Moniko teistä tuntee

Kysymys on sellaisesta asiasta että itse parhaiten tuntee omat asiansa ja toiset ei tunne ja sitten olet siinä periaatteessa tietysti yksin, tai tietysti voit kertoa asioista toisille mutta siihen vaaditaan runsaasti rautalankaa mallien väsäämiseen ja aikaa ja teatteria jotta edes jonkinlainen malli saadaan väsättyä ja sittenkin jäädään kauas siitä mihin pyrittiin. Aivan, totta. Mutta toinen ääri pää on yleistäminen, mennään hihhuloidaan ja otetaan SE vastaan ja piut paut piitataan mitä kukaan tarkoittaa ja ajatellaan että samaahan se tarkoittaa ja metsäänhän siinä mennään ja lujaa mutta toiset ei piittaa. =)

Usein tunnen samoin. Sitten kun oikeen painaa päälle, niin soittelen niille muutamalle harvalle kaverille joita vuodet eivät oo vieneet mennessään, mutta jotka tuntuvat olevan jo ihan vieraita. Kun niillä sattuu olemaan menoa tai perheen kanssa kiireitä, niin silloin yksinäisyys painaa tosissaan päälle.
Aiemmin teinkin usein sitä, että lähdin ulos luontoon (puistoon jos ei parempaa tarjolla) ja istuskelin rauhassa seuraamassa luonnon rauhallista kiertokulkua.
Vaan nykyään ei enää onnistu. Jos edes ajattelen moista, joko ilmoitetaan että sen ja sen luo ollaan menossa tai sitä tai tätä tekemään ettei nyt sovi lähteä tai alkaa sen päiväinen nalkutus muuten, että varmasti tunnen itseni vielä ulkopuolisemmaksi ja ihmettelen että mikä sitoo mua moiseen ihmiseen.

Monikin tuntee kovan hulinan keskellä itsensä yksinäiseksi, kun omat henkiset energiavirrat alkavat hiipua kaikenlaisten rutiiniien keskellä
ja ihminen alkaa tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi
ja väsyneeksi vetämään samaa roolia. Se on täysin normaali ilmiö ja kyllä se vain kuuluu elämään. Siksi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta tarvitaankin välillä. Itkeminenkin on luontainen tapa harmonisoida omaa henkistä energiaa, purkamalla ikäviä asioita pois, mutta senkin on loputtava, muuten se ei enää tervehdytä ja tilalle on saatava uutta positiivista energiaa. Sitä voi tankata vaikka keskustelemalla tuttavan kanssa
asiasta kulkemalla luonnossa, sieltä saa paljon hyvää energiaa, liikunta auttaa. Hyviä vointeja sinulle

Voisinpa sanoa että tiedän hyvinkin mistä puhut. Tuollainen kuuluu kait kasvuun, mutta ei suinkaan kaikilla. Itse olin reilun vuoden verran tuossa tilanteessa. Työn ulkopuolella ei ollut oikeastaan mitään. Istuin tietokoneella tai katsoin telkkaria. Parille kaverille soittelin ehkä kerran kuukaudessa.

Kävely oli ihan kivaa. Kiertelin divareita ja sen sellaista.

En muistele tuota aikaa mitenkään pahalla. Ei se ole ikuista, vaikka siltä se saattaa tuntua.

Tunsin täysin samoin, ainakin muutaman vuoden mutta olin tosiaan silloin nuori jäbä. Mutta kun aikuistuin, sanoin suorat jokaiselle. Mutsille, broidille, systerille, kaikille että EN USKO, ja jos haittaa painakaa vaikka päänne tyynyihin joka kerta ku näätte mut, koska mä en tästä muutu miksikään ja tähän uskon.

Menivät hiljasiksi, mutta voi olla että itse pärjään hyvin kun löytyy tätä äijä asennetta.

En ole itkenyt ikinä syystä. Syy on aina ollut, jos on tehnyt mieli vuodattaa. Jos tunnet että itkettää syystä, johtunee varmaankin masennuksesta.

Sanoisin vain ihan neuvona, että herää yks aamu ku perseeseen ammuttu muuli ja oot koko päivän murtsinä, mitään sanomatta. Kun kysytään, auot sitten että et ole uskovainen, et oo ollukkaan ja et jaksa teeskennellä. Heität kunnon aktit, tai jos oot nainen, mitä mä epäilen, niin laita tippaa tulemaan ja heittäydy oikein surumieliseksi niin kyllä he ymmärtävät. Jos eivät, painu ovesta ulos, tee uusia ystäviä tai annat heidän ajatella mitä haluavat, ei se tee mistään erilaista kumminkaan.

Pärjäile.

minulla on ihan helvetisti kavereita. hellareiden bileissäkin jokainen tahtoo mut kaverikseen.

Minä olen lapsesta saakka ollut vähän outo, keskitasoa älykkäämpi, mutta aina totaalisen yksin. Kouluaikoina, kun muut menivät bileisiin tai toisten luo, mua ei koskaan pyydetty mukaan. En ole vihamielinen, mutta mussa kai on jokin yksinäisyyden kehä ympärillä, en tiedä. Muistan hyvin ne monet kirpeät tuskat.

Kun käsitin että tää on pysyvää enkä pysty muuttumaan, kehitin luonteeni mahdollisimman omaehtoiseksi ja tunnen nyt itseni itsenäiseksi ja vahvaksi. Viihdyn yksinäisyydessä. Luen, kirjoittelen, ulkoilen ja harvakseltaan tapaan muutamia ystäviä.

Viime vuosina on mennyt niin päin, että ilmeisesti yksinäisyyden alustalta kehittynyt vahvuuteni houkuttelee riippuvaisia ja yksinäisiä ihmisiä, ja väliin joudun karistamaan jotkut ihmiset elämästäni pois.

Yksinäisyys - joka muuten tuntuu olevan yleinen sisäsyntyinen tila lähes kaikille - voi myös olla voimavara, kun sen oikein osaa hyödyntää.

Kylläpä kyllä.
Elämään kuuluu kaikenlaiset mielentilat ja -ajat, yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne mukaan lukien.

Ymmärtääkseni näiden aikojen ja tilojen idea on saada ihminen kehittämään itseään ja tietoisuuttaan ja sinun tapauksessasi vaikkapa mm. asioiden ääneen sanomista, suoraan puhumista ja itsensä toteuttamista:
"Kaikkein rasittavinta on teeskennellä, että niin helvetisti muka kiinnostaa tietää, miten jonkun lapsen opinnot sujuvat, tai kuka on mennyt kenenkin kanssa naimisiin, tai kenen kakaralla on nyt sitten ensimminen hammas puhjennut ja minkä auton joku juuri osti ja vaikka mitä."

- Avaa suusi ja sano suoraan mitä olet mieltä. Sitten näet, miltä se tuntuu. Ei välttämättä hyvältä ja järkevältä. Se voi yhtäkkiä ääneen sanomisen jälkeen tuntua jopa hemmetin typerältä.
Mutta idea onkin toteuttaa itseään tavalla, mikä laukaisee paineita ja aiheuttaa muutosta ajatteluun. Pyydä anteeksi jälkikäteen, jos tunsitkin tehneesi tyhmästi. Tai jos se tuntui hyvältä ja koit, että siitä oli hyötyä, perustele se myös.
"Raivota" voi myös rakentavasti, kaikkia kohtaan :)


Minä en oikein osaa ottaa kantaa tuohon yksinäisyys-kysymykseen. Olin joskus rutkasti nuorempana huonossa jamassa jonkun aikaa ja tunsin itseni täysin orvoksi, mutta en ihan alieniksi kuitenkaan.. Tuntui vain siltä, ettei kukaan välitänyt ja että kaikilla oli tärkeämpää tekemistä, kuin olla minun seurassani. Kasvoin ulos vaiheesta noin vuodessa.
En sano, että olisi ollut helppoa aikaa, mutta silloin opin lopulta myös nauttimaan yksinäisyydestä ja ymmärsin sen tärkeyden omalle psyykeelleni.
Katsominen oman itseen ja syvimpiin mielenkiekuroihinsa ei ole helppoa. Mutta tulet huomaamaan (määrittämättömän ajan kuluttua), että tällä alien-periodilla taisi olla valtavasti merkitystä oman henkisen kehityksesi kannalta.



"Oletteko koskaan itkeneet ihan ilman syytä? Siis ilman, että mitään järjellistä syytä siihen keksisitte. Kun on vaan itkettänyt?"

- Nyt on aivan pakko hehkuttaa tätä "uutta minääni" (jälleen): Olen aika tunnekylmä siinä mielessä, että en itke koskaan muiden nähden (paitsi kivuissa). Mutta nyt raskaana ollessa (toista kertaa putkeen) itkut tulee ihan milloin huvittaa ja syistä, joita ei aina käsitä yhtään. Eli voin sanoa nyt kokeneeni myös sellaista :) Toki syy ON, raskaus. Mutta fiiliksenä se tunnepurkaus, kun se yhtäkkiä varoittamatta tulee, on todella outo. Yleensä nauran samaan aikaan, kun en ymmärrä itsekään mistä on kyse :D
Mutta muutoin, en. En muista itkeneeni koskaan ilman hyvää syytä. Minusta on vaikeaa ajatellakaan tunteiden purkautumista ilman syytä. Täytyy olla syy..pakkohan se on?!
Jos syytä ei löydy ensinäkemältä, niin voisiko asiaan liittyä sitten niin kovat henkiset paineet, että ne alkavat purkautumaan ulos keinolla millä hyvänsä ja kertomatta sen enempää, mistä on edes kyse?

yksin aamut valkeavat, yksin syntyi väinämöinen...

Joillakin ihmisillä on enemmän tarvetta yksinäisyyteen ja itsenäiseen omaan elämään.

Taisin olla kaksivuotias kun tajusin että olen jokseenkin erakkoluonne, olen myös sosiaalinen, ja ystävieni on vaikea uskoa kun näkevät minut, että oikeastaan olen erakkoluonne.

Menestyksen salaisuus on se että tekee omat itselle sopivat päätökset, eikä yritä väkisin muuttaa itseään jonkun muun kaltaiseksi.

Syksy on yksinolevien erakkojen juhla-aikaa. Syksyllä vetäytyminen kuoreensa onnistuu parhaiten, koska ympäristö on ymmärtäväinen sitä kohtaan, on pimeää, on kylmää, on sateista, on synkkää jne.

Seurustelen vielä toisen erakon kanssa. Läheisyyttä sopivassa määrin, mutta kun on tarve olla yksin se on mahdollista, molemmille.

Haahuilu yksinään on parasta aikaa erakkovaiheessa, ei tarvitse puhua kenellekään, tosin se on hieman vaikeampaa tällä hetkellä, koska yksi kissanpentu yrittää päästä puseron kainalostani sisään ja toinen repii rinnuksista.

Aurinkolamppu voi auttaa asiaasi jonkin verran. Asenna siihen tietokoneen vierelle ja tutki omia asioitasi. Kai sulla edes on joku oma tila tai huone siellä kotona, missä saat olla rauhassa. Oma reviiri pitää olla.

Samanlaisia fiiliksiä myös minulla. Kavereita kyllä on, mutta heidän kanssaan seurustelu tuntuu jotenkin väkinäiseltä. Kyselen, että miten toisilla menee ja mitä on tapahtunut, mutta ei minua oikeasti kiinnosta. Ei voi kuitenkaan jäädä kokonaan erakoksi, koska sitten kohta ei vättämättä ole yhtään kaveria. Mieluiten vain ajattelisi vain kaikenlaisia juttuja vaikka kävelyllä tai jossakin kahvilassa ja niin usein tulee tehtyäkin. Puuhailen yksin kaikenlaisia juttuja ja silti aika ei tunnu riittävän mihinkään.

Välillä tulee kavereiden kanssa lähdettyä ulos, mutta uusiin ihmisiin ei oikein ainakaan siellä viitsi tutustua. Kavereilla on vauhti päällä, mutta minua ei koskaan oikein huvita.

Miksi olette atet, heteroita ja yksin, kun voisitte olla Raamatullisesti Gayta, ja tulla Uskoon!

En tunne itseäni yksinäiseksi, varsinkaan silloin, kun olen oikeasti yksin. Joidenkin ihmisten elinpiiri ja puheet tuntuvat joskus todella vierailta ja suorastaan oudoilta. Minua kyllä kiinnostavat monet asiat, muttei kenekään tenavan potalle oppiminen, lasten koulunkäynti tai ihanat matot yms. Mä viihdyn kyllä hyvin omissa oloissakin ja harrastan lähinnä sellaisia asioita, joissa ei tapaa muita ihmisiä.

Maailmassa on niin paljon ihmisiä, että aina löytyy antoisaakin juttuseuraa, vaikka bussipysäkillä tai junamatkalla. Parhaat ystäväni olenkin löytänyt oman elinpiirini ulkopuolelta. Kannattaa irrottautua rohkeasti turhista tuttavuuksista ja tutustua uusiin ja erilaisiin ihmisiin. Elämän laatuni on aina kohentunut, kun olen irrottautunut rasittavasta tuttavapiiristä ja ihmisistä, joiden elämän pääsisältö on kilpailla siitä, kellä on parhaiten rakennetut kulissit.

Olen aina yksin. Ei sillä sinänsä niin väliä ole, mutta olisi joskus kiva jutella jonkun kanssa ihan asioita, eikä sellaista joutavanpäiväistä jutustelua.

Aika ulalla minäkin olen, kun johonkin seuraan eksyn. Aivan kuin ei oltaisi samalla planeetallakaan. Sellaista small talkia se on, mitä en siedä yhtään.

Siis sinullakin on vuorosanat hukassa. Sellaiseksi tulee, kun tajuaa, että nuo ihmiset vetävät roolia, eikä itse halua enää olla siinä näytelmässä mukana. Eikä porukassa tarvitse olla kuin yksi pullistelija, joka sanoo jotain alentuvaa, niin minä poistun paikalta.

Ne on usein sellaisia, että on mersu pihassa, pankkitili miinuksella, vaimolla on kaikkien tietämä syrjähyppy, mutta solmio on kohdallaan ja kantasormus sormessa ja sitten saatana selitetään jostain kesälomareissusta jonnekin mahdollisimman kalliiseen iki-ihanaan lomakohteeseen jne.

Minä yleensä tulen paikalle myöhässä ja lähden ensimmäisenä. Taidan lopettaa sen touhun kokonaan. Ei mitään järkeä tavata ihmisiä, joiden arvomaailmaa ei jaa ja joiden kanssa ei synny edes järkevää keskustelua.

Sen takia en enää käy missään pubeissakaan. Jos jonkun vanhan kaverin kanssa alkaa juttelemaan, niin heti on jos jonkinlaista ihmistä vieressä pörräämässä ja keskeyttämässä.

Mitä itkemiseen tulee, niin itken useinkin, mutta myös nauran. Nekin on ihan privaattijuttuja. En niitä kenenkään kanssa jaa. Ei ole ketään, kenelle kertoisi.

Eräs kaveri on, kenen kanssa vierähtää puhelimessa joskus tuntikin, mutta hänen ehdoillaan tässä on menty. Eli, jos soitan hänelle, niin useimmiten hän ei vastaa, joten minä sitten vaan odottelen, että hän on sillä tuulella, että kaipaa keskustelukumppania.

Tulee joskus miettineeksi, että mitä järkeä tässä kaikessa on. Mutta ehkä siinä puiden lehtien putoamisen katselussa on paljon enemmän järkeä, kuin pupertaa piparia ja hörppiä kahvia joittenkin omituisten ihmisten seurassa. Näin luulen.