Parisataa vuotta sitten käyty Suomen sota oli voitto maallemme, vaikka hävisimme Venäjälle, joka valloitti maamme ranskalaisten luvalla. Napoleon lupasi kamaramme venakoille, koska siihen asti mantujamme hallinnut Ruotsi ei suostunut asettamaan Englantia kauppasaartoon - niin kutsuttuun mannermaasulkuun.
Venäjä ei ole koskaan hyökännyt Suomeen ilman länsimaiden lupaa - ei talvisodassakaan, koska silloin Stalin sai saksalaisilta luvan alkaa sotia. Toisen maailmansodan aloittajasta on turha vääntää kättä, koska maailma paloi siihen aikaan kaikilla rintamilla Hitlerin vuoksi.
Ruotsin vallan aikana tsaarit sotivat kuninkaiden kanssa useasti, mutta siihen aikaan moinen tapa oli arkipäivää.
Suomen sota päättyi ja meillä alkoi autonomian aika, jota kesti satakunta vuotta. Sen jälkeen itsenäistyimme, kun Venäjä oli heikoimmillaan tsaarien kukistuttua. Auttoipa sekin, ettei tsaareille annetuilla lupauksilla ollut enää merkitystä.
Sen jälkeen sodimme keskenämme siitä, kuka saa luvan päättää maamme kohtaloista. Valkoiset voittivat ja säilytimme porvarilliset tapamme hoitaa asioita, kun itänaapurissa alettiin kokeilla suunnitelmataloutta, missä oman voiton tavoittelu hankaloitui.
Lapin sota on viime kahakkamme, joka on vedenjakaja siinä suhteessa, että silloin siirryimme puoliväkisin liittoutuneiden riveihin. Se oli ensiaskel kohti läntisiä arvoja, vaikka jouduimme sovittelemaan tapojamme itänaapurin kanssa. Nykyään olemme jo osa Euroopan Unionia, mutta emme ole vielä liittoutuneet sotilaallisesti - valitettavasti.
Venäjä ei ole koskaan hyökännyt Suomeen ilman länsimaiden lupaa - ei talvisodassakaan, koska silloin Stalin sai saksalaisilta luvan alkaa sotia. Toisen maailmansodan aloittajasta on turha vääntää kättä, koska maailma paloi siihen aikaan kaikilla rintamilla Hitlerin vuoksi.
Ruotsin vallan aikana tsaarit sotivat kuninkaiden kanssa useasti, mutta siihen aikaan moinen tapa oli arkipäivää.
Suomen sota päättyi ja meillä alkoi autonomian aika, jota kesti satakunta vuotta. Sen jälkeen itsenäistyimme, kun Venäjä oli heikoimmillaan tsaarien kukistuttua. Auttoipa sekin, ettei tsaareille annetuilla lupauksilla ollut enää merkitystä.
Sen jälkeen sodimme keskenämme siitä, kuka saa luvan päättää maamme kohtaloista. Valkoiset voittivat ja säilytimme porvarilliset tapamme hoitaa asioita, kun itänaapurissa alettiin kokeilla suunnitelmataloutta, missä oman voiton tavoittelu hankaloitui.
Lapin sota on viime kahakkamme, joka on vedenjakaja siinä suhteessa, että silloin siirryimme puoliväkisin liittoutuneiden riveihin. Se oli ensiaskel kohti läntisiä arvoja, vaikka jouduimme sovittelemaan tapojamme itänaapurin kanssa. Nykyään olemme jo osa Euroopan Unionia, mutta emme ole vielä liittoutuneet sotilaallisesti - valitettavasti.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ruotsi silloin hävisi Venäjälle. Ei aina kannata toivoa voittoa. Tappio voi olla joskus pitkässä juoksussa parempi kuin voitto.
Sanoisin, että viime sodassakin oli ihan hyvä, että Saksa hävisi ja me siinä mukana. Ei olisi ollut kivaa jäädä Saksan seinähullujen natsien kanssa kahdestaan.
”Ei olisi ollut kivaa jäädä Saksan seinähullujen natsien kanssa kahdestaan”
Oikeastaan voi vain ihmetellä, kuinka hyvä tuuri meillä on ollut joutuessamme pari kertaa alakynteen. Itsenäisyyden saimme ampumatta laukaustakaan, mikä oli lähes ihme sekin. Ainoa yhä traumaattinen kokemus on heti sen jälkeen alkanut sisäinen mittelö, jossa me kaikki hävisimme paljon henkisesti.
Jos Saksa olisi voittanut, meillä osa väestä olisi ehkä joutunut uudestaan väkivaltaisen sorron kohteeksi, mutta jossittelua ei kannata liiaksi harrastaa, sillä emme voi tietää, mitä olisi tapahtunut. Kävi kuin kävi, ja tyydytään siihen.
Yhtä hyvin voidaan jossitella sillä, mitä olisi tapahtunut, jos venäläiset olisivat voittaneet talvisodan. Olisiko kostettu sisäisen kahakan toiselle osapuolelle? Ei siis kannata edes miettiä moisia, koska onneksemme talvisota yhdisti lopulta kansamme eri kerroksia.
Jälkikäteen hyvä sanoa, että mitä tapahtui ja miten sen jälkeen on mennyt. Jos esim. Ruotsi olisi ihmeekseen voittanut Venäjän 200 v. sitten, ei nyt kukaan täällä kaipaisi sitä, että voi perkule kun ei hävitty silloin sotaa.
Suomalainen kansallisuusaate pystyi syntymään vasta tsaarinajalla Ruotsista irtautumisen jälkeen. Muutoin olisit melkein sama börje kuin Pohjanlahden toisella puolella oleva börje painaen kuningaskunnassa kasaan kruunuja verolle ja huutaisit olympiakisoja seuratessa "heja, svärje!", vaikka kultamitalia ei tulekaan..
Suomalainen kansallisuusaate syntyi ennen kuin saimme autonomian, koska kielelliset erot olivat olemassa. Voimme silti kiittää Napoleonia siitä, että hän yllytti tsaariperheen hyökkäämään Suomeen, koska tapahtumaketju johti itsenäisyyteemme.
Jossittelu on ihan turhaa, sillä yhtä hyvin voisimme puhua nyt venäjää, jos itänaapuri olisi onnistunut sortokausina täydellisesti. Historia tiedetään, mutta sitä on vääristelty meilläkin väärien motiivien vuoksi.
Ei ollut varsinaista suomalaista nationalismia Ruotsin aikana. Se syntyi autonomian jälkeen, voimakkaammin 1820 kieppeillä, kun kansakuntaa alettiin kiihtyvästi rakentaa. "Ruotsalaisia emme ENÄÄ ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" (jostain syystä sana 'enää' on jälkeenpäin usein pudotettu pois). Kieli tosin erotti ja maantieteelliset seikat huomioitiin Ruotsin valtiopäivillä, jossa Suomen alueen maakunnista oli samanarvoiset edustukset Ruotsin muiden maakuntien ohella.
Onhan monissa muissakin maissa nykyäänkin eri kieltä puhuvia kansalaisia eri alueilla, ei kieli ole mikään eri kansallissuusaatteeseen johtava automaatti. Et myöskään ymmärtänyt täysin pointtiani edellisessä viestissä.
Turusta sikisi sentään fennofiilien aikana jo kansallismielisiä ajatuksia, joita paukutti päähämme muun muassa Porthan jo Ruotsin vallan aikana. Hän oli ensimmäisiä kansanrunoudenkin kerääjiä. Kai jotkut pitävät häntä historiamme kannalta tärkeänä henkilönä, koska hän siivosi epäolennaisuudet silloisesta menneisyydestämme.
Arwidsson oli mies, joka lausui: "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia." Joutui lähtemään yltiöisänmaallisuutensa vuoksi Ruotsiin, mutta oli todella rohkea mies autonomian aikana. Oli syntynyt Padasjoella.
Meillä on ollut aina rohkeita ihmisiä, jotka ovat kyenneet ilmaisemaan historiallisia tapahtumia faktapohjaisesti ja selkeästi. Ainahan löytyy väkeä, joka katsoo menneitäkin ihmelinssien läpi suodattaen historiaa toisin kuin on oikein.
Totta, että pieni suomalaisuusliike eli fennofilia kielen ja kulttuurin osalta alkoi orastaa 1700-luvun alkupuolella eräissä piireissä ja Porthan edusti sitä 1700-luvun loppupuolella. Varsinainen fennomania pystyi alkamaan vasta autonomian syntymisen jälkeen, kun suomen kieli oli edelleen syrjäytetyssä asemassa. Suomalainen kansallishenki voimistui 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä ja suomen kielen asema alkoi vakiintua. Eli varsinaista laajaa suomalaista kansallisaatetta ei ollut Ruotsin aikana.
Harmi, että Ruotsin strategisesti taitamaton kunkku Kustaa IV Aadolf ei suostunut Englannin mannermaasulkemukseen 1807 Napoleon-vihassaan. Maa lännessä on tynkä-Ruotsi, jolta itäystävät ryöstivät yli kolmasosan. Vanhan Suomen ryöstivät Ruotsilta jo 1700-luvulla. Nyt kokonaisessa hurrimaassa olisi 15 miljoonaa veronmaksajaa, maan jonka huonot poliitikot olisivat pilanneet. Nyt Suomessa on vain yli 5 milj. päätä, maan jonka huonot poliitikot ovat pilanneet.
Fennofiileistä ensimmäisiä oli Juslenius jo 1600-luvun loppupuolella ylistäessään maatamme ja kansaamme latinaksi. Eipähän voinut suomalaisuus kukoistaa ruotsalaisten alaisuudessa, mutta autonomiassa kyllä. Se oli sitä aikaa.
Pohditpa asioita siihen tapaan kuin ruotsia äidinkielenään puhuvat tapaavat tehdä, vaan mieluusti annan oikeuden moiseen. Kustaa neljännen jääräpäisyys oli meille hyödyksi, sillä Aleksanteri ensimmäinen yritti jopa suostutella herraketta Napoleonin vaatimusten taakse, koska halusi mieluummin sotia Turkin kanssa päästääkseen Välimerelle.
Onneksi Kustaa piti päänsä, sillä vapaa ja itsenäinen Suomi on muutaman vuoden kuluttua jo satavuotias iältään.
....mitä olisi tapahtunut, jos venäläiset olisivat voittaneet talvisodan. Olisiko kostettu sisäisen kahakan toiselle osapuolelle?....
oikeudenmukaiset tuomiot murhaajille. Eikös se olekin oikein jos rikosta seuraa rangaistus?
Annettu lahtarien maistaa omaa lääkettään, nikkelileipää ja nälkäleiriä.
Jos talvisodan ihmettä ei olisi tapahtunut, tämä maa ei olisi nykyisensä.
että lahtarit olisivat saanee ansaitsemansa rangaistuksen. On historiallinen vääryys, että 20 000 ihmisen joukkomurhaajia ei ole koskaan rangaistu. Eikös vain olekin?
Sen verran voin antaa periksi, että aivan turha oli nälkiinnyttää suurta osaa kansasta suotta. Väki jakautui kahteen leiriin, eikä kumpikaan halunnut tuntea syyllisyyttä sodan aloituksesta.
Olisiko meillä alkanut punainen terrori, kuten itäisessä naapurissa? Luultavasti, jos punaiset olisivat voittaneet. Siperian pitkäaikaiset kauhut jäivät siis kantasuomalaisilta kokematta.
"Venäjä ei ole koskaan hyökännyt Suomeen ilman länsimaiden lupaa - ei talvisodassakaan, koska silloin Stalin sai saksalaisilta luvan alkaa sotia. Toisen maailmansodan aloittajasta on turha vääntää kättä, koska maailma paloi siihen aikaan kaikilla rintamilla Hitlerin vuoksi."
--Merkittävä tekijä talvisodan taustalla oli ensimmäisen maailmansota ja sen lopputulos. Sodan seurauksena Saksa ja Neuvostoliiton ytimeksi sittemmin kehittynyt Venäjä menettivät suurvalta-asemansa vuosikymmeneksi. Varhain 1930-luvulla ne alkoivat toipua maailmansodasta ja pyrkivät palauttamaan entisen asemansa. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama sisäinen epävakaus ja sodan antama malli edistivät Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin kaltaisten sotilaallis-diktatoristen johtajien valtaan nousua näissä valtioissa. Sekä natsi-Saksan että Neuvostoliiton sotilaallinen varustautuminen ja suurvaltapoliittinen aktiivisuus lisääntyivät huomattavasti. Molemmat valtiot tavoittelivat menettämiensä alueiden takaisin valtaamista ja valtapiiriensä edelleen laajentamista--
Kyllä se oli Saksan ja NL:n ihan yksissä tuumin aiheuttama toinen maailmansota.
Se on totta, että ensimmäisen maailmansodan rauhanehdot olivat saksalaisille liian tiukat. Hitler alkoi varustaa Saksaa uudelleen ja samalla valloitti rauhanomaisestikin muun muassa synnyinmaansa Itävallan.
Englannin ulkoministeri - muistaakseni Champerlain - kävi rauhanneuvotteluja natsien kanssa, mutta paperilla ei ollut siihen aikaan paljon arvoa. Liittoutuneet katsoivat kauan sivusta, kun saksalaiset etenivät, mutta viimein mitta täyttyi. Ranskakin joutui miehitysvallan alaiseksi, mikä oli aika kolaus ylpeälle kansalle.
Silloinen Neuvostoliitto oli liittoutuneiden puolella, mikä oli kyllä epäpyhä allianssi, vaan Stalinkin kelpasi apuriksi hädän hetkellä. Ja me olimme lopulta saksalaisten rinnalla, mutta eipä meillä ollut muutakaan vaihtoehtoa, kun talvisotakin oli vasta käyty.