mun tytär kuoli 2 kuukautta sitten,en halua uskoa ja myöntää sitä.on niin kamala olo ja jos myönnän niin pelkään kuolevani suruun.ikävä ja kaipaus on niin valtava että joka paikkaan koskee.en ihan oikeesti jaksa.olen käynyt lääkärissä ja pillereitä saannut mutta ei suruun ole tehonnut.huomenna pitäis mennä taas töihin pitkän sairasloman jälkeen mutta pelottaa että miten jaksan.auttaako töihin paluu suruun vai kestääkö surutyö pitempään?miten tästä selviää?
ikävä
tumate
6918
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
niin: Olen syvästi pahoillani ja otan osaa suruusi. Äitinä voin hiukan ymmärtää, mitä on menettää oma lapsi. Aivan hirvittävälle sen täytyy tuntua.
Tiedäthän, että vain aika pehmentää tuskaa. Menetin isäni vuosi sitten, enkä vieläkään voi ; sitä täysin käsittää. Alkuaika surusta oli kuin unta. Sitten suru ja ikävä alkoi väistyä arkisten ajatusten tieltä..nyt suru tuntuu pehmeämmälle kestää.
Minua lohduttaa, ettei kaikki ole tässä. Sinäkin tapaat tyttäresi vielä joskus. Ehkä meillä ja rajan taa siirtyneillä läheisillämme on välillämme vain harso. He näkevät meidät ja kulkevat vierellämme. Koko ajan. Itse näen isää unissani ja se lohduttaa.
Voimia sinulle. Hetkeksi kerrallaan.
"Minua lohduttaa, ettei kaikki ole tässä. Sinäkin tapaat tyttäresi vielä joskus. Ehkä meillä ja rajan taa siirtyneillä läheisillämme on välillämme vain harso."
Noinse on. Ei sydämenlyöntiä enempää eroa, läheisen voi tavata unissa, ja sitten viimeistään kun lopulta itse kukin pääsemme täältä. Elämä jatkuu silloinkin.
Voimia sinulle kovasti. Ehkä kun menet töihin se onkin sulle terapiaa. Ajatukset eivät pyöri koko ajan kuolemassa vaan saat hieman hengähtää. Sitten kun tulet kotiin anna surun tulla. Itke,itke ja itke. Ja kohtaa suru. Sun on jossakin vaiheessa käytävä läpi suru ja kohdattava ja myöntää itsellesi mitä on tapahtunut. Mutta sitten vasta kun sinusta itsestä se tuntuu, että nyt on oikea aika. Tai se tulee aivan itsestään, että nyt on käytävä kaikki läpi.
Itse menetin äitini tammikuussa ja nyt teen ilmeisesti erilaista surutyötä kuin alussa. Mutta se auttaa kun voi itkeä ja puhua asiasta. Itse olin menossa töihin hautajaiset jälkeen, mutta sitten tuli sellainen olo etten jaksa ja hain sairaslomaa. Hae sinäkin lisää sairaslomaa jos siltä tuntuu. Itselle teki hyvää olla töissä vaikkakin välillä tuli ja tulee edelleen vedet silmiin kun ajattelee äitiä.
Voimia ja jaksamista aivan älyttömästi.
ja myös sen mitä käyt nyt läpi ja tulet käymään yhä uudestaan ja uudestaan.Olen samassa tilanteessa,poikani kuoli runsas neljä kuukautta sitten.Mikään ei ole muuttunut siitä,suunnaton tuska ja ikävä läsnä joka hetki.Jos joskus iloa niin heti satakertaisena perään se tuttu tunne,sydäntä revitään,koko ruumis reagoi tähän ikävään.Joka kerta kysyn itseltäni:Miten jaksan,koska tulee se kerta kun kaikki vain sumenee ja haluaisi päästä sinne missä lapseni on.Kuitenkin joku antaa ne voimat jotta jaksaa,sekunnista minuuttiin.minuuteista tuntiin.Kaikki on muuttunut,elämänarvot,pois on jäänyt kuolemanpelko,joskus jopa toivon sitä.Mulla on vain yksi syy miksi elää, se on tyttäreni.Siirtäisinkö oman suruni hänelle?Haluanko hänelle tämän surun ja ikävän?.En todellakaan,on vain pakko hyväksyä elämään kuuluvan myös menetykset siinä missä ilotkin.Sen tiedän että myös sinä jaksat,jaksat vaikka kaksinkerroin vaipuneena itket ja haluat päästä pois tästä kaikesta tuskasta.Elämänhalu voittaa sillä vaikka tyttäresi matka päättyi niin sinun on tarkoitus vielä jatkaa.Elämä antaa mutta se myös ottaa.Sitä ei normaalielämässä tahdo muistaa mutta joku tuolla siitä muistuttaa ja se koskee,kovemmin kuin mikään ikinä,lapsensa menetys.Toivon sinulle paljon rohkeutta,vahvuutta ja uskallusta jatkaa elämää uskoen siihen että tapaamme rakkaimpamme vielä.Tuon ajatuksen voimalla jaksan nousta aamuisin ajatellen että jälleen olen yhtä yötä lähempänä.
Voimia sinulle kohtalotoveri. Poikani kuolemasta on nyt 8 kk, päivä kerrallaan olen opettellut elämään suruni kanssa. Välillä on helpompia päiviä. Arki auttaa jaksamaan. Koeta mennä töihin, jos suinkin jaksat. Menin poikani kuoleman jälkeen työhön, vaikka se tuntui aivan hirveältä. Oli pakko välillä ajatella muuta ja työtovrit suhtautuivat hienosti ainakin pääosin.
Olen kyllä tehnyt nyt toiset ratkaisut ja lopetin työssäni. Lopettaminen oli minulle mahdollista, aikaisemmin en vain olisi ajatellut ja uskaltanutkaan tehdä tällaista ratkaisua.Arvomaailmani muuttui nii poikani kuoleman myöstä, että en enää kokenut työtäni mieleiseksi.
Minun on mentävä tämä suruni pohjia myöten. Jossakin sisälläni tunnen, että opin tämän asian kanssa elämään, siinä mielessä selviän. Poikani on jossakin, lähelläni, vaikka en näe häntä tässä maailmassa enää. Hän elää sydämessäni.
Aluksi, kun poikani kuoli, olisin halunnut vain mennä hänen kanssaan.
Täältä palstalta olen saanut paljon tukea, olen lukenut, miettinyt paljon sitä, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Täälläkin esim. Jenny ja muutkin ovat kirjoittaneet siitä. Juttelen pojalleni, rukoilen hänen puolestaan. Olen käynyt surua käsittelevän kurssin. Liikun, teen puutarhatöitä, yritän tavata ihmisiä. Kaikkea, mikä auttaa jaksamaan kannattaa tehdä.
Olen lukenut kaikki Johanna Bromanin kirjat ja niissä on ollut minulle paljon ajattelemista ja lohtua. Tietääkö joku muuten, ottaako hän enää vastaan asiakkaita. Hänhän on toiminut myös parantajana ja muutenkin auttanut ihmisiä.
..niin se vaan on.Itse menetin lapseni 4,5v sitten.Ei se silloin lohduttanut kun joku sanoi että aika helpottaa.Olin puoli vuotta sairauslomalla,ei minusta ollut töihin,kun saatoin jämähtää paikalleni tuijottamaan kaukaisuuteen.Sitten vaan pikkuhiljaa tuli olo että jos en lähde neljän seinän sisältä,en pysty enää lähtemäänkään.Niin minä sitten palasin työhön ja kyllähän se antoi sisältöä elämään ja muuta ajateltavaa.Mutta kyllä se surutyö jatkuu tavallaan edelleen-