"Merkel rakastaa venäläisiä", kirjoittaa mm.

Etelä-Ossetia – Stalinin propaganda-ase

Media on kirjoittanut pitkin kesää, miten Georgia sortaa Venäjää. Georgiaan kuuluva Etelä-Ossetian autonominen alue vaatii kuulemma täyttä itsenäisyyttä. Samaa toistellaan Abhasian autonomisesta tasavallasta, jonka kapinointi on myös Venäjän järjestelmällisen kiihotuksen aikaansaamaa.

Vahvasti ihmettelen, kuka vielä tosissaan uskoo venäläispropagandaa, joka ei juuri poikkea Mainilan laukauksista. Tänään sentään lännessä yritetään auttaa Georgiaa, mutta Suomen kelkasta pudonneet tutkijat, poliitikot ja ”Venäjän erikoistietäjät” jaksavat yhä luottaa Venäjän lupauksiin, vaikka maa on jäänyt kerta kerran jälkeen kiinni valheista.

Etelä-Ossetia, oik. Shida Kartli, on hamasta historiasta ollut Georgian sydänaluetta, jolla ei ollut mitään tekemistä Pohjois-Ossetian kanssa ennen kuin Stalin käynnisti hajota ja hallitse -kansojensiirto-ohjelmansa. Alle 100 kilometrin päähän Tbilisistä perustettiin 1922 keinotekoinen autonominen alue, jonka asukkaiksi alettiin siirtää Venäjälle uskollisia osseetteja. Heidän avullaan oli tietenkin tarkoitus lietsoa ”konflikteja” Kaukasiaan.

Projekti takkuili pitkään, sillä vielä 1945 pääkaupunki Tshinvalissa asui tasan kaksi osseettiperhettä. Vielä 90-luvulla osseetteja asui emämaassa Georgiassa kymmeniätuhansia, Etelä-Osetiassa vain 2000, joita Venäjä uhkasi tulla puolustamaan, halusivatpa he sitä tai eivät.

Lopulta – 1990-alussa – Venäjä onnistui lietsomaan sotansa. Tätä auttoi paitsi öljyputkisopimus USA:n kanssa myös Shevardnadzen rakentamana Roka-sola, jonka politrukki antoi ensin palkkioksi omalle mafialleen, huumereitiksi ja muuhun salakuljetukseen. Solaa hallitsivat tuolloin painija ja bisnesmies Eduard Kokoiti ja Venäjän suurmafiosot, jotka “paramilitaristisine” joukkioineen ja aseineen auttoivat rikoksiin ihmiskuntaa vastaan syyllistynyttä kommunistipolitrukkia kaatamaan maan laillisen hallinnon ja saivat vastineeksi myös rahaa ja poliittista valtaa. Venäläisrikollinen Kokoitikin vain odottaa, milloin hänen nimityksensä Etelä-Ossetian presidentiksi toteutuu. Samalla sabluunalla Kreml nimitti Tshetsheniaankin presidentiksi maan suurimman rikollismafison.

Olen vieraillut Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa vuodesta 1978, enkä vuosikymmeneen nähnyt alueilla kansallisuusristiriitoja, saati sitten sotia. Etelä-Ossetian autonominen alue oli samalla tavalla Georgiaa kuin Abhasian ja Adzarian autonomiset muslimitasavallat. Georgian onnistuttua 1990 järjestämään Neuvostoliiton historian ensimmäiset vapaat parlamenttivaalit Gorbatshov heitti peliin Etelä-Ossetia-nappulansa. Neuvostojoukot ja paikalle toimitetut kaikenkarvaiset ”puolisotilaalliset” venäläis-ossetialaiset joukkiot ryhtyivät toden teolla sotimaan kansan tukemaa uutta presidenttiä vastaan. Vaaleja ei saatu estetyksi, mutta taistelut kiihtyivät.

Lopulta alueelle siirrettiin kokonainen divisioonallinen neuvostosotilaita. Georgiaa vaadittiin allekirjoittamaan IVY-liittosopimus. Gorbatshov painosti jatkuvasti presidenttikilvan 87-prosenttisella äänivyöryllä voittanutta Zviad Gamsahurdiaa ukaasilla ”Niin kauan sota Etelä-Ossetiassa jatkuu, kunnes allekirjoitat liittosopimuksen”. Olin paikalla todistamassa yhtä uhkauspuhelua.

Abhasian tavalla Etelä-Ossetiaan jääneet georgialaiset kokivat kovia; heitä ryöstelivät ja surmasivat niin osseetit kuin ”venäläiset rauhanturvaajatkin”, joita siirrettiin joukoittain Etelä-Ossetiaan. Propaganda kiihtyi, kyliä tuhottiin ja Venäjän passeja jaettiin kaikille halukkaille. Syksyllä 1991 alueen rajalle ilmestyi kyltti: Tulette nyt Neuvostoliiton etupiirin.

Tehtiinkö siis uusi etupiirisopimus?

Todennäköisesti autonomiat oli jo aiemmin sovittu luovutettaviksi Neuvostoliiton valtapiiriin. Jeltsin muistutti länttä asiasta, mutta Shevardnadze kielsi koskaan moisesta paktista kuulleensakaan. Georgian demokratian kaatamisessa Venäjä, joka teki varsinaisen likaisen työn, jätettiin ilman palkkiota.

Vain Shevardnadze sai USA:n estämättä ryöstää valtion kuiviin humanitääristä apua myöten. Yli 10 vuotta USA odotti Shevardnadzen oman lupauksen toteutumista, mutta uutta öljyputkea ei kuulunut. Kalliiksi kommunistipolitrukki jenkeille kävi, ja lopulta miehelle oli annettava kenkää. Kuka petti ja ketä, on tutkimuksen alla. Länttä kannattava Saakashvili tuli ainakin petetyksi moneen kertaan. Kutsua Natoon ei tullutkaan ja Georgia sai sotia Etelä-Ossetiassa yksin. Henkinen tuki kun harvoin säästää ihmisiä.

Demokraattinen Georgia jätettiin 1991 taas yksin, kuten Suomi talvella 1939. Sikäli presidentti Saakashvili puhuu asiaa. Etupiirisopimukseen USA:n ja Venäjän kanssa sisältyi tiettävästi Itä-Euroopan maitten ja Baltian itsenäistyminen ja Saksojen yhdistyminen. Kaukasia ja Keski-Aasia jäisivät Neuvostoliiton käsiin. Vielä kesällä 1991 tehtiin yritys pakottaa Georgia IVYyn. Gorbatshov oli hävinnyt valtataistelun Jeltsinille, joka jatkoi nyt vuorostaan Georgian painostamista, pääaseena edelleen Etelä-Ossetian sota.

Syyskuussa 1991 ex-neuvostotasavaltojen johtajat kerääntyivät Kremlissä Jeltsinin työhuoneeseen, jossa kokouksen vetämisestä vastasi USA:n ulkoministeri George Baker. Huoneen haltija keskittyi lähinnä virvokkeitten nauttimiseen. Otteet liittosopimuksesta kieltäytyvää Georgiaa kohtaan olivat tylyt: Baker raivosi otsasuoni pullistuen, iski nyrkkiä pöytään ja esitti pääministeri Gugushvilille viimeisiä uhkauksiaan, mutta turhaan. Myös öljyrikas Azerbaidzhan kieltäytyi liittymästä IVYyn.

Georgiaa kokouksessa edustanut pääministeri Gugushvili – nykyään maanpaossa Suomessa – pysyi tiukasti hallituksensa päätöksen takana: Kun kerran yhdestä liittovaltiosta oli päästy eroon, ei uuteen haluttu liittyä. USA:n apuun luotettiin. Olihan länsi vuosikymmenet lupaillut tukensa sorretuille neuvostokansoille.

Mutta jo lokakuussa Georgian demokraattiselle johdolle valkeni, mitä Bakerin uhkaukset sisällään pitivät. Maailmalle levisi ensin uutinen, jonka mukaan 6.10. Georgian oppositio yritti kaataa ”diktaattori Gamsahurdian”, joka mukamas oli antanut käskyn avata tulen rauhallisia mielenosoittajia vastaan. Todistin vieressä, miten tilanne oli täysin päinvastainen: kyseessä oli katuopposition kaappausyritys.

Suomi valmisteli kesän 1992 Etykin puheenjohtajuutta, mutta toimi Georgian kohdalla täysin vastoin järjestön päätösasiakirjaa. Sen sijaan että olisi kieltäytynyt kokonaan keskustelemasta aseellisesti vallan kansan valitsemalta presidentiltä ja parlamentilta kaapanneen joukkion kanssa, Suomi kutsui kokoukseen rikollisen kaappausjohtajan, Eduard Shevardnadzen. Eikä päästänyt edes maahan äänivyöryllä valittua presidenttiä. Ylimieliset suomalaispoliitikot tanssivat Koiviston pillin mukaan.

Kaikki muut ex-neuvostotasavallat hyväksyttiin mukaan, mutta ei sitä SNTL:n ensimmäistä aidoilla vaaleilla valittua presidenttiä. Poikkeuksen teki Tshetshenia, josta Gamsahurdia sai turvapaikan. Allekirjoittanut siinä siivellä. Kävin kerjäämässä konetta sekä Azerbaidzhanista että Liettuasta, mutta molempia uhkasivat neuvostojoukot ja koneet tarvittiin puolustautumiseen.

Sodanlietsoja rauhanturvaajana

Vaikeaa on ollut vuosien aikana selitellä mm. medialle, ettei näin kerta kaikkiaan olisi saanut tehdä: kieltää edustusoikeus sääntöjen mukaisesti valitulta hallinnolta. Etyk on parlamenttien välinen elin, jonka peruskirjassa edellytetään, ettei asein valtansa ottaneen hallinnon kanssa edes neuvotella. Suomi ei kai sitten tätä faktaa tiennyt. Presidentti Koiviston kohdalla asiantuntemus tökki myös USA:ssa, jossa Koivisto kutsui mm. Baltian presidenttejä fasisteiksi ja ilmoitti, että ”Venäjä ja vain Venäjä kykenee turvaamaan IVY-maitten rauhan”.

Siis vain suurvalta, joka on aloittanut, ylläpitää ja aseistaa kaikki Kaukasian sodat, olisi ainoa paikallinen rauhanturvaaja? Halutaanko Suomessakin samaa, koska Naton kavahtaminen on kansan ja suomettumispoliitikkojen keskuudessa muuttunut suorastaan harrastukseksi. Jotkut asiantuntijat ovat sentään yrittäneet kysellä: ”Miten me saatoimme käsittää Venäjän aikeet niin väärin?”

Siksi, että ette tahtoneet kuulla todellisia Venäjän asiantuntijoita, joita kyllä Suomesta ja mm. Baltiasta löytyy joka ainoaan tv-lähetykseen. Pääministeri Gugushvilia, arvostettua yliopiston professoria, ei hyväksytty ilmaiseksi luennoimaan edes orientologiasta. Te halusitte kuunnella pelkästään vanhaa liturgiaa ja yksipuolisia venäläistutkijoita. Näin saatiin tutkimusrahat pyörimään oikeaan osoitteeseen.

Suomeksi sanottuna: Venäjä-tietoa kärrättiin vuosikausia kankkulan kaivoon ja Aleksanteri-instituutti miehitettiin vanhoilla hyvillä neuvostoihailijoilla. Nyt tästä tietämättömyydestä saa maksaa koko Suomen kansa. Ja todennäköisesti taas yksin ja pelkällä kokardilla varustautuneena, kuten Suomussalmessa aikoinaan...

Aila Niinimaa-Keppo, toimittaja
Suomi–Georgia–seura ry:n puheenjohtaja
Vantaa