jäädä loukkuun? Menetin puolisoni noin vuosi sitten. Aika on ollut raskasta ja on edelleen. Pienen pieni helpotus on kuitenkin tullut olooni. Uskonkin että suru tulee olemaan kumppanini lopun elämääni jollain lailla ja ikävä. Olen puhunut henkilön kanssa joka on ollut leski pitkään. Hänellekin suru tuntuu olevan hallitseva asia, vaikka läheisen kuolemasta onkin jo vuosia. Miten te muut, jotka olette olleet leskiä jo vähän pitempään, millä lailla suru on teidän elämässä tällä hetkellä? Miten suru on muuttanut muotoa? Onko yksinäisyys vai kumppani ja miten entinen elämä ja nykyisyys on toiminut.
voiko
suruun
6509
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Suru, jonka uskon johtuvan siitä, että on joutunut luopumaan, jostakin sellaisesta, mitä ei olisi halunnut vielä menettää.
Kyllä se helpottaa ajan myötä.
Ja onnihan on ollut se, että olemme saaneet kulkea rakkaamme kanssa, edes jonkin matkaa. On muistot, joita meiltä ei kukaan ota pois.
Mielestäni suruun ei auta kuitenkaan jäädä "makaamaan". Koska tällaistähan tämä elämä on. Tänne tullaan ja täältä lähdetään. Kaikella on merkityksensä.
Olen ollut neljä vuotta leskenä. Ja kyllä puolivuotta kuljin raskaassa mustassa sumussa. Jos muistelen kokonaisuudessaan ekaa vuotta, oli se raskas. Ensimmäinen pääsiäinen ilman puolisoa, ensimmäinen äitienpäivä ja -juhannus, Isänpäivänä melko tuskaista (pienin lapsemme 2v) ja ensimmäinen Joulu. (ikävä kova, aattona haudalla itkin, joulupäivänä jo helpotti) Toinen vuosi oli jo jokseen helpompi ja helpottanut on pikkuhiljaa. Viellä nyt kuluneena kesänä Juhannuksena oli ikävä. Mutta muistot lämmittävät ja muistan rakkaani hymyn. Myös minusta tuntuu että elän uutta elämää. On uusi ja eri alan työ ja muutenkin tuntuu, että olen selvinnyt. Harrastuksen parista olen saanut hyviä ystäviä, yleensäkin ottaen ystävistä on tullut tärkeitä. Lavatansseissa kävin kaksi kertaa tänä kesänä: Samalle lavalle, jossa puolisonikin kanssa kävin kesäisin, on kiva mennä. Yksinkin. Voimia sinulle ja surutyöllesi: ajalla on ihmeellinen merkitys!
Omaa leskeyttä on kestänyt jo iäisyys. Ja näin pitkän ajan kuluessa voin sanoa, että nämä vaikeat asiat ovat myös vahvistaneet minua ihmisenä :)
On iltoja ja juhlapyhiä, jolloin mietin pois mennyttä puolisoani. Oikeastaan en enää tunne surua menetyksestä. Vaan muistelen häntä iloiten siitä, mitä kaikkea sain hänen kanssaan kokea.
Uutta puolisoa minulla ei ole. Olen jotenkin tullut niin mukavuuden haluiseksi. Että nautin jopa tästä yksinolosta.
"...että nautin jopa yksinolosta" Näin on! Vaikka välillä mietin olenko erakoitunut? En välitä lähteä mihinkään enkä kyllä kutsu vieraitakaan kun muksujen synttäreille. Ei sen puoleen ei me oltu miehenkään eläessä mitään "kyläluutia".
Mutta nyt nautin tästä oman itseni herruudesta.
Suru on muuttunut kaipaukseksi ja ikäväksi. Elämä on pikkuhiljaa palannut raiteilleen (vai pitäiskö sanoa uusille raiteille), arki alkanut sujua ja "mustat hetketkin" iskevät enää harvemmin.
Minulla nuorimmat lapset vielä kotona joten heidän ansiostaan on vaan pitänyt jaksaa yli vaikeimmankin.
Uutta kumppania ei ole. En ole valmis, enkä edes halua, uuteen suhteeseen.
Paljon on joutunut uutta opettelemaan, siis niitä "miesten töitä" ;) mutta toisaalta on hienoa huomata niihin pystyvänsä! -kun on pakko.
Anna itsellesi ja surullesi aikaa. Hissunkissun helpottaa. Ja onhan ne ihanat muistot yhteisistä vuosista.
muistot ovat jälleennäkemistä varten sitten aikanasi.