Tunnen itseni täysin avuttomaksi ja huonoksi äidiksi kun en löydä sanoja lohduttaa kuopustani joka ikävöi kaksi vuotta sitten kuollutta isäänsä.
Tytär on 10 vuotias ja ikävä iskee yllättäen, ihan niinkuin meillä aikuisillakin. Lapsi häpeää suruaan ja yrittää vetäytyä omiin oloihinsa. Minä yritän halailla ja silitellä, sanoja en tahdo löytää kun omakin suru nostaa päätään kun näkee lapsen surun...
jotenkin lamaannun noissa tilanteissa enkä osaa antaa muutakuin läheisyyttä.
Miten teillä lapset ovat pärjänneet surunsa kanssa?
Tytär on 10 vuotias ja ikävä iskee yllättäen, ihan niinkuin meillä aikuisillakin. Lapsi häpeää suruaan ja yrittää vetäytyä omiin oloihinsa. Minä yritän halailla ja silitellä, sanoja en tahdo löytää kun omakin suru nostaa päätään kun näkee lapsen surun...
jotenkin lamaannun noissa tilanteissa enkä osaa antaa muutakuin läheisyyttä.
Miten teillä lapset ovat pärjänneet surunsa kanssa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kun oma lapseni kolme vuotiaana osasi sanoa ensimmäisen kerran, että isiä on ikävä sanoin hänelle, että niin minullakin (äidillä)on isiä ikävä. Nuo tilanteet olivat kyllä hyvin koskettavia. Silloin kun mieheni kuoli, en peitellyt kyyneleitäni. Lapsi kyllä kysyi aina, mitä itket. Vastasin toden mukaisesti, että on isiä (miestäni)ikävä. Lapseni tyytyi tähän vastaukseen ja jatkoi omia touhujaan. Itse kyllä yritin lohduttaa lastani parhaan taitoni mukaan, halaamalla ja kuuntelemalla, silloin kun hän ikävöi isäänsä. Kriisiryhmän ihmiset neuvoivat minua, että lapselle tulee puhua totuuden mukaisesti kuolleesta läheisestä. Jättivät jonkin esitteenkin, harmi kun olen sen hukannut.
Meidän lasten isä kuoli äkillisesti 1.5 v sitten, sydänkohtaukseen , pienemmän, 14v, käsiin.
Alku oli ihan katastrofaalista; en tiennyt mitä sanoa , miten. Ensi alussa löysin pienemmän vessasta nukkumasta useemman kerran kun hän ei halunnut herättää minua. Siinä sitten yhdessä katseltiin valokuvia ja pidettiin vaan toisistamme kiini. Laulettiin yhdessä, annettiin vaan itkun tulla.
Lapsen suru on ihan käsittämättömän vaikea kestää varsinkin silloin kun itsekkin suree.
Siihen ei oikein muuta voi tehdä kun olla rinnalla ja vierellä. Isomman reaktio oli sulkeutuminen; ei kyyneltäkään vaan pelkkä
kovistelu ja hevin kuuntelu.
Oma reaktio oli oksentaminen öisin kun sain jotenkin päivät menemään OK.
Läheisyys riitää, ei siinä oikein paljon enempää voi. Mekin välillä vaan istutaan hiljaa tiiviissä paketissa kun tulee se haiku olo.
Puhutaan; silloin kun on tarvis.
Mennään koskettamaan hautakiveä.
Hakataan tyynyä: sinä saaterin saateri jätit meidät tänne. (koulun terkkarin neuvo)
Ihan mikä vaan tuntuu luonnolliselta tehdä.
Kirjoittaa runo, kiroilla. Suru pitää saada purkaa eikä siinä ole mitään hävettävää.
Pääasia että sen purkaa, jollain tapaa.
Mulle itselleni tuli jopa vihan tunteita; en oisi
halunnut jäädä kantamaan tätä vastuuta yksin.
Et ole huono äiti. Joskus vaan tulee niitä neuvottomuuden hetkiä. Ikinä nuo tapahtumat eivät unohdu, mutta aika yleensä laimentaa niitä.
Mun pienempi halusi laulaa hautajaisissa laulut
Kirkossa ja Leijat. Ja valita isälleen hautajaisrunon. Sen toki annoin tehdä !
Tähdetkin näkyvät vain yöllä
silloin kun on pimeää ja hiljaista
eivät ne lakkaa olemasta kun on valoisaa
tai kun en katso
ehkä enkelitkin kätkeytyvät hiljaisuuteen
kuten tähdet
katseisiin joihin heijastuu yön syvyys
ovat vain vaiti lähellä
tunnetko salaisuuden ?
on läsnä valon maa
ja siipi ikuisuuden otsaasi koskettaa
(Pia Perkiö)
Voimia teille täältä lähettelen roppakaupalla !
Muistelkaa häntä; me saatetaan välillä jopa
puhua kuten olisi elossa... mie ainaskin...
kyselen että mitähän isäsi tuostakin asiasta tykkäisi :O)))
Kaippa sitten olen toiminut oikein tuon nuorimmaiseni kanssa... Meillä monasti jutellaan myös siten kuin isä olisi vaan käymässä jossain, eli ei ole missään nimessä tabu puhua isästä. Kuvia ja videoita katsellaan myös. Meilläkin isommat lapset jotenkin kovettivat itsensä eivätkä ole isänsä kuolemasta puhuneet.
Olipa kaunis tuo laittamasi runo. Ihanaa kun tähdet alkavat taas pimenevien syysiltojen myötä näkyä, sieltä se oma kultanikin vilkuttelee taivaalta.
Ja muista sitten myös hoitaa itseäsi, muuten
lastenkin kanssa on vaikeaa.
Me hankittiin 3 erillistä terapeuttia, jokaiselle oma. Siellä opin mm sen että se on vaan elämänhallintaa päästää välillä höyryjä pihalle; itkeä, nauraa, muistella, saada käydä läpi se oma henkilökohtainen menetys.
Mua auttaa kun purppasen välillä ääneen; jupisen,
juttelen, kysyn häneltä neuvoa sieltä yläkerrasta.
Kerran jopa laitoin tekstiviestin; sekin jo vähän helpotti. Sitten sitä jaksaa taas kantaa
sitä lapsien surua ja kuoleman kokemusta eteenpäin.
Meille se nimittäin tuli niin shokkina, hän kuoli jouluaaton aattona olohuoneen lattialle
jääkiekkoharjoitusten jälkeen, ei mitään vaivaa
sitä ennen.
Niin joulut on peruutettu meidän osalta toistaiseksi, vaan nyt alkaa olla jo se vaihe että jaksaa ajatella asioita pidemmällä tähtäimellä. Isompi tyttökin jo alkaa vähin erin
avautua; annan hänen tehdä sen omalla tavallaan
ja kiirehtimättä.
Tämä isänä ja äitinä olo ei ole miteskään helppoa mutta koitan näyttää myös omat mielialani; ettei
jää semmoista mielikuvaa että asioita ja tunteita pitää painaa pinnan alle.
Noh- jos huonoa niin jotain hyvääkin- tämän
johdosta isompi menee töihin hätäkeskukseen ja
pienempi pääsi justiin ensihoitajalinjalle.
He haluavat auttaa kaikkia saman kokeneita.
Tytöt laittoivat yksissä tuumin kiitosilmoituksen
lehteen hautajaisten jälkeen:
Muistakaa lukea voimaa antavaa kirjaa.
se auttaa ahdistunutta karhua hädän hetkellä
-Nalle Puh-
Edelleen voimaa teille, paljon.