Hei, tuskani on pohjaton enkä valo näe huomiseen.
Mieheni päätyi itsemurhaan heinäkuussa, eli pari viikko teholla mutta tilanne oli toivoton. Hän sairasti pitkään ja oli todella pahat hermosäryt joihin ei mikään auttanut. Leikkaukseenkaan lääkärit eivät enää uskaltaneet lähteä, riskit olivat isommat kuin mahdollisesti saatava hyöty. Loppuaikoina hän ei enää edes kyennyt itse ruokailemaan, kynä ei pysynyt kädessä ja jalat pettivät alta. Tilanne oli toivoton.
En ole hänelle katkera ymmärrän hänen ratkaisunsa kaiken tuon keskellä mutta olisin halunnut hänet kuitenkin pitää elämässämme vielä pitkään ja koittanut hakea ratkaisua selvitäksemme päivittäisistä askareista. Hän pitkään pyysi että voisinko jäädä hänen kanssaan kotiin, minulla ei siihen kuitenkaan ollut mahdollisuutta, työssäkin on käytävä.
Hänen sukunsa ei apuaan suonut, tapahtuman jälkeen koin pelkkiä syytöksä, että tapahunut oli minun vikani eikä minua olisi saanut päästää sairaalaan. Lapsemme ovat/olivat tietoisia perheemme tilanteesta ja tukivat minua täysin ja ovat nyt katkaisseet välit mieheni sukulaisiin. Mieheni sukulaiset ovat täysin kylmiä ihmisiä, ei kunnioitusta vainajaakaan kohtaan. He eivät koskaan hyväksyneet avioliittoamme. Me kuitenkin taistelimme ja pysyimme yhdessä. Mieheni sanoikin ihan loppuun asti, että meitä ei erota mikään eikä kukaan ja hänelle ei muut merkitse mitään vain minä ja lapset. Kivut kuitenkin veivät voiton. Elän uskossa ja toivossa että kohtaamme vielä rajan tuolla puolen. Olemme lasten kanssa saaneet useita merkkejä häneltä eri muodoissa. Myös veljeni oli nähnyt mieheni kuolinyön aamuna unen jossa hän ilmestyi veljelleni ja sanoi että hänellä on nyt kaikki hyvin.
Rakastan ja rakastin miestäni täydestä sydämestäni, on vaikeaa totutella hoitamaan kaikki yksin. Olimme aina ja joka paikassa yhdessä, kauppaankaan en mennyt yksin kuin aivan viime aikoina kun hänen liikkuminen kävi ylivoimaiseksi. Ikävä on pohjaton.
Mieheni päätyi itsemurhaan heinäkuussa, eli pari viikko teholla mutta tilanne oli toivoton. Hän sairasti pitkään ja oli todella pahat hermosäryt joihin ei mikään auttanut. Leikkaukseenkaan lääkärit eivät enää uskaltaneet lähteä, riskit olivat isommat kuin mahdollisesti saatava hyöty. Loppuaikoina hän ei enää edes kyennyt itse ruokailemaan, kynä ei pysynyt kädessä ja jalat pettivät alta. Tilanne oli toivoton.
En ole hänelle katkera ymmärrän hänen ratkaisunsa kaiken tuon keskellä mutta olisin halunnut hänet kuitenkin pitää elämässämme vielä pitkään ja koittanut hakea ratkaisua selvitäksemme päivittäisistä askareista. Hän pitkään pyysi että voisinko jäädä hänen kanssaan kotiin, minulla ei siihen kuitenkaan ollut mahdollisuutta, työssäkin on käytävä.
Hänen sukunsa ei apuaan suonut, tapahtuman jälkeen koin pelkkiä syytöksä, että tapahunut oli minun vikani eikä minua olisi saanut päästää sairaalaan. Lapsemme ovat/olivat tietoisia perheemme tilanteesta ja tukivat minua täysin ja ovat nyt katkaisseet välit mieheni sukulaisiin. Mieheni sukulaiset ovat täysin kylmiä ihmisiä, ei kunnioitusta vainajaakaan kohtaan. He eivät koskaan hyväksyneet avioliittoamme. Me kuitenkin taistelimme ja pysyimme yhdessä. Mieheni sanoikin ihan loppuun asti, että meitä ei erota mikään eikä kukaan ja hänelle ei muut merkitse mitään vain minä ja lapset. Kivut kuitenkin veivät voiton. Elän uskossa ja toivossa että kohtaamme vielä rajan tuolla puolen. Olemme lasten kanssa saaneet useita merkkejä häneltä eri muodoissa. Myös veljeni oli nähnyt mieheni kuolinyön aamuna unen jossa hän ilmestyi veljelleni ja sanoi että hänellä on nyt kaikki hyvin.
Rakastan ja rakastin miestäni täydestä sydämestäni, on vaikeaa totutella hoitamaan kaikki yksin. Olimme aina ja joka paikassa yhdessä, kauppaankaan en mennyt yksin kuin aivan viime aikoina kun hänen liikkuminen kävi ylivoimaiseksi. Ikävä on pohjaton.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otan osaa suruusi. Ymmärrän tuskaasi, itse menetin rakkaan aviomieheni yhtä-äkkisessä tapaturmassa. Kuolemaa pidetään yleensä luonnollisena, jos henkilö kuolee vanhuuteen tai sairauteen. Tapaturmaa pidetään usein turhana kuolemana, samoin itsemurhaa on omaisten vaikea hyväksyä. Surressa ihminen auttaa itseään hyväksymään rakkaan ihmisen poismenon. Itselleni ainoa järkevä selitys mieheni kuolemalle oli, että oli Jumalan tahto hänen poismenollensa täältä. Anna surulle aikaa, se on raskasta, mutta vähitellen alkaa helpottaa. Itselleni kaikkein vaikeinta aikaa oli ensimmäinen puolivuotta yksin. Tämän kuun lopulla mieheni kuolemasta tulee kuluneeksi 4 vuotta. Sururyhmässä käynti ja siellä puhuminen auttoi myös paljon. Samalla sain vertaistukea muilta leskiksi jäänneiltä. Puhuimme samaa "kieltä", ja tähän ei vaikuttanut mitenkään, miten kenenkin puoliso oli kuollut ja meidän leskie ikäero. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia.
Olen menettänyt mieheni noin 3 kuukautta sitten ei usko sitä vielä todeksi. Hän sairasti pitkään ja vakavasti. Pitää oppia elämään yksin. Kaipaan häntä paljon. Ainut pieni lohtu on siinä ettei hänellä ole enään kipuja.
Ei voi käsittää että alta 50 vuotias kuolee. On niin tyhjä olo. Mieheni oli sinun ikäinen kuollessaan. Ja itsekin olen 47 vuotias
Saisinko kysyä, että mitä merkkejä olette saaneet edesmenneeltä mieheltäsi?
Itse menetin uskoni viimeisetkin rippeet kun oma poikaystäväni kuoli. Hän oli nuori, terve komea ja kaikinpuolinen kunnollinen ihana mies. Hänen kuolemallaan ei voi olla mitään tarkoitusta. Ei voi olla mitään Jumalaa, joka sallisi jotain niin hirveää tapahtua.
Mutta ihan vain mielenkiinnosta haluaisin toki kuulla, että mitä merkkejä voi kuolleelta ihmiseltä saada. Itse kun en ole mitään merkkejä saanut
pohjatonta on kun toinen lähtee viereltä yhtä-äkkiä.
minä olen myös kokenut sen viime syksynä.onhan se vaikeaa jatkaa yksin mutta on sitä vaan selvitty tähän päivään asti.toivon sinulle voimia ja jaksamista.t:leski 43v
Minun mieheni päätyi myös itsemurhaan heinäkuussa. Hänellä ei kylläkään ollut sairauksia, tai no, näin jälkikäteen on helppo sanoa että vaikea masennus työasioista.
En osaa sanoa miten voisit selvitä, mutta myötätuntoa tunnen. En oikein itsekään tiedä miten tästä eteenpäin.
t. Leski 28v
Kiitos viestistäsi ja osanottoni myös sinun suruusi. Kävimme tänään mieheni haudalla siistimässä paikkoja ja veimme kynttilän. Siellä tuli taas voimakas ikävä ja "pakokauhu". En tiedä miten tästä jaksan eteenpäin, viikonloppu oli aivan kamala, viikot menee helpommin kun olen palannut töihin. Ikävä ja tilanteen peruuttamattomuus tekee vain niin kipeää koko ajan. Helpottaako tämä koskaan?