(Tapahtui Saksassa 1967)
>>Olimme mieheni kesäloman aikana lähteneet kiertelemään autollamme pitkin kaunista saksalaista maaseutua ja suuntasimme Stuttgartista Ansbachin kautta kohden Nürnbergiä. Sieltä jatkoimme samaa tietä, joka rajan ylitettyään johtaa Tsekkoslovakiaan ja Pilsenin kautta kauniiseen Prahaan.
Emme kuitenkaan aikoneet naapurimaahan asti, vaan tarkoituksemme oli palata noin 50 kilometrin päässä Nürnbergistä sijaitsevasta pikkukaupungista pohjoisempaa reittiä.
Tuon pikkukaupungin nimi alkaa T-kirjaimella, sen enempää en halua siitä sanoa. Eihän sen nimi ole pääasia. Sitä paitsi en tahdo yllättäen esiin nousseille, entisen elämäni vielä elossa oleville sukulaisilleni hankaluuksia.
Ajelimme siis metsäistä maantietä ja lähestyimme kaupunkia, jonka tyylikkäät maalaismaiset pikkutalot tervehtivät meitä värikkäästi somistetuin päädyin.
Pian varsinainen luonto ja metsä jäivät taakse ja kaupunki sulki meidät kapeitten katujensa sokkeloihin. Siro punatiilinen kirkontorni tuntui kurkistelevan meitä jokaisen kadunkulman takaa.
Silloin tunsin äkkiä kuumeenomaisen aallon sävähtävän lävitseni. Niskaani alkoi polttaa, ja hengitykseni tiheni käsittämättömällä tavalla. Myös pulssini nopeutui samassa tahdissa. Silmäni aivan kuin terävöityivät, ja ympärilläni oleva tienoo kaikkine yksityiskohtineen alkoi tuntua aivan tutulta.
Tuo tunne otti minut valtaansa samaan tapaan kuin olisin palaamassa ennen olleeseen olotilaani, josta aivan äsken, vain muutama hetki sitten, olen lähtenyt. Viimein tiesin, että KOKO TÄMÄ KAUPUNKI ON MINULLE TUTTU.
Alkuun päätin pitää tunnelmani omana tietonani, mutta kauan en siihen pystynyt. Minun oli pakko purkaa se ääneen. Viimein melkein kiljaisin: - Herra Jumala, täällä minä olen elänyt ja asunut ennen...Minä tunnen kaiken täältä...Tämä on aivan tuttu kaupunki, kuin kotiseutu.
Mieheni pysäytti auton jalkakäytävän reunaan. Tämä oli hänelle niin hämmentävää puhetta, ettei hän pystynyt enää edes ajamaan. Hän vain tuijotti minua suurin silmin: - Mitä sinä sanoit?
Kun en heti pystynyt vastaamaan, hän tiukkasi lempeästi: - Milloin sinä olet täällä ollut?
- En minä ole täällä ollut koskaan, en ikinä. Syntymäseutuni ja kotikaupunkini ovat täysin eri puolilla maata, tiedäthän sinä. En ole koskaan ollut tässä kaupungissa aikaisemmin!
Uskoin toki, ettei mieheni luullut minun tulleen hulluksi, mutta kyllä hänen katseensa huolestutti minua jonkin verran.
Koetin selittää tuntemuksiani kiihtymättä. Viimein Karl alkoi tajuta, ettei tässä ole kysymyksessä henkinen häiriintyminen, vaan hänen vaimolleen on tapahtumassa jotain ennen kokematonta ja täysin tavanomaisuudesta poikkeavaa. Niinpä hän alkoi ymmärtäväiseen sävyyn tiedustella tarkemmin mielialojani.
Selitin hänelle, että yhtäkkiä kaikki, koko ympäristö, talot ja kaduilla kulkevat ihmiset, olivat tulleet minulle kuin vanhoiksi tuttaviksi. Kaikki vaikutti sellaiselta, minkä keskellä olisin ikäni asunut ja ollut. Aivan kuin mitään muuta elämässäni ei olisi olemassakaan.
Hetkittäin jopa oma mieheni tuntui liittyvän epämääräisen huonosti kokonaiskuvaan. En minä häntä sen vieraammaksi kokenut, mutta mutta hän vain vaikutti kuin syrjästäkatsojalta.
Muutamien tuokioiden kuluttua tapahtui kokemuksissani uusi käänne. Yllättäen kaikki tasoittui, mieleni rauhoittui ja kaikki asiat tavallaan asettuivat paikalleen siinä uudessa tunnelmassa, johon olin joutunut. Nyt tiesin, että olin siirtynyt - tai ainakin osa minusta oli siirtynyt - aikaan ennen toista maailmansotaa.
Tiesin olevani nuori tyttö, lapsi vielä, jonka nimi oli Maria ja jonka sukunimi alkoi D-kirjaimella. Olin syntynyt tässä kaupungissa ja elänyt näissä maisemissa ja sen takia pystyin muistamaan monia yksityiskohtia entisestä elämästä kuin eilispäivästäni.
Muistin myös miltä talo, missä olin asunut, näytti. Muistin, että vanhempani olivat hiljaisia, vakaita ihmisiä. Isäni oli ammatiltaan muurari, kuului kaupunginvaltuustoon ja omisti maatilan. Tiesin, että minulla on kaksi vanhempaa
veljeä. Vain se seikka, miten olin kuollut tuossa aikaisemmassa elämässäni, askarrutti mieltäni. Sitä en muistanut. Päättelin, että tietysti minun on täytynyt kuolla jo kerran aikaisemmin, enhän muuten voisi olla nyt tämä, joka olen - Inge Ammann. Mainitsin tästä miehelleni. Tässä vaiheessa hän katseli minua todella huolestuneena.
Viimein päätin keskittää koko tahdonvoimani ja pyrkiä rauhoittamaan mieleeni tulvivaa todellisuutta ja ryhtyä järkevästi päättelemällä erittelemään tunteitani ja tilannetta.
Onneksi mieheni oli jo saanut rauhallisuutensa takaisin ja ehdotti, että jos kerran muistan näin vboimakkaasti eläneeni tuollaisessa elämässä, niin siitä on otettava tarkemmin selvää. Vain siten se saadaan pois päiväjärjestyksestämme.
Se oli mielestäni hieno ajatus. On syytä yrittää saada selville, onko tämä Maria D. todella ollut olemassa.
Lähdimme liikkeelle. Ohjeitteni mukaisesti Karl käänsi auton nokan takaisin tulosuuntaan. Seuraavasta kulmasta käännyimme vasemmalle ja jatkoimme hiljakseen vähäliikenteisellä kadulla. Katu oli näköjään aivan hiljattain levennetty ja päällystetty, ja monet muistamani puutalot oli purettu. Tilalle oli kohonnut masentavan näköisiä pakkilaatikoita.
Kuitenkin pystyin toimimaan kuin kokenut turistiopas konsanaan. Osoitin oikealla puolella katua olevaa kauniisti ristilaudoituksin koristeltua kaksikerroksista kivitaloa, jonka seinässä riippui tyylitelty tavernan kilpi.
- Tuossa talossa on minun entinen kotini, sanoin ja huomasin ääneni vavahtavan.
Tulimme hämärään, hiljaisen viileään ravintolaan. Sen sisustus oli yhä vielä vanhanaikaista, kuten ennenkin. Tummanruskeat kattohirret olivat koristeveistoksin kirjaillut, ja seinillä oli edelleen monia lasin alle kehystettyjä mestarimaalareitten painojäljennöksiä. Kuten ennenkin. Muistin kaiken oikein hyvin. Olin ollut tässä salissa monet kerrat, sillä kaupunkikotimme oli sijainnut yläkerrassa.
Tiskin takana oli viisissäkymmenissä oleva harmaakiharainen, tukevahko mies. Tunsin hänet heti.. Hän oli ravintolan omistaja ja perheemme ja koko sukumme hyvä ystävä.
Mutta kuinka hän olikaan vanhentunut siitä, kun hänet lapsena näin. Tyhmyyksissäni ajattelin jopa sellaista, että katsotaanpas, minkä vaikutuksen sisääntuloni häneen tekee. Sanoin tuttavallisesti: - Sinustahan on tullut jo aikamies. Muistatko minut? Minä olen sieltä D:n farmilta - Maria.
Tämä tuntui kuitenkin olevan miehelle tarpeettoman suuri yllätys. Liian monta arvoitusta yhdellä henkäisyllä. Eihän hän voinut tunnistaa minua. Hän ei niin ollen sanonut sanaakaan, katseli vain hiukan epäileväisenä meitä kumpaakin.
Tällöin mieheni puuttui puheeseen, ja helpotuksekseni huomasin, että Karlin asiallinen ja rauhallinen tyyli sai tavernan isännän kasvojen ilmeen sulamaan. Karl tiedusteli, mahtoiko hän tietää, mitä tapahtui sennimiselle tyttöselle, jonka vaimoni mainitsi. Elääkö täällä sennimisiä ihmisiä? Onko sellainen maatila olemassa, ja onko tavernan yläkerrassa asunut senniminen perhe?
Alkuun mies vaikutti haluttomalta vastaamaan. Hänestä näki selvästi, että pääseminen yllättäen ilmestyneen hämmästyksen ylitse otti koville.
Hän räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin, siirsi tuhkakuppia paikasta toiseen, pyyhkäisi tiskiltä pari olematonta roskaa ja kohenteli jatkuvasti sinisen paitansa kaulusta.
Mutta sitten hän äkkiä näytti saaneen takaisin lupsakkaan olemuksensa. Hän naurahti ja rykäisi:
- Kyllä se pitää paikkansa. Täällä on asunut sellainen perhe. D:n vanha pariskunta on jo kuollut, siis sen Maria-tyttösen vanhemmat. Toinen perheen pojista kaatui sodassa itärintamalla 1943. Hän oli 27-vuotias. Mutta toinen pojista, se vanhempi, elää vielä. Hän on nyt kaiketi yli kuudenkymmenen, olisikohan siinä kuudenkymmenenkahden paikkeilla...Hän yrittää pitää sitä vanhaa maatilaa koossa, mutta vaikeaa se on. Sinne pitäisi saada koneita ja apulaisia, ja kaikki se maksaa paljon...
Sitten mies katsoi minua pitkään ja tutkivasti. Uskoin jo hänen tunnistavan minut, mutta hän jatkoi, että se Maria-tyttönen oli myös kyllä olemassa ja että hän muistaa tytön oikein hyvin.
- Siellä maalla taitaa vielä olla tallessa pieni punainen lipas, joka kuului sille viehättävälle lapsukaiselle. Siinä lippaassa hän säilytti kortteja ja puisia helmiä. Ja oli siellä ainakin yksi sormus, sen tiedän, koska itse sen kerran hänelle annoin...
Me seisoimme mieheni ja minä kuin kuvapatsaat. Minä tuskin hengitin. Jossakin salin perällä istui vanha mies juoden tuopistaan kullankeltaista olutta. Hän seurasi tapahtumaa silmiään siristellen. Tavernan isäntä piti pienen tauon katsellen ylös kattohirsiin.
- Se oli suuri suru meille kaikille., se Marian kohtalo. Hän kuoli seitsemän vanhana ja hyvin traagisesti. Hänhän syntyi vanhemmilleen aivan kuin ylimääräisenä lahjana, he kun olivat jo silloin aika iäkkäitä...
Minua huimasi. Kuulin nyt totuudellisen tiedon edellisen elämäni lopusta. Kun tajusin, että mies puhui minun kuolemastani, minua puistatti. Mies ei voinut edes kuvitella, että tyttö, jota hän parhaillaan muistelee, seisoo hänen edessään. Karl sai jälleen nopeammin mielenmalttinsa jaloilleen ja kysäisi:
- Mikä tämä traaginen tapahtuma oli?
- No joo, ravintoloitsija huokaili. Näytti kuin kyyneleet eivät olisi kaukana hänen silmistään. - Se oli kuitenkin ilmeisen nopea ja tuskaton lähtö... Sehän se aina kuitenkin on hyvä asia. Vaikka se kyllä järkytti koko seutua kamalasti. Maria oli silloin siellä maatilalla, kun oli kesä, ja se oli mennyt talliin ja saanut siellä hevosen potkun päähänsä...
Lävitseni kulki kuin sähköisku. Tuona hetkenä koko kauhea tapahtuma syöksähti mieleeni selvänä. Tunsin kokevani sen uudelleen. Muistin ja näin itseni pienenä tyttönä kulkemassa hevosen takana tarkoituksenani silittää sen häntää, kun äkkiä eläin säikähti parrelta kuulunutta kolahdusta ja hyppäsi etujaloilleen potkaisten takajalkojaan taakse... Eihän eläin ollut nähnyt, että siellä olin minä - Maria...
Heräsin tajuihini vasta istuessani ravintolan ikkunapöydässä ja Karlin yrittäessä kaataa suuhuni väkevää konjakkia. Ravintoloitsija istui vieressäni huolestuneena, ja oluttaan ryyppinyt vanhus oli siirtynyt viereisen pöydän päähän.
Olin kuulemma parkaissut äkkiä kuin tuskasta ja pyörtynyt.
Minun kohdallani tutkimukset päättyivät siihen. Ei myöskään Karl ollut innokas paneutumaan laajemmalle alueelle minun entisen elämäni vaiheisiin. Olin pyytämättä saanut kulkea mystisen polun sellaisessa maastossa, minne tavallinen ihminen ei sattumalta joudu kuin ani harvassa tapauksessa.
Se oli ollut kokemuksena raskas ja kammottava, mutta jossakin aivojeni sisällä tuntui kirkkaalta ja seesteiseltä. Olin nyt varma, että entinen elämäni Maria D:nä oli läpäissyt minut tai minä olin kulkenut kappaleen matkaa samanaikaisesti nykyisyydessä ja menneisyydessä.
En olisi enää halunnut tavata edelleisen elämäni veljeä enkä myöskään käydä maatilalla, jossa olin kuollut. Se tuntui tarpeettomalta.
Sanalla sanoen koko vierailumme tuossa pikkukaupungissa oli samanaikaisesti kauheinta, mitä minulle koskaan oli sattunut, ja myös parhainta, mitä ihmiselle saattaa tapahtua.
Olin saanut todistaa jotain sellaista, mitä en aikaisemmin olisi uskonut olevan olemassakaan. Nyt sen sijaan tiesin, että lapsena kuolleesta Mariasta oli tullut uusi elämä ja uusi ihminen ja se olin juuri minä, nyt 26-vuotias Inge Ammann.
Stuttgartilainen sanomalehtimies kirjoitti Inge Ammannin tarinasta lyhennetyn kuvauksen ja innostui sen yhteydessä tutkimaan, pitivätkö tarinassa ilmenevät asiat yhtä totuuden kanssa. Tulos oli sellainen, minkä tohtori Stevenssonkin hyväksyy.
Maria D. oli syntynyt vuonna 1923 ja kuollut vuonna 1930 juuri täytettyään seitsemän vuotta. Yksitoista vuotta kului, ennen kuin hän syntyi vuonna 1941 Inge Ammanniksi.
Tavernan pitäjä oli Ingen vierailun aikana 65-vuotias, mutta Marian onnettomuuden tapahtuessa vasta 37-vuotias.
>>Olimme mieheni kesäloman aikana lähteneet kiertelemään autollamme pitkin kaunista saksalaista maaseutua ja suuntasimme Stuttgartista Ansbachin kautta kohden Nürnbergiä. Sieltä jatkoimme samaa tietä, joka rajan ylitettyään johtaa Tsekkoslovakiaan ja Pilsenin kautta kauniiseen Prahaan.
Emme kuitenkaan aikoneet naapurimaahan asti, vaan tarkoituksemme oli palata noin 50 kilometrin päässä Nürnbergistä sijaitsevasta pikkukaupungista pohjoisempaa reittiä.
Tuon pikkukaupungin nimi alkaa T-kirjaimella, sen enempää en halua siitä sanoa. Eihän sen nimi ole pääasia. Sitä paitsi en tahdo yllättäen esiin nousseille, entisen elämäni vielä elossa oleville sukulaisilleni hankaluuksia.
Ajelimme siis metsäistä maantietä ja lähestyimme kaupunkia, jonka tyylikkäät maalaismaiset pikkutalot tervehtivät meitä värikkäästi somistetuin päädyin.
Pian varsinainen luonto ja metsä jäivät taakse ja kaupunki sulki meidät kapeitten katujensa sokkeloihin. Siro punatiilinen kirkontorni tuntui kurkistelevan meitä jokaisen kadunkulman takaa.
Silloin tunsin äkkiä kuumeenomaisen aallon sävähtävän lävitseni. Niskaani alkoi polttaa, ja hengitykseni tiheni käsittämättömällä tavalla. Myös pulssini nopeutui samassa tahdissa. Silmäni aivan kuin terävöityivät, ja ympärilläni oleva tienoo kaikkine yksityiskohtineen alkoi tuntua aivan tutulta.
Tuo tunne otti minut valtaansa samaan tapaan kuin olisin palaamassa ennen olleeseen olotilaani, josta aivan äsken, vain muutama hetki sitten, olen lähtenyt. Viimein tiesin, että KOKO TÄMÄ KAUPUNKI ON MINULLE TUTTU.
Alkuun päätin pitää tunnelmani omana tietonani, mutta kauan en siihen pystynyt. Minun oli pakko purkaa se ääneen. Viimein melkein kiljaisin: - Herra Jumala, täällä minä olen elänyt ja asunut ennen...Minä tunnen kaiken täältä...Tämä on aivan tuttu kaupunki, kuin kotiseutu.
Mieheni pysäytti auton jalkakäytävän reunaan. Tämä oli hänelle niin hämmentävää puhetta, ettei hän pystynyt enää edes ajamaan. Hän vain tuijotti minua suurin silmin: - Mitä sinä sanoit?
Kun en heti pystynyt vastaamaan, hän tiukkasi lempeästi: - Milloin sinä olet täällä ollut?
- En minä ole täällä ollut koskaan, en ikinä. Syntymäseutuni ja kotikaupunkini ovat täysin eri puolilla maata, tiedäthän sinä. En ole koskaan ollut tässä kaupungissa aikaisemmin!
Uskoin toki, ettei mieheni luullut minun tulleen hulluksi, mutta kyllä hänen katseensa huolestutti minua jonkin verran.
Koetin selittää tuntemuksiani kiihtymättä. Viimein Karl alkoi tajuta, ettei tässä ole kysymyksessä henkinen häiriintyminen, vaan hänen vaimolleen on tapahtumassa jotain ennen kokematonta ja täysin tavanomaisuudesta poikkeavaa. Niinpä hän alkoi ymmärtäväiseen sävyyn tiedustella tarkemmin mielialojani.
Selitin hänelle, että yhtäkkiä kaikki, koko ympäristö, talot ja kaduilla kulkevat ihmiset, olivat tulleet minulle kuin vanhoiksi tuttaviksi. Kaikki vaikutti sellaiselta, minkä keskellä olisin ikäni asunut ja ollut. Aivan kuin mitään muuta elämässäni ei olisi olemassakaan.
Hetkittäin jopa oma mieheni tuntui liittyvän epämääräisen huonosti kokonaiskuvaan. En minä häntä sen vieraammaksi kokenut, mutta mutta hän vain vaikutti kuin syrjästäkatsojalta.
Muutamien tuokioiden kuluttua tapahtui kokemuksissani uusi käänne. Yllättäen kaikki tasoittui, mieleni rauhoittui ja kaikki asiat tavallaan asettuivat paikalleen siinä uudessa tunnelmassa, johon olin joutunut. Nyt tiesin, että olin siirtynyt - tai ainakin osa minusta oli siirtynyt - aikaan ennen toista maailmansotaa.
Tiesin olevani nuori tyttö, lapsi vielä, jonka nimi oli Maria ja jonka sukunimi alkoi D-kirjaimella. Olin syntynyt tässä kaupungissa ja elänyt näissä maisemissa ja sen takia pystyin muistamaan monia yksityiskohtia entisestä elämästä kuin eilispäivästäni.
Muistin myös miltä talo, missä olin asunut, näytti. Muistin, että vanhempani olivat hiljaisia, vakaita ihmisiä. Isäni oli ammatiltaan muurari, kuului kaupunginvaltuustoon ja omisti maatilan. Tiesin, että minulla on kaksi vanhempaa
veljeä. Vain se seikka, miten olin kuollut tuossa aikaisemmassa elämässäni, askarrutti mieltäni. Sitä en muistanut. Päättelin, että tietysti minun on täytynyt kuolla jo kerran aikaisemmin, enhän muuten voisi olla nyt tämä, joka olen - Inge Ammann. Mainitsin tästä miehelleni. Tässä vaiheessa hän katseli minua todella huolestuneena.
Viimein päätin keskittää koko tahdonvoimani ja pyrkiä rauhoittamaan mieleeni tulvivaa todellisuutta ja ryhtyä järkevästi päättelemällä erittelemään tunteitani ja tilannetta.
Onneksi mieheni oli jo saanut rauhallisuutensa takaisin ja ehdotti, että jos kerran muistan näin vboimakkaasti eläneeni tuollaisessa elämässä, niin siitä on otettava tarkemmin selvää. Vain siten se saadaan pois päiväjärjestyksestämme.
Se oli mielestäni hieno ajatus. On syytä yrittää saada selville, onko tämä Maria D. todella ollut olemassa.
Lähdimme liikkeelle. Ohjeitteni mukaisesti Karl käänsi auton nokan takaisin tulosuuntaan. Seuraavasta kulmasta käännyimme vasemmalle ja jatkoimme hiljakseen vähäliikenteisellä kadulla. Katu oli näköjään aivan hiljattain levennetty ja päällystetty, ja monet muistamani puutalot oli purettu. Tilalle oli kohonnut masentavan näköisiä pakkilaatikoita.
Kuitenkin pystyin toimimaan kuin kokenut turistiopas konsanaan. Osoitin oikealla puolella katua olevaa kauniisti ristilaudoituksin koristeltua kaksikerroksista kivitaloa, jonka seinässä riippui tyylitelty tavernan kilpi.
- Tuossa talossa on minun entinen kotini, sanoin ja huomasin ääneni vavahtavan.
Tulimme hämärään, hiljaisen viileään ravintolaan. Sen sisustus oli yhä vielä vanhanaikaista, kuten ennenkin. Tummanruskeat kattohirret olivat koristeveistoksin kirjaillut, ja seinillä oli edelleen monia lasin alle kehystettyjä mestarimaalareitten painojäljennöksiä. Kuten ennenkin. Muistin kaiken oikein hyvin. Olin ollut tässä salissa monet kerrat, sillä kaupunkikotimme oli sijainnut yläkerrassa.
Tiskin takana oli viisissäkymmenissä oleva harmaakiharainen, tukevahko mies. Tunsin hänet heti.. Hän oli ravintolan omistaja ja perheemme ja koko sukumme hyvä ystävä.
Mutta kuinka hän olikaan vanhentunut siitä, kun hänet lapsena näin. Tyhmyyksissäni ajattelin jopa sellaista, että katsotaanpas, minkä vaikutuksen sisääntuloni häneen tekee. Sanoin tuttavallisesti: - Sinustahan on tullut jo aikamies. Muistatko minut? Minä olen sieltä D:n farmilta - Maria.
Tämä tuntui kuitenkin olevan miehelle tarpeettoman suuri yllätys. Liian monta arvoitusta yhdellä henkäisyllä. Eihän hän voinut tunnistaa minua. Hän ei niin ollen sanonut sanaakaan, katseli vain hiukan epäileväisenä meitä kumpaakin.
Tällöin mieheni puuttui puheeseen, ja helpotuksekseni huomasin, että Karlin asiallinen ja rauhallinen tyyli sai tavernan isännän kasvojen ilmeen sulamaan. Karl tiedusteli, mahtoiko hän tietää, mitä tapahtui sennimiselle tyttöselle, jonka vaimoni mainitsi. Elääkö täällä sennimisiä ihmisiä? Onko sellainen maatila olemassa, ja onko tavernan yläkerrassa asunut senniminen perhe?
Alkuun mies vaikutti haluttomalta vastaamaan. Hänestä näki selvästi, että pääseminen yllättäen ilmestyneen hämmästyksen ylitse otti koville.
Hän räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin, siirsi tuhkakuppia paikasta toiseen, pyyhkäisi tiskiltä pari olematonta roskaa ja kohenteli jatkuvasti sinisen paitansa kaulusta.
Mutta sitten hän äkkiä näytti saaneen takaisin lupsakkaan olemuksensa. Hän naurahti ja rykäisi:
- Kyllä se pitää paikkansa. Täällä on asunut sellainen perhe. D:n vanha pariskunta on jo kuollut, siis sen Maria-tyttösen vanhemmat. Toinen perheen pojista kaatui sodassa itärintamalla 1943. Hän oli 27-vuotias. Mutta toinen pojista, se vanhempi, elää vielä. Hän on nyt kaiketi yli kuudenkymmenen, olisikohan siinä kuudenkymmenenkahden paikkeilla...Hän yrittää pitää sitä vanhaa maatilaa koossa, mutta vaikeaa se on. Sinne pitäisi saada koneita ja apulaisia, ja kaikki se maksaa paljon...
Sitten mies katsoi minua pitkään ja tutkivasti. Uskoin jo hänen tunnistavan minut, mutta hän jatkoi, että se Maria-tyttönen oli myös kyllä olemassa ja että hän muistaa tytön oikein hyvin.
- Siellä maalla taitaa vielä olla tallessa pieni punainen lipas, joka kuului sille viehättävälle lapsukaiselle. Siinä lippaassa hän säilytti kortteja ja puisia helmiä. Ja oli siellä ainakin yksi sormus, sen tiedän, koska itse sen kerran hänelle annoin...
Me seisoimme mieheni ja minä kuin kuvapatsaat. Minä tuskin hengitin. Jossakin salin perällä istui vanha mies juoden tuopistaan kullankeltaista olutta. Hän seurasi tapahtumaa silmiään siristellen. Tavernan isäntä piti pienen tauon katsellen ylös kattohirsiin.
- Se oli suuri suru meille kaikille., se Marian kohtalo. Hän kuoli seitsemän vanhana ja hyvin traagisesti. Hänhän syntyi vanhemmilleen aivan kuin ylimääräisenä lahjana, he kun olivat jo silloin aika iäkkäitä...
Minua huimasi. Kuulin nyt totuudellisen tiedon edellisen elämäni lopusta. Kun tajusin, että mies puhui minun kuolemastani, minua puistatti. Mies ei voinut edes kuvitella, että tyttö, jota hän parhaillaan muistelee, seisoo hänen edessään. Karl sai jälleen nopeammin mielenmalttinsa jaloilleen ja kysäisi:
- Mikä tämä traaginen tapahtuma oli?
- No joo, ravintoloitsija huokaili. Näytti kuin kyyneleet eivät olisi kaukana hänen silmistään. - Se oli kuitenkin ilmeisen nopea ja tuskaton lähtö... Sehän se aina kuitenkin on hyvä asia. Vaikka se kyllä järkytti koko seutua kamalasti. Maria oli silloin siellä maatilalla, kun oli kesä, ja se oli mennyt talliin ja saanut siellä hevosen potkun päähänsä...
Lävitseni kulki kuin sähköisku. Tuona hetkenä koko kauhea tapahtuma syöksähti mieleeni selvänä. Tunsin kokevani sen uudelleen. Muistin ja näin itseni pienenä tyttönä kulkemassa hevosen takana tarkoituksenani silittää sen häntää, kun äkkiä eläin säikähti parrelta kuulunutta kolahdusta ja hyppäsi etujaloilleen potkaisten takajalkojaan taakse... Eihän eläin ollut nähnyt, että siellä olin minä - Maria...
Heräsin tajuihini vasta istuessani ravintolan ikkunapöydässä ja Karlin yrittäessä kaataa suuhuni väkevää konjakkia. Ravintoloitsija istui vieressäni huolestuneena, ja oluttaan ryyppinyt vanhus oli siirtynyt viereisen pöydän päähän.
Olin kuulemma parkaissut äkkiä kuin tuskasta ja pyörtynyt.
Minun kohdallani tutkimukset päättyivät siihen. Ei myöskään Karl ollut innokas paneutumaan laajemmalle alueelle minun entisen elämäni vaiheisiin. Olin pyytämättä saanut kulkea mystisen polun sellaisessa maastossa, minne tavallinen ihminen ei sattumalta joudu kuin ani harvassa tapauksessa.
Se oli ollut kokemuksena raskas ja kammottava, mutta jossakin aivojeni sisällä tuntui kirkkaalta ja seesteiseltä. Olin nyt varma, että entinen elämäni Maria D:nä oli läpäissyt minut tai minä olin kulkenut kappaleen matkaa samanaikaisesti nykyisyydessä ja menneisyydessä.
En olisi enää halunnut tavata edelleisen elämäni veljeä enkä myöskään käydä maatilalla, jossa olin kuollut. Se tuntui tarpeettomalta.
Sanalla sanoen koko vierailumme tuossa pikkukaupungissa oli samanaikaisesti kauheinta, mitä minulle koskaan oli sattunut, ja myös parhainta, mitä ihmiselle saattaa tapahtua.
Olin saanut todistaa jotain sellaista, mitä en aikaisemmin olisi uskonut olevan olemassakaan. Nyt sen sijaan tiesin, että lapsena kuolleesta Mariasta oli tullut uusi elämä ja uusi ihminen ja se olin juuri minä, nyt 26-vuotias Inge Ammann.
Stuttgartilainen sanomalehtimies kirjoitti Inge Ammannin tarinasta lyhennetyn kuvauksen ja innostui sen yhteydessä tutkimaan, pitivätkö tarinassa ilmenevät asiat yhtä totuuden kanssa. Tulos oli sellainen, minkä tohtori Stevenssonkin hyväksyy.
Maria D. oli syntynyt vuonna 1923 ja kuollut vuonna 1930 juuri täytettyään seitsemän vuotta. Yksitoista vuotta kului, ennen kuin hän syntyi vuonna 1941 Inge Ammanniksi.
Tavernan pitäjä oli Ingen vierailun aikana 65-vuotias, mutta Marian onnettomuuden tapahtuessa vasta 37-vuotias.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Aivan, se karma (en viitsi kirjoittaa isolla).
Siinähän luulet kierteleväsi.
..oliko jotain asiaakin?
"(Ote kirjasta Jälleensyntymä ja Karman laki (WSOY 1990), kirj. Esko Mustonen (1926-1999))"
että siinähän luulet kierteleväsi jälleensyntymässä.
Mahdoitkohan lukea tuon tarinan? Onko sinulla kenties jokin 'oikeaoppinen' selitys tuolle tapahtumalle, kysyn vaan...
Tälle on selitys: HUIJAUS. Yksi tai useampi häiriintynyt henkilö.
Historiallinen henkilö saattaa olla todellinen, mutta että joku muistaisi asioita, joita ei ole nähnyt eikä kuullut, siitä ei tietenkään ole todisteita.
Hevosenpotkunkin hän muisti vasta jälkeenpäin kuultuaan siitä, kuten todennäköisesti muutkin asiat.
Ellei sitten ole koko tarina silkkaa huijausta.
Mikäs teidät pässinpäät vakuuttaisi...
Nämä on näitä urbaani-juttuja ihmisten hauskuuttamiseksi.
sinä luulet
Näitä asioita on turha yrittää vakuuttaa sellaisille, jotka eivät niitä koe tosiksi. Itse tiedän ja tunnen eläneeni aikaisemmin tälläkin planeetalla.
Tunnen kymmeniä ihmisiä jotka tietävät ja tuntevat samoin. Toistaiseksi olemme ihmiskunnassa vähemmistönä, mutta määrämme kasvaa kokoajan.
Ja sitten…
maailmastamme alkaa kadota arvostelu, viha, pelko, itsetunnon ongelmat, sodat yms. itseaiheuttamamme vaikeudet. Me heräämme eloon!
Kun on todistanut omia valintojaan ja katsonut niiden kiertyvän eteensä aina uudestaan ja uudestaan, ei voi enää ketään syyttää mistään. Silloin haluaa vain totella sydämensä ääntä ja rakastaa elämää…
Olisi mahtavaa kokea jotain samankaltaista. Olen joskus teini-iässä nähnyt joitain näkyjä ja muistikuvia entisestä elämästäni, mutta en ole törmännyt niihin enää vuosiin.
Joskus tunnen hajuja.
Niin, jotkut kokevat "yliluonnollisia" asioita esimerkiksi haistamalla. Joku syvälle solumuistiin painunut kokemus voi purkautua vaikka hajuaistin kautta.
Teini-iässä olemme usein herkässä murrosvaiheessa, jolloin kaikkea nousee pintaan. Suosittelen meditaatiota, puhdasta ruokavaliota, joogaa tms kehoa puhdistavaa, erilaisia healinghoitoja (vaikka jotkut niitä paholaisen työksi kutsuvatkin.) Tee juuri sitä, mitä sydämesi kertoo!