Hyvää yötä.

ja jos tarkoitat mitä sanot, niin kuin uskon, sittenhän ne ovat ihan oikeat sanat... Kiitos niistä...

Salli kuitenkin että väitän vastaan.
Vastarunosi ei koskaan ole loukkaus. Päinvastoin. Mielelläni lukisin vastarunosi. Mutta ei ole loukkaus sekään jos olet vastaamatta. Vallitkoon täysi vapaus.

Kauniita unia sinne kosken pauhuun ja syksyisten lehtien havinaan, ystäväni.

-parta

äitiparta kirjoitti:

ja jos tarkoitat mitä sanot, niin kuin uskon, sittenhän ne ovat ihan oikeat sanat... Kiitos niistä...

Salli kuitenkin että väitän vastaan.
Vastarunosi ei koskaan ole loukkaus. Päinvastoin. Mielelläni lukisin vastarunosi. Mutta ei ole loukkaus sekään jos olet vastaamatta. Vallitkoon täysi vapaus.

Kauniita unia sinne kosken pauhuun ja syksyisten lehtien havinaan, ystäväni.

-parta

Lue lisää

ja teen sen nyt sitten, luvallasi;

syysillassa
vaimea tuuli laskeutuu
kuin hyväillen poskipäitä
katson Sinuun ja hymyilen

tunnen kätesi hellän puristuksen
on hyvä olla
niin pienistä asioista
yhdessäolosta

syksyn verenpunasta
tuulesta meissä
kaislikon haikeasta kahinasta

rantapolku on tuttu
sen moni-ilmeisyys
keväällä, kesällä
ja tässä syksyn hämärässä

kun tuuli tarttuu meihin

Näin on sitten tämäkin viikonloppu mennyt...

Vilkaisin profiiliasi, ja. Paljon olet sinäkin elämäsi varrella kokenut. Otaksun.

Kaikkea hyvää sinulle ja ystävällinen kädenpuristus täältä, moiks.

äitiparta kirjoitti:

Näin on sitten tämäkin viikonloppu mennyt...

Vilkaisin profiiliasi, ja. Paljon olet sinäkin elämäsi varrella kokenut. Otaksun.

Kaikkea hyvää sinulle ja ystävällinen kädenpuristus täältä, moiks.

Lue lisää

Niin ja tämä viikko alkanut
näissä merkeissä
- kellä mitenkin.

Kieltämättä kokemusta on
ainakin ihmisen kuin
perheen elin/-perusturva
ja elämän moninaisista
aiheutuvista säikeistä
saatua tuntemusta.

Kiitän nöyrästi viestistäsi.

Ehkä uskallan heittäytyä avoimeksi?

Elämässäni oli erittäin vaikea ajanjakso noin 18 vuotta sitten. Pimeintä aikaa kesti muutaman kuukauden mutta kaikkiaan ahdistuksen syövereissä meni noin vuoden verran. Hieman aiemmin olin tullut uskoon ja oppinut tuntemaan Jumalan hyvyyden mutta nyt en voinut kokea Hänen läsnäoloaan... Huusin raastavaa tuskaani taivasta kohden ja pyysin apua, lievitystä, jotakin helpottumista että sisäinen kipu hellittäisi. Ei mitään vastausta. Minulla oli kyllä hiljainen varmuus että olen Luojan suurella kämmenellä turvassa, mutta - hirvittävä tuska sisälläni jatkui niin, että pahimpina hetkinä tunsin olevani lähes hajoamisen partaalla. En siis kokemuksellisesti voinut millään tavalla kokea Jumalan läsnäoloa ja lohdutusta vaan tuntui niin kuin taivas olisi ollut vaiti. Raamatussa toki sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat, ja uskoin vilpittömästi että se on totta, mutta järjellisesti en voinut ymmärtää kuinka tällaiset asiat - ilmeisesti hylätyksi tulemisen tunteen laukaisema ahdistus ja tuskaisuus, voisivat vaikuttaa mitään hyvää ja kaunista.

Olin juuri kokenut avioeron ja kaikki osittain vielä parantumattomat haavat mitä ennen uskoontuloa olin maailmalla toikkaroidessani saanut ryöpsähtivät pintaan ja omien virheideni lisäksi lapsuudessa koetut hylkäämiset ym.

Voin vakuuttaa että tuskani oli lähes sietämätön. Jouduin hakemaan sairaslomaa koska en kyennyt töihin ja lääkäri ehdotti lääkitystä ahdistuneisuuteeni mutta en suostunut ottamaan reseptiä vastaan koska olen aiemmin käyttänyt lääkkeitä väärin. Kohta jäin kokonaan töistä pois, koska halusin keskittyä hoitamaan minulle jääneitä kolmea lasta - joista kaksi exä muutaman kuukauden kuluttua haki itselleen, nuorimman jäädessä pysyvästi huollettavakseni.

Yritin peitellä tuskaa lapsilta. Purin hammasta yhteen, etten olisi hakannut päätäni pöydän kulmaan tai seinään. Tietysti olo välillä jonkin verran helpotti, mutta mitä eniten kaipasin - sisäistä Jumalan tuntemista - en kyennyt, syystä tai toisesta, kokemaan.

Kaoottisimpina hetkinä ajattelin viillellä itseäni niin kuin olin joskus aiemmin tehnyt, että sisäinen tuska edes hetkeksi peittyisi fyysisen kivun alle, mutta ei, en voi tehdä niin koska se ei ole elämänmukaista. Tällainenkin ajatus juolahti mieleen ja kiusasi minua: Miksi en menisi baariin ja vetäisi päätäni täyteen että saisin hetken helpotuksen, kun Jumala ei pyynnöistäni huolimatta ole ottanut ahdistustani pois? Mutta tajusin, ettei se kuulu elämääni, ei enää. Päihteiden käyttö ei ole Jumalan tahdon mukaista, ja vaikka hajoaisin tuskaani, menisin kappaleiksi ja kuolisin ahdistukseen en siltikään aio kääntää selkääni Hänelle ja elämälle, jonka olen Hänessä löytänyt. Ei siis ollut mitään pakopaikkaa. Täytyi vain ottaa tuska vastaan ja elää se läpi.

Eräänä syysiltana seisoin Kallossa ystäväni kanssa ja katselin merelle. Mieleeni tuli ajatus: Kuinka usein Jumala haluaisi puhua meille ihmisille jos vain olisimme virittyneet kuuntelemaan emmekä aina kiinnittäisi huomiotamme toisarvoisiin seikkoihin. Sitten huomasin merellä saderintaman. Kaukana edessäpäin sadeseinämä piiskasi veteen. Hetken verran koin kuin häivähdyksen tuttua ja turvallista Jumalan läsnäolon tunnetta Hänen "puhuessaan" sisimpääni: - Niin kuin konkreettisesti seisot kalliolla samalla tavalla minä olen sinulle kallio, ja kun vain pysyt tällä kalliolla etkä lähde luotani pois, ajallaan virvoittavat sateeni tulevat yllesi. Sade lähestyi nyt kovaa vauhtia, ja samassa se olikin kohdallamme piiskaten vaatteemme hetkessä läpimäräksi.

Jumalan antama lupaus toteutui... Sisäinen tuska ja lukkiutuneisuus alkoi hellittää. Sain taas kokea Hänen ihanan läsnälonsa ja hengellisen kokemusmaailman rikkauden ja jopa syvempänä kuin ennen.

Ehkä myös ymmärrykseni ja empatiani kärsivää lähimmäistä kohtaan oli lisääntynyt kokemuksen seurauksena. Toivottavasti.

Mutta jotakin kallisarvoista oli tapahtunut noiden kuukausien aikana. Ymmärsin sen jälkeenpäin. Tiedän nyt, ettei uskoni ole kiinni kokemuksissa, ei rukousvastauksissa eikä siunauksissa vaan Kristuksessa itsessään. Tahdon olla Hänen omansa ja luottaa Häneen tapahtuupa mitä tahansa. Vaikka en koskaan saisi kokea Hänen läsnäoloaan siltikin luotan Häneen, ja sisimmässäni tiedän ettei tämä ole perusteetonta luottamusta. Löytämäni turvallisuus ei kokenut haaksirikkoa ahdistukseni aikana vaan jollain ihmeellisellä tavalla vahvistui. Ahdistuksen helteessä ja "erämaassa" tapahtui syvä juurtuminen.

Rauhani ja onneni ei ole enää riippuvainen ulkonaisista olosuhteista, jotka ovat muuttuvia, vaan kumpuavat Hänestä joka on muuttumaton. Tärkeintä on Hänen sisäinen tuntemisensa ja siinä kasvaminen. Ja että olen saanut oppia erottamaan toisistaan "sielullisen" ja "hengellisen" etten sekoita tunnemaailman aistimuksia ja alitajunnasta ja inhimillisestä intuitiosta nousevia impulsseja (mitkä ovat omaa sielun elämää) hengellisyyteen eli Pyhän Hengen antamiin kokemuksiin (mitkä ovat Jumalan vaikutuksia ja puhetta Hänen omilleen ja omissaan). En tiedä olisiko tämä kasvu ollut mahdollista ilman vaikeaa erämaajaksoa?

Kuinka totta onkaan Jumalan lupaus jonka Hän antoi minulle vuosia sitten Kallossa. Virvoittava sade... Tapahtuma nousee usein mieleeni... kävellessäni aallonmurtajalla, loikkiessani kallioilla. Voinko koskaan olla kyllin kiitollinen? Erityisesti rakastan syksyisiä myrskyöitä kun kallioilla ei liiku muita. Riisun vaatteeni ja laskeudun kallionkoloon, odotan suurta aaltoa. Pidätän henkeä sen syöksyessä päälleni, puserran jalat ja kädet kiviin ettei vesimassa repäise minua mukaansa merelle. Olen lapsellisen onnellinen. Istun kalliolla veden pauhua kuunnellen ja nautin pärskeistä ihollani. Joskus kävelen siellä ystävien kanssa, kerätään risuja ja tehdään nuotio. Makaillaan kivellä kun pilvet purjehtivat yli. Melkein voisi heittäytyä runolliseksi...

Tiedätkö muuten, että Kallo on arameaksi Golgata? :)
Golgatalla tuomittiin rikolliset, mutta tuomion paikasta tulikin peruskallio kaikille jotka löytävät sovituksen Jeshuassa, joka tuomittiin meidän rikostemme tähden...
Tästä tulee myös suomen kieleen sanonta "pääkallonpaikka" mikä tarkoittaa paikaa jossa tapahtuu jotakin yksilöllisesti tai yhteisöllisesti erityisen merkittävää.

Kuva on otettu pari viikkoa sitten.
En viitsinyt kovin uhkarohkeaan koloon mennä kylpemään vaan valitsin vähän iisimmän paikan kun rannalla näkyi olevan muitakin ihmisiä. Samasta syystä pidin vaatteet päällä - ja hyvä olikin, olisi ollut noloa nähdä itsensä sanomalehdessä nakuna.
Eräs aaltoja kuvaava mies kysyi ystävältäni saako minua kuvata ja ystäväni annettua luvan


http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1220218126839_9_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1220218126839_2_orig.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1220218126839_1_orig.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1220218126839_4_orig.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1220218126839_6_orig.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1220218126839_7_orig.jpg