mukaan kuitenkin uskoen edelleen.
Sillä tämä on minun elämäni ja haluan elää sitä niin että tunnen oloni onnelliseksi.

Kun lopetin puhumisen tunnemyrsky ja pelko oli sisälläni suunnaton sillä pelkäsin heidän ajavan minut (ainakin isäni) heti pihalle.

Vanhempani katsoivat toisiaan (äitini huokaisi) ja isäni pyysi sitten minua menemään (onneksi käymään) ulkona hetkeksi.

Siellä minä sitten kävelin ja ajatukset lentelivät hurjaa vauhtia..

Sitten he tulivat pihalle ja äitini tuli minua halaamaan ja isäni ilmoitti että ovat aina tienneet minut itsenäiseksi (jo pienestä pitäen olen kuulemma ollut jo sellainen). Ja että he haluavat lapselleen vain hyvää ja sanoivat että olen edelleen heidän rakas lapsensa ja olen tervettullut kotiin niinkuin aina..

Olivat kuulemma jotenkin tienneet että näin tässä käy että eroan:)

Mutta isäni myös sanoi että tämä on sitten vain heidän suhtautumisensa ja varoitti että muut saattavat olla erimieltä asiasta ja alkaa karttamaan minua.
Ja siitä he olivat eniten huolissaan että miten minä sen "kestän".
Ja sanoin heille että pärjään kyllä ja itku meinas tulla koska pää asia minulle oli että perhe minun päätökseni hyväksyi.

Kysyin heiltä että mites heille nyt käy tämän päätökseni takia ja he sanoivat että kyllä he muiden kyselyt ym.. kestävät kun mietin että sainko heidätkin nyt hankaluuksiin..

Paljon muutakin siinä sitten juteltiin ja tunnelma oli jotenkin ihanan vapautunutta jokaisen osalta:) ELi nyt alkoi minulla lopultakin aito uusi elämä eikä tarvitse näytellä mitään:)

Jokseenkin HIENO fiiliilis:)

Hienoa. Olenkon ihmetellyt, miten Jehovat ovat niin päättäväisiä lastensa puolesta. Kai ihminen saa itse tiensä valita ja vastata sitten seurauksista, jos sellaisia on. Itse kristitty mutta ei silti uskovainen vaan ihan tavallinen pulliainen.

jaapa. kirjoitti:

Jaa a, tämä ei nyt näytä hienolta siinä mielessä mitä muut ex:ät ovat tolkuttaneet. Minä olen monesti sanonut, että sukulaiset ja niitten suhteitten hoitaminen on pitkälti henkilökohtaista.

No, Tiuku, lätki kommenttia.

Jaa a, tämä ei nyt näytä hienolta siinä mielessä mitä muut ex:ät ovat tolkuttaneet.

-Kyllä meillä on karttamissäännöt. Jos lähtee ovet paukkuen toisia haukkuen ja uskoa pilkaten, kukapa haluaisi sellaisen kanssa olla missään tekemisissä.

Minä olen monesti sanonut, että sukulaiset ja niitten suhteitten hoitaminen on pitkälti henkilökohtaista.

-Aivan, ihminen voi silloin palata takaisin suuremmmitta hälyittä.

No, Tiuku, lätki kommenttia.

-Kerää luita kasaan epäonnistuneen "eroamisen" suhteen. Harmittaa varmaan kun sukulaiset eivät panneet poikki suhteitaan lapseensa. Tämä tarina varmaankin on luettavissa VS;n sivuilla?