Lähde:
http://www.chomsky.info/articles/200809--2.htm
(käännös Ossi63)
Ossetia-Venäjä-Georgia
Noam Chomsky
11.8.2008
Kauhistuneena Filippiineille hyökänneiden USA:n joukkojen suorittamista julmuuksista, ja valtioiden rikoksiin säännönmukaisesi liittyvistä retorisista irtiotoista, Mark Twain nosti kätensä pystyyn kykenemättä laukaisemaan pelottavaa satiiriasettaan. Hänen turhautumisensa välitön syy oli kuuluisa kenraali Funston. "Mikään satiiri Funstonista ei osu kohdalleen," Twain valitti, "koska Funstonin toiminta itsessään on satiiria.. [hän on] satiirin ruumiillistuma."
Tämä ajatus tulee mieleen, jälleen elokuussa 2008 Venäjä-Georgia-Ossetian sodan aikana. George Bush, Condoleezza Rice ja muut silmäätekevät vetosivat juhlallisesti Yhdistyneiden Kansakuntien koskemattomuuteen varoittaen, että Venäjä saattaa tulla erotetuksi kansainvälisistä instituutioista "ryhtyessään Georgiassa toimiin, mitkä ovat ristiiriidassa" niiden periaatteiden kanssa. Kaikkien kansakuntien itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta on ankarasti kunnioitettava, he messusivat -"kaikkien kansakuntien," toisin sanoen, poislukien ne, mhin USA päättää hyökätä: Irak, Serbia, ehkä Iran, ja liuta muita, mikä on liian pitkä ja tuttu lista lueteltavaksi.
Nuorempi osakas liittyi mukaan joukkoon. Britannian ulkoministeri David Millband syytti Venäjää ryhtymisestä "1800-luvun diplomatiaan" valloittamalla itsenäisen valtion, mikä ei Britannialle tulisi mieleenkään nykyaikana. Tämä "ei kerta kaikkiaan ole tapa, miten kansainvälisiä suhteita hoidetaan 21. vuosisadalla," hän lisäsi, toistaen päättäjäylipäällikköä, jonka mukaan "itsenäisen naapurivaltion valloittaminen.. ei ole hyväksyttävää 21. vuosisadalla." Meksikon ja Kanadan ei näin ollen tarvitse olla huolissaan alueidensa enemmästä luovuttamisesta, koska USA valloittaa nyt ainoastaan maita, mitkä eivät ole sen naapureita, vaikka samat rajoitukset eivät koske sen alusmaita, kuten Libanon sai jälleen kokea vuonna 2006.
"Tarinan moraali on sitäkin opettavaisempi," Serge Halimi kirjoitti Le Monde diplomatiquessa, "kun, puolustaakseen maansa rajoja, hurmaava amerikkalaismyönteinen Saakasvili kotiuttaa osan Irakia valloittanmaan lähteneistä 2000 sotilaasta," yhden suurimmista joukko-osastoista Irakissa, kun kaksi soturivaltiota jätetään laskuista.
Arvovaltaiset analyytikot liityivät kuoroon. Fareed Zakaria ylisti Bushin huomiota, että Venäjän käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää tänä päivänä, toisin kuin 19. vuosisadalla, "jolloin Venäjän väliintulo olisi ollut suurvallan normaalia toimintaa." Meidän täytyy näin ollen etsiä strategia Venäjän liittämiseksi "osaksi sivistynyttä maailmaa," missä väliintulo ennenkuulumatonta.
Kaikesta huolimatta, oli kuitenkin joitakin, jotka jakoivat Mark Twainin epätoivon. Eräs huomattava esimerkki on Chris Patten, entinen ulkosuhteiden EU-komissaari, Britannian konservatiivisen puolueen puheenjohtaja, Oxfordin yliopiston kansleri ja Ylähuoneen jäsen. Hän kirjoitti, että Lännen reaktio "saa jopa kyynikot pyörittelemään epäuskossa päätään" - viitaten Euroopan epäonnistumiseen vastata tiukasti Venäjän johtajien julkeuteen, jotka "niin kuin 1800-luvun tsaarit, haluavat vaikutuspiirin rajojensa ympärille."
Patten tekee oikeutetusti eron Venäjän ja maailman supervallan välille, mikä jo kauan sitten luopui vaikutuspiirin vaatimisesta rajojensa ympärille, ja vaatii sen sijaan vaikutuspiiriä koko maailman ympäri. Se toimii myös päättäväisesti ajaakseen läpi vaatimuksensa, Clintonin doktriinin mukaisesti, että Washingtonilla on oikeus käyttää sotilaallista voimaa puolustaakseen elintärkeitä intressejään, kuten "esteetöntä pääsyä avainmarkkinoille, energialähteille ja strategisiin resursseihin" - ja tosielämässä lisäksi moneen muuhun.
Clinton ei, tietenkään, keksinyt mitään uutta. Hänen doktriininsa perustuu perusperiaatteisiin, mitkä korkean tason henkilöt muotoilivat Toisen maailmansodan aikana, maailmanvallan saavuttamiseksi. Sodanjälkeisessä maailmassa, he muotoilivat, USA:n tulisi pyrkiä "pitämään ehdotonta valtaa" ja varmistamaan "kaiken itsenäisyyden ilmausten rajoitukset" niiden valtioiden taholta, jotka saattavat vaikuttaa sen maailmanjärjestykseen. Saavuttaaksen nämä päämäärät, "ensisijainen vaatimus [on] täydellisen aseistariisunnan ohjelman nopea täytäntöönpano," ydinelementti "Yhdysvaltojen sotilaallisen ja taloudellisen ylivallan kokonaisohjelmassa." Sodan aikana tehdyt suunnitelmat toteutettiin useilla tavoin seuranneina vuosina.
Tavoitteiden juuret ovat syvällä intituutionaalisissa rakenteissa. Siten ne säilyvät huolimatta muutoksista Valkoisessa talossa, ja niitä ei horjuta "rauhan aloitteiden" mahdollisuudet, merkittävän kilpailijan poistuminen maailmannäyttämöltä, tai muut marginaaliset epäsäännöllisyydet. Uusien haasteiden suunnittelu ei ole koskaan doktriinien kehittäjien ulottumattomissa, niin kuin silloin kun Ronald Reagan kiinnitti cowboysaappansa ja julisti kansallisen hätätilan, koska Nicaraguan armeija oli ainoastaan kahden päivämatkan päässä Teksasin Harlingenista, ja saattaisi johtaa laumat, jotka pyrkivät "pyyhkäisemään yli Yhdysvaltojen ja viemään meiltä kaiken," kuten Lyndon Johnson vaikeroi määrätessään pitämään asemat Vietnamissa. Pahaenteisintä on, että valtaapitävät saattavat itse asiassa uskoa omiin sanoihinsa.
Palaten ponnisteluihin kohottaa Venäjä osaksi sivistynyttä maailmaa, seitsemän G8-ryhmän perustajajäsenvaltiota antoivat julkilausuman "tuomiten kumppanijäsenen," Venäjän, mikä ei vielä ole ymmärtänyt Anglo-Amerikkalaista sitoutumista sisäisiin asioihin puuttumattomuudesta. Euroopan Unioni piti harvinaisen hätäkokouksen tuomitakseen Venäjän rikoksen, ensimmäisen hätäkokouksen sitten hyökkäyksen Irakiin, mikä ei antanut aihetta tuomioon.
Venäjä kutsui kokoon Turvallisuusneuvoston hätäistunnon, mutta mitään yksimielisyyttä ei saavutettu, koska, Neuvoston diplomaattien mukaan, USA, Britannia, ja muutamat muut maat hylkäsivät lauselman, mikä kutsui molempia osapuolia "pidättäytymään voiman käytöstä."
Tyypilliset reaktiot muistuttavat Orwellin kommenteista "nationalistin välinpitämättömyydestä todellisuutta kohtaan," joka "ei ainoastaan jätä tuomitsematta oman puolensa julmuuksia, mutta.. jolla on hämmästyttävä kyky olla koskaan edes kuulematta niistä."
Perustosiasiat eivät ole erityisen kiistanalaisia. Etelä-Ossetia, paljon merkittävämmän Abhasian alueen kanssa, liitettiin Stalinin toimesta hänen synnyinseutuunsa Georgiaan. Läntiset johtajat kehottavat ankarasti noudattamaan Stalinin määräyksiä, ossetialaisten ja abhaasien voimakkaasta vastustuksesta huolimatta. Provinssit nauttivat melko itsenäistä autonomiaa Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Vuonna 1990, Georgian äärinationalistinen presidentti Zviad Gamsahurdia lakkautti autonomiset alueet ja miehitti Etelä-Ossetian. Seurannut katkera sota jätti jälkeensä 1000 kuollutta ja kymmeniä tuhansia pakolaisia, Tsinvalin pääkaungin tullessa "murjotuksi ja hylätyksi" (New York Times).
Pieni venäläinen joukko valvoi tämän jälkeen haurasta rauhaa, mikä rikottiin lopullisesti 7. elokuuta 2008, jolloin Georgian presidentti Saakasvili antoi joukoillensa määräyksen hyökkäykseen. "Huomattavan määrän todistajia" mukaan, Times raportoi, Georgian armeija "alkoi välittömästi murjoa Tsinvalin kaupungin siviiliosia, samoin kuin siellä sijaitsevaa venäläistä rauhanturvaajien asemaa, raskaalla rakettien ja tykkien tulituksella." Ennakoitu venäläinen vastaisku ajoi Georgian joukot pois Etelä-Ossetiasta, ja Venäjä jatkoi valloittaen osia Georgiaa, vetäytyen sitten osittain Etelä-Ossetian ympäristöön. Syntyi uhreja ja julmuuksia. Kuten tavallista, viattomat kärsivät ankarasti.
Venäjä kertoi ensin, että kymmenen venäläistä rauhanturvaajaa sai surmansa Georgian tulituksessa. Länsi ei reagoinut. Se myös on tavallista. Mitään reaktiota, esimerkiksi, ei syntynyt kun Aviation Week kertoi, että 200 venäläistä kuoli Israelin ilmaiskussa Libanonissa vuonna 1982 USA:n tukeman hyökkäyksen yhteydessä, mikä jätti jälkeensä noin 15-20 000 kuollutta, ilman muuta pätevää syytä kuin Israelin otteen lujittaminen miehitetystä Länsirannasta.
Pohjoiseen paenneiden osseettien joukossa, "yleinen näkemys", Lontoon Financial Timesin mukaan oli, "että Georgian länsimyönteinen johtaja, Mikhail Saakasvili, yritti pyyhkiä heidän kapinallismaakuntansa pois kartalta." Ossetialaiset puolisotilaalliset joukot, venäläisten valvovan silmän alla, sitten ajoivat raa'asti georgialaiset pois, myös Ossetian ulkopuolisilta alueilta. "Georgia sanoi, että sen hyökkäys oli ollut välttämätön jo käynnistyneen Venäjän hyökkäyksen pysäyttämiseksi," New York Times raportoi, mutta viikkojen kuluttua "mitään ehdotonta todistetta ei ole, Georgian vakuutteluiden, että sen versio tapahtumista on tosi, lisäksi, että Venäjän joukot olivat hyökkäämässä ennen georgialaisten tulitusta."
Venäjällä, Wall Street Journal raportoi, "lainsäätäjät, viranomaiset ja paikalliset analysoijat ovat olleet sitä mieltä, että Bushin hallinto rohkaisi Georgiaa, liittolaistaan, aloittamaan sodan aiheuttaakseen kansainvälisen selkkauksen, mikä korostaisi John McCainin, republikaanien presdenttiehdokkaan, kokemusta kansallisen turvallisuuden kysymyksissä." Vastaavasti, ranskalainen toimittaja Bernard-Henri Levy, kirjoittaen New Republicissa, esittää, että "kukaan ei voi olla huomioimatta sitä tosiseikkaa, että presidentti Saakasvili päätti ainoastaan toimia silloin, kun hänellä ei ollut enää muita vaihtoehtoja ja sota oli jo alkanut. Huolimatta näistä tiedoista, joiden olisi tullut olla päivänselviä kaikille tarkkaan perehtyneille, hyväntahtoisille havaitsijoille, monet mediassa ryntäsivät yksissä päin hyväksymään väitteen georgialaisista alullepanijoina, vastuuttomina sodan provokaattoreina."
Venäläinen propagandakoneisto teki sen virheen, että esitti todisteita, mitkä olivat helposti kumottavissa. Sen läntiset virkaveljet, viisaammin, pitäytyivät arvovaltaisissa lausunnoissa, kuten Levyn läntisen valtamedian tuomitsemisessa, että se ei huomannut sitä, "mikä oli ilmiselvää kaikille tarkaan perehtyneille, hyväntahtoisille havaitsijoille", joille uskollisuus valtiolle riittää muodostamaan Totuuden - mikä, ehkä, saattaa olla vakavasti otettavien analysoijien mukaan tottakin.
Venäläiset ovat häviämässä "propagandasodan," BBC raportoi, kun Washington ja sen liittolaiset ovat onnistuneet "esittämään Venäjän toimet aggressioksi ja vähättelemään Georgian hyökkäystä Etelä-Ossetiaan 7. elokuuta, mikä laukaisi Venäjän operaation," vaikka "todisteet hyökkäyksestä Etelä-Ossetiasta osoittavat, että hyökkäys oli laajamittainen ja tuhoisa." Venäjä ei ole "vielä oppinut miten mediapeliä pelataan," BBC huomioi. Se on luonnollista. Propaganda on tyypillisesti sitä kehittyneempää, mitä vapaammiksi maat ovat kehittyneet ja valtio menettää mahdollisuutensa kontrolloida väestöä voimakeinoin.
Venäjän epäonnistumisen uskottavien todisteiden esittämisessä korjasi osittain Financial Times, mikä kertoi, että Pentagon oli antanut taistelukoulutusta georgialaislle kommandoerikoisjoukoille vähän ennen Georgian hyökkäystä elokuun 7. päivänä, minkä ilmitulo "voi lisätä vettä myllyyn Vladimir Putinin, Venäjän pääministerin, viimekuisille syytöksille, että USA oli 'järjestänyt' sodan Georgian maakunnassa." Koulutuksen olivat osittain suorittaneet yksityisten sopimussotilasyritysten värväämät entiset USA:n erikoisjoukot, mukaan lukien MPRI, mikä, niin kuin lehti toteaa, "oli vuonna 1995 palkattu Pentagonin toimesta kouluttamaan Kroatian sotilaita ennen heidän hyökkäystään etnisesti serbialaiseen Krajinan maakuntaan, mikä johti 200 000 pakolaisen häätämiseen ja mikä oli yksi pahimmista etnisistä puhdistuksista Balkanin sodissa." USA:n tukema Krajinan karkotus (yleinen arvio 250 000, monien saadessa surmansa) oli ehkä pahin etnisen puhdistuksen tapaus Euroopassa sitten Toisen maailmansodan. Tapahtuman asema virallisessa historiankirjoituksessa on samankaltainen kuin Trotskin valokuvilla Stalinistisella Venäjällä, yksinkertaisesta ja riittävästä syystä: se ei sovi viralliseen kuvaan USA:n jaloudesta Serbian pahuuden kohtaamisessa.
Elokuun 2008 Kaukasuksen sodan loppulaskusta on monia arvioita. Kuukausi sodan jälkeen, Financial Times kertoi, että venäläisten raporttien mukaan "vähintään 133 siviiliä kuoli hyökkäyksessä, samoin kuin 59 sen omaa rauhanturvaajaa," kun taas seuranneessa Venäjän maahyökkäyksessä ja Georgian ilmapommituksissa, FT:n mukaan, kuoli 215 georgialaista, 146 sotilasta ja 69 siviiliä. Lisää arvioita on todennäköisesti luvassa.
Kaksi ratkaisevaa tekijää ovat kiistan taustalla. Toinen on putkilinjojen hallinta Azerbaizaniin ja Keski-Aasiaan. Georgia valittiin Clintonin toimesta reitiksi ohittamaan Venäjä ja Iran, ja tästä syystä se myös militarisoitiin vahvasti. Siten Georgia on "meille hyvin tärkeä strateginen etu," Zbigniew Brzezinski sanoo.
On merkillepantavaa, että analysoijat ovat tulossa vähemmän varovaisiksi selittäessään USA:n todellisia motiiveja alueella kauheiden uhkien ja vapauden menetysten verukkeiden sijaan ja Irakin vaatimukset miehitysarmeijan vetäytymisestä tulevat vaikeammaksi torjua. Siten Washington Postin toimitus nuhteli Brack Obamaa tämän sanoessa Afganistanin olevan Yhdysvalloille "keskeinen rintama", muistuttaen häntä, että Irak "sijaitsee Lähi-Idän geopoliittisessa keskuksessa ja sisältää yhdet maailman suurimmista öljyvarannoista," ja Afganistanin "strateginen merkitys kalpenee vertailussa Irakiin." Tervetullut, joskin, myöhässä tullut tunnustus USA:n valloituksen todellisista perusteista.
Toinen tekijä on NATO:n laajentuminen itään, mitä George Kennan vuonna 1997 kuvasi "Amerikan koko sodanjälkeisen politiikan kohtalokkaimmaksi virheeksi, [minkä] voi olettaa sytyttävän nationalistisia, Lännen vastaisia ja militaristisia suuntauksia Venäjän yleisessä mielipiteessä; millä on käänteinen vaikutus Venäjän demokratian kehitykseen: mikä palauttaa kylmäs sodan ilmapiirin Itä-Länsi-suhteisiin."
Kun Neuvostoliitto romahti, Mihail Gorbatsov teki myönnytyksen, mikä oli viimeaikaisen historian ja strategisten realiteettien valossa ällistyttävä: hän myöntyi yhdistyneen Saksan liittymiseen vihamieliseen liittokuntaan. Tätä "häikäisevää myönnytystä" ylistivät Läntinen media, NATO, ja presidentti Bush I, joka kutsui sitä toimeksi "valtiomiesmäisyydestä.. kaikkien Euroopan maiden, Nevostoliitto mukaan lukien, etujen puolesta."
Gorbatsov myöntyi häikäisevään myönnytykseen NATO:n vakuutusten myötä, että "se ei laajentaisi vaikutuspiiriään itään, 'tuumaakaan' [ulkoministeri] Jim Bakerin tarkoin sanoin." Tämän Jack Matlockin, johtava Ulkoministeriön Neuvostoliiton asioiden asiantuntija ja Venäjän suurlähettiläs ratkaisevina vuosina 1987-1991, muistutuksen vahvistaa Strobe Talbott, Clintonin hallinnon itäisen Euroopan asioista vastuussa oleva korkein viranomainen. Diplomaattisten dokumenttien läpikotaisen tutkinnan perusteella, Talbot kertoo, että "Ulkoministeri Baker sanoi Neuvostoliiton silloiselle ulkoministerille Eduard Shevardnadzelle, Neuvostoliiton ollessa vastahakoinen yhdistyneen Saksan jäämisestä NATO:n jäseneksi, että NATO ei tulisi siirtymään itäänpäin."
Clinton nopeasti perui tämän sitoumuksen, ja irtisanoutui myös Gorbatsovin ponnisteluista lopettaa kylmä sota kumppaneiden väliseen yhteistyöhön. NATO hylkäsi myös Venäjän aloitteen ydinaseettomasta vyöhykkeestä Jäämereltä Mustalle merelle, mikä olisi "puuttunut suunnitelmiin laajentaa NATO:a," strategia-analyytikko ja entinen NATO suunnittelija Michael MccGwire huomioi.
Hyläten nämä mahdollisuudet, USA otti voitonriemuisen asenteen, mikä uhkasi Venäjän turvallisuutta ja esitti myös merkittävää roolia Venäjän ajautuessa vakavaan taloudelliseen ja sosiaaliseen romahdukseen, miljoonin kuolonuhrein. Prosessia kiihdytti voimakkaasti Bushin NATO:n jatkolaajentaminen, ratkaisevien aseidenriisuntasopimusten purku, ja aggressiivinen militarismi. Matlock kirjoittaa, että Venäjä olisi saattanut sietää entisten Venäjän satelliitien liittämisen NATO:oon, jos se "ei olisi pommittanut Serbiaa ja jatkanut laajentumistaan. Mutta, lopulta, ABM-ohjukset Puolassa, ja Georgian ja Ukrainan ajaminen NATO:oon ylitti kynnyksen. Kosovon itsenäisyyden tunnustamisesta kiinnipitäminen oli eräänlainen viimeinen pisara. Putin oli oppinut, että myönnytykset USA:lle eivät olleet molemminpuolisia, vaan niitä käytettiin USA:n maailmanvallan laajentamiseen. Kun hänellä oli voimaa vastustaa, hän teki sen," Georgiassa.
Clintonin hallinnon jäsenet väittivät, että NATO:n laajentuminen ei ollut sotilallinen uhka, ja oli vain suopea ele johdattamaan entiset Venäjän satelliitit liittymään EU:hun (Talbott). Tämä on tuskin vakuuttava selitys. Itävalta, Ruotsi ja Suomi ovat EU:ssa, mutta eivät NATO:ssa. Jos Varsovan liitto olisi säilynyt ja siihen liityisi latinalaisen Amerikan maita - puhumattakaan Kanadasta ja Meksikosta - USA:ta ei olisi helppo saada vakuuttuneeksi, että kysymyksessä on vain kveekaritapaaminen. Mitään kertauskatsausta tuskin tarvitsee tehdä USA:n väkivallan historiasta sen estäessä lähinnä kuvitellut Moskovan siteet "meidän pienellä", sisältäen läntisen pallonpuoliskon, "alueellamme täällä," lainataksemme Sotaministeri Henry Stimsonia, kun hän selitti, että kaikki alueelliset järjestelmät pitää purkaa Toisen maailmansodan jälkeen, lukuun ottamatta omiamme, joita pitää laajentaa.
Johtopäätöstä alleviivaa, kesken tämänhetkistä kriisiä Kaukasuksella, Washingtonin huoli siitä, että Venäjä saattaa käynnistää uudelleen sotilaallisen- ja tiedusteluyhteistyön Kuuban kanssa, mikä on huomattavasti alle USA-Georgian yhteistyö tason, ja vailla merkittävää lisäturvallisuusuhkaa.
Ohjuspuolustus on myös tässä yhteydessä esitetty suopeana eleenä, vaikka johtavat USA:n strategia-analyytikot ovat selittäneet, miksi Venäjän asiantuntijoiden on suhtauduttava järjestelmiin ja niiden asennuspaikkoihin perusteena mahdollisena uhkana Venäjän pelotteelle, siten käytännössä ensi-iskun aseena. Venäjän Georgian hyökkäystä käytettiin verukkeena ajamaan näiden järjestelmien sijoituspäätös Puolassa, siten "vahvistaen Moskovan toistuvasti tekemää ja Washingtonin torjumaa väitettä, että järjestelmän todellinen kohde on Venäjä," AP:n kommentaattori Desmond Butler huomioi.
Matlock ei ole yksin pitäessään Kosovoa tärkeänä tekijänä. "Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyksien tunnustaminen oli oikeutettua sen periaatteen mukaan, että väärinkohdelluilla vähemmistöillä on oikeus erota - periaate, minkä Bush oli synnyttänyt Kosovossa," Boston Globen toimitus kommentoi.
Mutta asiassa on ratkaisevia eroja. Strobe Talbott tunnustaa, että "hankkeessa on takaisinmaksun makua siitä, mitä USA ja NATO tekivät Kosovossa yhdeksän vuotta sitten," mutta sanoo, että "analogia on kerta kaikkiaan ja pohjiaan myöten väärä." Kukaan ei ole paremmassa asemassa tietämään miksi se on täysin väärä, ja hän on selkeän kirkkaasti selittänyt syyt, johdantokirjoituksessaan avustajansa John Norrisin kirjaan NATO:n Serbian pommituksista. Talbott kirjoittaa, että ne, jotka haluavat tietää "miltä asiat näyttivat ja tuntuivat niistä meistä, jotka olivat osallisia" sodassa pitäisi kääntyä Norrisin asiantuntevan raportin puoleen. Norrisin johtopäätös on, että "Jugoslavian vastarinta laajempaa poliittisten ja taloudellisten uudistusten suuntauksia kohtaan - ei Kosovon albaanien ahdinko - parhaiten selittää NATO:n sodan."
Se, että NATO:n pommitusten motiivi ei voinut olla "Kosovon albaanien ahdinko" oli jo selvää lukuisista Läntisistä dokumenttilähteistä, mitkä toivat ilmi, että julmuudet olivat lähes täysin, odotettu pommitusten seuraus, ei niiden syy. Mutta jopa ennen kuin tieto tuli julkiseksi, sen olisi pitänyt olla selvää kaikille muille paitsi hartaille uskollisille, että humanitaariset syyt olisivat tuskin voineet toimia USA:n ja Britannian motiiveina, jotka samaan aikaan antoivat ratkaisevaa tukea paljon pahemmille julmuuksille, kuin mitä raportit Kosovosta kertoivat, ja joiden taustat olivat paljon kauheammat kuin mikään, mitä Balkanilla tapahtui. Mutta nämä ovat vain tosiseikkoja, siten ei-tapahtumia Orwellin "nationalisteille" - tässä tapauksessa, suurimmalle osalle Läntistä älymystöyhteisöä, mikä oli syvällisesti sitoutunut itsetehostukseen ja kiertelyyn ja kaarteluun USA:n politiikan "jalosta vaiheesta" ja sen "hurskaasta säteilystä" Serbian pommitukset kruununjalokivinään, kun vuosituhat lähestyi loppuaan.
Kaikesta huolimatta, on kiinnostavaa kuulla korkeimmalta taholta, että todellinen syy Serbian pommituksiin oli sen yksinäinen irtiotto Euroopassa Clintonin hallinnon ja sen liittolaisten poliittisista ja taloudellisista ohjelmista, vaikka tulee kestämään pitkän aikaa, ennen kuin tällaiset harmittavat tapaukset saavat luvan tulla viralliseen kaanoniin.
Kosovon ja itsenäisyyttä tai liittoa Venäjän kanssa ajavien Georgian alueiden välillä on tietenkin muitakin eroja. Kuten se, että Venäjällä ei tiettävästi ole siellä Afganistanin sodan sankarin mukaan nimettyä suurta sotilastukikohtaa, verrattuna Vietnamin sodan sankarin mukaan nimettyyn Camp Bondsteeliin Kosovossa, mikä on oletettavasti osa laajaa USA:n tukikohtien verkostoa kohteenaan Lähi-Idän energiantuotantoalueet. Ja monia muita eroja.
On paljon puhetta Venäjän raa'an käyttäytymisen Georgiassa alullepanemasta "uudesta kylmästä sodasta." Ei voi välttyä huolestumasta vastakkainasettelujen merkeistä, muun muassa uusista USA:n laivasto-osastoista Mustalla merellä - vastavuoroista toimintaa Karibialla tuskin siedettäisiin. Nyt pohditut tavoitteet NATO:n laajentumisesta Ukrainaan, voivat muodostua erittäin vaarallisiksi.
Kaikesta huolimatta, uusi kylmä sota vaikuttaa epätodennäköiseltä. Mahdollisuuden arvioimiseksi, meidän pitäisi aloittaa selvennyksellä vanhasta kylmästä sodasta. Kuumeinen retoriikka sikseen, käytännössä kylmä sota oli sanaton sopimus, missä molemmat osapuolet olivat pääsääntöiseti vapaita turvautumaan väkivaltaan ja kumouksellisiin toimiin kontrolloidakseen omia etupiirejään: Venäjälle, sen itäeurooppalaisia naapureita; maailman supervallalle, suurinta osaa maailmaa. Ihmisyhteisön ei tarvitse kestää - tai se ei ehkä selviä - minkään tämänkaltaisen uudelleensyntymästä.
Mielekäs vaihtoehto on Clintonin torjuma ja Bushin hylkäämä Gorbatsovin näkemys. Tämänsuuntaisen järkevän neuvon on äskettäin antanut Israelin entinen ulkoministeri ja historioitsija Shlomo Ben-Ami, kirjoituksessaan Beirutin Daily Starissa: "Venäjän täytyy pyrkiä aitoon strategiseen kumppanuuteen USA:n kanssa, ja jälkimmäisen täytyy ymmärtää, että ulkopuolisena ja väheksyttynä, Venäjä voi olla maailmalla merkittävä piikki lihassa. Kylmän sodan loppumisen jälkeen USA:n sivuuttamana ja nöyryytettynä, Venäjä tarvitsee integroitumista uuteen maailmanjärjestykseen, mikä kunnioittaa sen intressejä kasvavana mahtina, ei länsivastaista vastakkainasettelun strategiaa."
Noam Chomsky toimii professorina Massachusettsin teknillisessä yliopistossa (Massachusetts Institute of Technology, MIT).
http://www.chomsky.info/articles/200809--2.htm
(käännös Ossi63)
Ossetia-Venäjä-Georgia
Noam Chomsky
11.8.2008
Kauhistuneena Filippiineille hyökänneiden USA:n joukkojen suorittamista julmuuksista, ja valtioiden rikoksiin säännönmukaisesi liittyvistä retorisista irtiotoista, Mark Twain nosti kätensä pystyyn kykenemättä laukaisemaan pelottavaa satiiriasettaan. Hänen turhautumisensa välitön syy oli kuuluisa kenraali Funston. "Mikään satiiri Funstonista ei osu kohdalleen," Twain valitti, "koska Funstonin toiminta itsessään on satiiria.. [hän on] satiirin ruumiillistuma."
Tämä ajatus tulee mieleen, jälleen elokuussa 2008 Venäjä-Georgia-Ossetian sodan aikana. George Bush, Condoleezza Rice ja muut silmäätekevät vetosivat juhlallisesti Yhdistyneiden Kansakuntien koskemattomuuteen varoittaen, että Venäjä saattaa tulla erotetuksi kansainvälisistä instituutioista "ryhtyessään Georgiassa toimiin, mitkä ovat ristiiriidassa" niiden periaatteiden kanssa. Kaikkien kansakuntien itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta on ankarasti kunnioitettava, he messusivat -"kaikkien kansakuntien," toisin sanoen, poislukien ne, mhin USA päättää hyökätä: Irak, Serbia, ehkä Iran, ja liuta muita, mikä on liian pitkä ja tuttu lista lueteltavaksi.
Nuorempi osakas liittyi mukaan joukkoon. Britannian ulkoministeri David Millband syytti Venäjää ryhtymisestä "1800-luvun diplomatiaan" valloittamalla itsenäisen valtion, mikä ei Britannialle tulisi mieleenkään nykyaikana. Tämä "ei kerta kaikkiaan ole tapa, miten kansainvälisiä suhteita hoidetaan 21. vuosisadalla," hän lisäsi, toistaen päättäjäylipäällikköä, jonka mukaan "itsenäisen naapurivaltion valloittaminen.. ei ole hyväksyttävää 21. vuosisadalla." Meksikon ja Kanadan ei näin ollen tarvitse olla huolissaan alueidensa enemmästä luovuttamisesta, koska USA valloittaa nyt ainoastaan maita, mitkä eivät ole sen naapureita, vaikka samat rajoitukset eivät koske sen alusmaita, kuten Libanon sai jälleen kokea vuonna 2006.
"Tarinan moraali on sitäkin opettavaisempi," Serge Halimi kirjoitti Le Monde diplomatiquessa, "kun, puolustaakseen maansa rajoja, hurmaava amerikkalaismyönteinen Saakasvili kotiuttaa osan Irakia valloittanmaan lähteneistä 2000 sotilaasta," yhden suurimmista joukko-osastoista Irakissa, kun kaksi soturivaltiota jätetään laskuista.
Arvovaltaiset analyytikot liityivät kuoroon. Fareed Zakaria ylisti Bushin huomiota, että Venäjän käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää tänä päivänä, toisin kuin 19. vuosisadalla, "jolloin Venäjän väliintulo olisi ollut suurvallan normaalia toimintaa." Meidän täytyy näin ollen etsiä strategia Venäjän liittämiseksi "osaksi sivistynyttä maailmaa," missä väliintulo ennenkuulumatonta.
Kaikesta huolimatta, oli kuitenkin joitakin, jotka jakoivat Mark Twainin epätoivon. Eräs huomattava esimerkki on Chris Patten, entinen ulkosuhteiden EU-komissaari, Britannian konservatiivisen puolueen puheenjohtaja, Oxfordin yliopiston kansleri ja Ylähuoneen jäsen. Hän kirjoitti, että Lännen reaktio "saa jopa kyynikot pyörittelemään epäuskossa päätään" - viitaten Euroopan epäonnistumiseen vastata tiukasti Venäjän johtajien julkeuteen, jotka "niin kuin 1800-luvun tsaarit, haluavat vaikutuspiirin rajojensa ympärille."
Patten tekee oikeutetusti eron Venäjän ja maailman supervallan välille, mikä jo kauan sitten luopui vaikutuspiirin vaatimisesta rajojensa ympärille, ja vaatii sen sijaan vaikutuspiiriä koko maailman ympäri. Se toimii myös päättäväisesti ajaakseen läpi vaatimuksensa, Clintonin doktriinin mukaisesti, että Washingtonilla on oikeus käyttää sotilaallista voimaa puolustaakseen elintärkeitä intressejään, kuten "esteetöntä pääsyä avainmarkkinoille, energialähteille ja strategisiin resursseihin" - ja tosielämässä lisäksi moneen muuhun.
Clinton ei, tietenkään, keksinyt mitään uutta. Hänen doktriininsa perustuu perusperiaatteisiin, mitkä korkean tason henkilöt muotoilivat Toisen maailmansodan aikana, maailmanvallan saavuttamiseksi. Sodanjälkeisessä maailmassa, he muotoilivat, USA:n tulisi pyrkiä "pitämään ehdotonta valtaa" ja varmistamaan "kaiken itsenäisyyden ilmausten rajoitukset" niiden valtioiden taholta, jotka saattavat vaikuttaa sen maailmanjärjestykseen. Saavuttaaksen nämä päämäärät, "ensisijainen vaatimus [on] täydellisen aseistariisunnan ohjelman nopea täytäntöönpano," ydinelementti "Yhdysvaltojen sotilaallisen ja taloudellisen ylivallan kokonaisohjelmassa." Sodan aikana tehdyt suunnitelmat toteutettiin useilla tavoin seuranneina vuosina.
Tavoitteiden juuret ovat syvällä intituutionaalisissa rakenteissa. Siten ne säilyvät huolimatta muutoksista Valkoisessa talossa, ja niitä ei horjuta "rauhan aloitteiden" mahdollisuudet, merkittävän kilpailijan poistuminen maailmannäyttämöltä, tai muut marginaaliset epäsäännöllisyydet. Uusien haasteiden suunnittelu ei ole koskaan doktriinien kehittäjien ulottumattomissa, niin kuin silloin kun Ronald Reagan kiinnitti cowboysaappansa ja julisti kansallisen hätätilan, koska Nicaraguan armeija oli ainoastaan kahden päivämatkan päässä Teksasin Harlingenista, ja saattaisi johtaa laumat, jotka pyrkivät "pyyhkäisemään yli Yhdysvaltojen ja viemään meiltä kaiken," kuten Lyndon Johnson vaikeroi määrätessään pitämään asemat Vietnamissa. Pahaenteisintä on, että valtaapitävät saattavat itse asiassa uskoa omiin sanoihinsa.
Palaten ponnisteluihin kohottaa Venäjä osaksi sivistynyttä maailmaa, seitsemän G8-ryhmän perustajajäsenvaltiota antoivat julkilausuman "tuomiten kumppanijäsenen," Venäjän, mikä ei vielä ole ymmärtänyt Anglo-Amerikkalaista sitoutumista sisäisiin asioihin puuttumattomuudesta. Euroopan Unioni piti harvinaisen hätäkokouksen tuomitakseen Venäjän rikoksen, ensimmäisen hätäkokouksen sitten hyökkäyksen Irakiin, mikä ei antanut aihetta tuomioon.
Venäjä kutsui kokoon Turvallisuusneuvoston hätäistunnon, mutta mitään yksimielisyyttä ei saavutettu, koska, Neuvoston diplomaattien mukaan, USA, Britannia, ja muutamat muut maat hylkäsivät lauselman, mikä kutsui molempia osapuolia "pidättäytymään voiman käytöstä."
Tyypilliset reaktiot muistuttavat Orwellin kommenteista "nationalistin välinpitämättömyydestä todellisuutta kohtaan," joka "ei ainoastaan jätä tuomitsematta oman puolensa julmuuksia, mutta.. jolla on hämmästyttävä kyky olla koskaan edes kuulematta niistä."
Perustosiasiat eivät ole erityisen kiistanalaisia. Etelä-Ossetia, paljon merkittävämmän Abhasian alueen kanssa, liitettiin Stalinin toimesta hänen synnyinseutuunsa Georgiaan. Läntiset johtajat kehottavat ankarasti noudattamaan Stalinin määräyksiä, ossetialaisten ja abhaasien voimakkaasta vastustuksesta huolimatta. Provinssit nauttivat melko itsenäistä autonomiaa Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Vuonna 1990, Georgian äärinationalistinen presidentti Zviad Gamsahurdia lakkautti autonomiset alueet ja miehitti Etelä-Ossetian. Seurannut katkera sota jätti jälkeensä 1000 kuollutta ja kymmeniä tuhansia pakolaisia, Tsinvalin pääkaungin tullessa "murjotuksi ja hylätyksi" (New York Times).
Pieni venäläinen joukko valvoi tämän jälkeen haurasta rauhaa, mikä rikottiin lopullisesti 7. elokuuta 2008, jolloin Georgian presidentti Saakasvili antoi joukoillensa määräyksen hyökkäykseen. "Huomattavan määrän todistajia" mukaan, Times raportoi, Georgian armeija "alkoi välittömästi murjoa Tsinvalin kaupungin siviiliosia, samoin kuin siellä sijaitsevaa venäläistä rauhanturvaajien asemaa, raskaalla rakettien ja tykkien tulituksella." Ennakoitu venäläinen vastaisku ajoi Georgian joukot pois Etelä-Ossetiasta, ja Venäjä jatkoi valloittaen osia Georgiaa, vetäytyen sitten osittain Etelä-Ossetian ympäristöön. Syntyi uhreja ja julmuuksia. Kuten tavallista, viattomat kärsivät ankarasti.
Venäjä kertoi ensin, että kymmenen venäläistä rauhanturvaajaa sai surmansa Georgian tulituksessa. Länsi ei reagoinut. Se myös on tavallista. Mitään reaktiota, esimerkiksi, ei syntynyt kun Aviation Week kertoi, että 200 venäläistä kuoli Israelin ilmaiskussa Libanonissa vuonna 1982 USA:n tukeman hyökkäyksen yhteydessä, mikä jätti jälkeensä noin 15-20 000 kuollutta, ilman muuta pätevää syytä kuin Israelin otteen lujittaminen miehitetystä Länsirannasta.
Pohjoiseen paenneiden osseettien joukossa, "yleinen näkemys", Lontoon Financial Timesin mukaan oli, "että Georgian länsimyönteinen johtaja, Mikhail Saakasvili, yritti pyyhkiä heidän kapinallismaakuntansa pois kartalta." Ossetialaiset puolisotilaalliset joukot, venäläisten valvovan silmän alla, sitten ajoivat raa'asti georgialaiset pois, myös Ossetian ulkopuolisilta alueilta. "Georgia sanoi, että sen hyökkäys oli ollut välttämätön jo käynnistyneen Venäjän hyökkäyksen pysäyttämiseksi," New York Times raportoi, mutta viikkojen kuluttua "mitään ehdotonta todistetta ei ole, Georgian vakuutteluiden, että sen versio tapahtumista on tosi, lisäksi, että Venäjän joukot olivat hyökkäämässä ennen georgialaisten tulitusta."
Venäjällä, Wall Street Journal raportoi, "lainsäätäjät, viranomaiset ja paikalliset analysoijat ovat olleet sitä mieltä, että Bushin hallinto rohkaisi Georgiaa, liittolaistaan, aloittamaan sodan aiheuttaakseen kansainvälisen selkkauksen, mikä korostaisi John McCainin, republikaanien presdenttiehdokkaan, kokemusta kansallisen turvallisuuden kysymyksissä." Vastaavasti, ranskalainen toimittaja Bernard-Henri Levy, kirjoittaen New Republicissa, esittää, että "kukaan ei voi olla huomioimatta sitä tosiseikkaa, että presidentti Saakasvili päätti ainoastaan toimia silloin, kun hänellä ei ollut enää muita vaihtoehtoja ja sota oli jo alkanut. Huolimatta näistä tiedoista, joiden olisi tullut olla päivänselviä kaikille tarkkaan perehtyneille, hyväntahtoisille havaitsijoille, monet mediassa ryntäsivät yksissä päin hyväksymään väitteen georgialaisista alullepanijoina, vastuuttomina sodan provokaattoreina."
Venäläinen propagandakoneisto teki sen virheen, että esitti todisteita, mitkä olivat helposti kumottavissa. Sen läntiset virkaveljet, viisaammin, pitäytyivät arvovaltaisissa lausunnoissa, kuten Levyn läntisen valtamedian tuomitsemisessa, että se ei huomannut sitä, "mikä oli ilmiselvää kaikille tarkaan perehtyneille, hyväntahtoisille havaitsijoille", joille uskollisuus valtiolle riittää muodostamaan Totuuden - mikä, ehkä, saattaa olla vakavasti otettavien analysoijien mukaan tottakin.
Venäläiset ovat häviämässä "propagandasodan," BBC raportoi, kun Washington ja sen liittolaiset ovat onnistuneet "esittämään Venäjän toimet aggressioksi ja vähättelemään Georgian hyökkäystä Etelä-Ossetiaan 7. elokuuta, mikä laukaisi Venäjän operaation," vaikka "todisteet hyökkäyksestä Etelä-Ossetiasta osoittavat, että hyökkäys oli laajamittainen ja tuhoisa." Venäjä ei ole "vielä oppinut miten mediapeliä pelataan," BBC huomioi. Se on luonnollista. Propaganda on tyypillisesti sitä kehittyneempää, mitä vapaammiksi maat ovat kehittyneet ja valtio menettää mahdollisuutensa kontrolloida väestöä voimakeinoin.
Venäjän epäonnistumisen uskottavien todisteiden esittämisessä korjasi osittain Financial Times, mikä kertoi, että Pentagon oli antanut taistelukoulutusta georgialaislle kommandoerikoisjoukoille vähän ennen Georgian hyökkäystä elokuun 7. päivänä, minkä ilmitulo "voi lisätä vettä myllyyn Vladimir Putinin, Venäjän pääministerin, viimekuisille syytöksille, että USA oli 'järjestänyt' sodan Georgian maakunnassa." Koulutuksen olivat osittain suorittaneet yksityisten sopimussotilasyritysten värväämät entiset USA:n erikoisjoukot, mukaan lukien MPRI, mikä, niin kuin lehti toteaa, "oli vuonna 1995 palkattu Pentagonin toimesta kouluttamaan Kroatian sotilaita ennen heidän hyökkäystään etnisesti serbialaiseen Krajinan maakuntaan, mikä johti 200 000 pakolaisen häätämiseen ja mikä oli yksi pahimmista etnisistä puhdistuksista Balkanin sodissa." USA:n tukema Krajinan karkotus (yleinen arvio 250 000, monien saadessa surmansa) oli ehkä pahin etnisen puhdistuksen tapaus Euroopassa sitten Toisen maailmansodan. Tapahtuman asema virallisessa historiankirjoituksessa on samankaltainen kuin Trotskin valokuvilla Stalinistisella Venäjällä, yksinkertaisesta ja riittävästä syystä: se ei sovi viralliseen kuvaan USA:n jaloudesta Serbian pahuuden kohtaamisessa.
Elokuun 2008 Kaukasuksen sodan loppulaskusta on monia arvioita. Kuukausi sodan jälkeen, Financial Times kertoi, että venäläisten raporttien mukaan "vähintään 133 siviiliä kuoli hyökkäyksessä, samoin kuin 59 sen omaa rauhanturvaajaa," kun taas seuranneessa Venäjän maahyökkäyksessä ja Georgian ilmapommituksissa, FT:n mukaan, kuoli 215 georgialaista, 146 sotilasta ja 69 siviiliä. Lisää arvioita on todennäköisesti luvassa.
Kaksi ratkaisevaa tekijää ovat kiistan taustalla. Toinen on putkilinjojen hallinta Azerbaizaniin ja Keski-Aasiaan. Georgia valittiin Clintonin toimesta reitiksi ohittamaan Venäjä ja Iran, ja tästä syystä se myös militarisoitiin vahvasti. Siten Georgia on "meille hyvin tärkeä strateginen etu," Zbigniew Brzezinski sanoo.
On merkillepantavaa, että analysoijat ovat tulossa vähemmän varovaisiksi selittäessään USA:n todellisia motiiveja alueella kauheiden uhkien ja vapauden menetysten verukkeiden sijaan ja Irakin vaatimukset miehitysarmeijan vetäytymisestä tulevat vaikeammaksi torjua. Siten Washington Postin toimitus nuhteli Brack Obamaa tämän sanoessa Afganistanin olevan Yhdysvalloille "keskeinen rintama", muistuttaen häntä, että Irak "sijaitsee Lähi-Idän geopoliittisessa keskuksessa ja sisältää yhdet maailman suurimmista öljyvarannoista," ja Afganistanin "strateginen merkitys kalpenee vertailussa Irakiin." Tervetullut, joskin, myöhässä tullut tunnustus USA:n valloituksen todellisista perusteista.
Toinen tekijä on NATO:n laajentuminen itään, mitä George Kennan vuonna 1997 kuvasi "Amerikan koko sodanjälkeisen politiikan kohtalokkaimmaksi virheeksi, [minkä] voi olettaa sytyttävän nationalistisia, Lännen vastaisia ja militaristisia suuntauksia Venäjän yleisessä mielipiteessä; millä on käänteinen vaikutus Venäjän demokratian kehitykseen: mikä palauttaa kylmäs sodan ilmapiirin Itä-Länsi-suhteisiin."
Kun Neuvostoliitto romahti, Mihail Gorbatsov teki myönnytyksen, mikä oli viimeaikaisen historian ja strategisten realiteettien valossa ällistyttävä: hän myöntyi yhdistyneen Saksan liittymiseen vihamieliseen liittokuntaan. Tätä "häikäisevää myönnytystä" ylistivät Läntinen media, NATO, ja presidentti Bush I, joka kutsui sitä toimeksi "valtiomiesmäisyydestä.. kaikkien Euroopan maiden, Nevostoliitto mukaan lukien, etujen puolesta."
Gorbatsov myöntyi häikäisevään myönnytykseen NATO:n vakuutusten myötä, että "se ei laajentaisi vaikutuspiiriään itään, 'tuumaakaan' [ulkoministeri] Jim Bakerin tarkoin sanoin." Tämän Jack Matlockin, johtava Ulkoministeriön Neuvostoliiton asioiden asiantuntija ja Venäjän suurlähettiläs ratkaisevina vuosina 1987-1991, muistutuksen vahvistaa Strobe Talbott, Clintonin hallinnon itäisen Euroopan asioista vastuussa oleva korkein viranomainen. Diplomaattisten dokumenttien läpikotaisen tutkinnan perusteella, Talbot kertoo, että "Ulkoministeri Baker sanoi Neuvostoliiton silloiselle ulkoministerille Eduard Shevardnadzelle, Neuvostoliiton ollessa vastahakoinen yhdistyneen Saksan jäämisestä NATO:n jäseneksi, että NATO ei tulisi siirtymään itäänpäin."
Clinton nopeasti perui tämän sitoumuksen, ja irtisanoutui myös Gorbatsovin ponnisteluista lopettaa kylmä sota kumppaneiden väliseen yhteistyöhön. NATO hylkäsi myös Venäjän aloitteen ydinaseettomasta vyöhykkeestä Jäämereltä Mustalle merelle, mikä olisi "puuttunut suunnitelmiin laajentaa NATO:a," strategia-analyytikko ja entinen NATO suunnittelija Michael MccGwire huomioi.
Hyläten nämä mahdollisuudet, USA otti voitonriemuisen asenteen, mikä uhkasi Venäjän turvallisuutta ja esitti myös merkittävää roolia Venäjän ajautuessa vakavaan taloudelliseen ja sosiaaliseen romahdukseen, miljoonin kuolonuhrein. Prosessia kiihdytti voimakkaasti Bushin NATO:n jatkolaajentaminen, ratkaisevien aseidenriisuntasopimusten purku, ja aggressiivinen militarismi. Matlock kirjoittaa, että Venäjä olisi saattanut sietää entisten Venäjän satelliitien liittämisen NATO:oon, jos se "ei olisi pommittanut Serbiaa ja jatkanut laajentumistaan. Mutta, lopulta, ABM-ohjukset Puolassa, ja Georgian ja Ukrainan ajaminen NATO:oon ylitti kynnyksen. Kosovon itsenäisyyden tunnustamisesta kiinnipitäminen oli eräänlainen viimeinen pisara. Putin oli oppinut, että myönnytykset USA:lle eivät olleet molemminpuolisia, vaan niitä käytettiin USA:n maailmanvallan laajentamiseen. Kun hänellä oli voimaa vastustaa, hän teki sen," Georgiassa.
Clintonin hallinnon jäsenet väittivät, että NATO:n laajentuminen ei ollut sotilallinen uhka, ja oli vain suopea ele johdattamaan entiset Venäjän satelliitit liittymään EU:hun (Talbott). Tämä on tuskin vakuuttava selitys. Itävalta, Ruotsi ja Suomi ovat EU:ssa, mutta eivät NATO:ssa. Jos Varsovan liitto olisi säilynyt ja siihen liityisi latinalaisen Amerikan maita - puhumattakaan Kanadasta ja Meksikosta - USA:ta ei olisi helppo saada vakuuttuneeksi, että kysymyksessä on vain kveekaritapaaminen. Mitään kertauskatsausta tuskin tarvitsee tehdä USA:n väkivallan historiasta sen estäessä lähinnä kuvitellut Moskovan siteet "meidän pienellä", sisältäen läntisen pallonpuoliskon, "alueellamme täällä," lainataksemme Sotaministeri Henry Stimsonia, kun hän selitti, että kaikki alueelliset järjestelmät pitää purkaa Toisen maailmansodan jälkeen, lukuun ottamatta omiamme, joita pitää laajentaa.
Johtopäätöstä alleviivaa, kesken tämänhetkistä kriisiä Kaukasuksella, Washingtonin huoli siitä, että Venäjä saattaa käynnistää uudelleen sotilaallisen- ja tiedusteluyhteistyön Kuuban kanssa, mikä on huomattavasti alle USA-Georgian yhteistyö tason, ja vailla merkittävää lisäturvallisuusuhkaa.
Ohjuspuolustus on myös tässä yhteydessä esitetty suopeana eleenä, vaikka johtavat USA:n strategia-analyytikot ovat selittäneet, miksi Venäjän asiantuntijoiden on suhtauduttava järjestelmiin ja niiden asennuspaikkoihin perusteena mahdollisena uhkana Venäjän pelotteelle, siten käytännössä ensi-iskun aseena. Venäjän Georgian hyökkäystä käytettiin verukkeena ajamaan näiden järjestelmien sijoituspäätös Puolassa, siten "vahvistaen Moskovan toistuvasti tekemää ja Washingtonin torjumaa väitettä, että järjestelmän todellinen kohde on Venäjä," AP:n kommentaattori Desmond Butler huomioi.
Matlock ei ole yksin pitäessään Kosovoa tärkeänä tekijänä. "Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyksien tunnustaminen oli oikeutettua sen periaatteen mukaan, että väärinkohdelluilla vähemmistöillä on oikeus erota - periaate, minkä Bush oli synnyttänyt Kosovossa," Boston Globen toimitus kommentoi.
Mutta asiassa on ratkaisevia eroja. Strobe Talbott tunnustaa, että "hankkeessa on takaisinmaksun makua siitä, mitä USA ja NATO tekivät Kosovossa yhdeksän vuotta sitten," mutta sanoo, että "analogia on kerta kaikkiaan ja pohjiaan myöten väärä." Kukaan ei ole paremmassa asemassa tietämään miksi se on täysin väärä, ja hän on selkeän kirkkaasti selittänyt syyt, johdantokirjoituksessaan avustajansa John Norrisin kirjaan NATO:n Serbian pommituksista. Talbott kirjoittaa, että ne, jotka haluavat tietää "miltä asiat näyttivat ja tuntuivat niistä meistä, jotka olivat osallisia" sodassa pitäisi kääntyä Norrisin asiantuntevan raportin puoleen. Norrisin johtopäätös on, että "Jugoslavian vastarinta laajempaa poliittisten ja taloudellisten uudistusten suuntauksia kohtaan - ei Kosovon albaanien ahdinko - parhaiten selittää NATO:n sodan."
Se, että NATO:n pommitusten motiivi ei voinut olla "Kosovon albaanien ahdinko" oli jo selvää lukuisista Läntisistä dokumenttilähteistä, mitkä toivat ilmi, että julmuudet olivat lähes täysin, odotettu pommitusten seuraus, ei niiden syy. Mutta jopa ennen kuin tieto tuli julkiseksi, sen olisi pitänyt olla selvää kaikille muille paitsi hartaille uskollisille, että humanitaariset syyt olisivat tuskin voineet toimia USA:n ja Britannian motiiveina, jotka samaan aikaan antoivat ratkaisevaa tukea paljon pahemmille julmuuksille, kuin mitä raportit Kosovosta kertoivat, ja joiden taustat olivat paljon kauheammat kuin mikään, mitä Balkanilla tapahtui. Mutta nämä ovat vain tosiseikkoja, siten ei-tapahtumia Orwellin "nationalisteille" - tässä tapauksessa, suurimmalle osalle Läntistä älymystöyhteisöä, mikä oli syvällisesti sitoutunut itsetehostukseen ja kiertelyyn ja kaarteluun USA:n politiikan "jalosta vaiheesta" ja sen "hurskaasta säteilystä" Serbian pommitukset kruununjalokivinään, kun vuosituhat lähestyi loppuaan.
Kaikesta huolimatta, on kiinnostavaa kuulla korkeimmalta taholta, että todellinen syy Serbian pommituksiin oli sen yksinäinen irtiotto Euroopassa Clintonin hallinnon ja sen liittolaisten poliittisista ja taloudellisista ohjelmista, vaikka tulee kestämään pitkän aikaa, ennen kuin tällaiset harmittavat tapaukset saavat luvan tulla viralliseen kaanoniin.
Kosovon ja itsenäisyyttä tai liittoa Venäjän kanssa ajavien Georgian alueiden välillä on tietenkin muitakin eroja. Kuten se, että Venäjällä ei tiettävästi ole siellä Afganistanin sodan sankarin mukaan nimettyä suurta sotilastukikohtaa, verrattuna Vietnamin sodan sankarin mukaan nimettyyn Camp Bondsteeliin Kosovossa, mikä on oletettavasti osa laajaa USA:n tukikohtien verkostoa kohteenaan Lähi-Idän energiantuotantoalueet. Ja monia muita eroja.
On paljon puhetta Venäjän raa'an käyttäytymisen Georgiassa alullepanemasta "uudesta kylmästä sodasta." Ei voi välttyä huolestumasta vastakkainasettelujen merkeistä, muun muassa uusista USA:n laivasto-osastoista Mustalla merellä - vastavuoroista toimintaa Karibialla tuskin siedettäisiin. Nyt pohditut tavoitteet NATO:n laajentumisesta Ukrainaan, voivat muodostua erittäin vaarallisiksi.
Kaikesta huolimatta, uusi kylmä sota vaikuttaa epätodennäköiseltä. Mahdollisuuden arvioimiseksi, meidän pitäisi aloittaa selvennyksellä vanhasta kylmästä sodasta. Kuumeinen retoriikka sikseen, käytännössä kylmä sota oli sanaton sopimus, missä molemmat osapuolet olivat pääsääntöiseti vapaita turvautumaan väkivaltaan ja kumouksellisiin toimiin kontrolloidakseen omia etupiirejään: Venäjälle, sen itäeurooppalaisia naapureita; maailman supervallalle, suurinta osaa maailmaa. Ihmisyhteisön ei tarvitse kestää - tai se ei ehkä selviä - minkään tämänkaltaisen uudelleensyntymästä.
Mielekäs vaihtoehto on Clintonin torjuma ja Bushin hylkäämä Gorbatsovin näkemys. Tämänsuuntaisen järkevän neuvon on äskettäin antanut Israelin entinen ulkoministeri ja historioitsija Shlomo Ben-Ami, kirjoituksessaan Beirutin Daily Starissa: "Venäjän täytyy pyrkiä aitoon strategiseen kumppanuuteen USA:n kanssa, ja jälkimmäisen täytyy ymmärtää, että ulkopuolisena ja väheksyttynä, Venäjä voi olla maailmalla merkittävä piikki lihassa. Kylmän sodan loppumisen jälkeen USA:n sivuuttamana ja nöyryytettynä, Venäjä tarvitsee integroitumista uuteen maailmanjärjestykseen, mikä kunnioittaa sen intressejä kasvavana mahtina, ei länsivastaista vastakkainasettelun strategiaa."
Noam Chomsky toimii professorina Massachusettsin teknillisessä yliopistossa (Massachusetts Institute of Technology, MIT).
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihailen tuota verbaalisuutta!