Vaimoni kuoli yllätäen viime viikolla.Olen ollut aivan poissa tolaltani sen jälkeen...
Suru
Suru 1
261947
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Otan sydämestäni osaa suruusi. Yritä selvitä hetki kerrallaan. Aluksi on shokkivaihe, tiedän sen omasta kokemuksesta, se ehkä suojeleekin tavallaan. Koeta kuitenkin syödä ja juoda, ettet ihan mene huonoon kuntoon. Mikään ei maistu, millään ei ole aluksi merkitystä, mutta pikkuhiljaa sitä kuitenkin menee eteenpäin. Se on kummallista, huomaat sen, kun aikaa kuluu. Aika ei paranna haavoja, mutta haavojen päälle tuleea ainakin suojakalvo. Toivottavasti sinulla on läheisiä ympärilläsi, joiden kanssa jakaa tuskaasi, puhuminen asiasa auttaa. Sinulla on lupa olla sellainen kuin olet nyt. Voimia ja valoa päiviisi toivon sinulle.
Otan osaa! Oman mieheni kuolema tuli lyhyen sairauden jälkeen mutta tieto siitä, että sairaus on parantumaton oli shokki.
Nyt sinulla on myöskin se shokkivaihe jonka läpi käymiseen tarvitset apua.
Edellisen kirjoittajan neuvot ovat todella tärkeitä.
Täytyy muistaa syödä vaikka ei ole nälkä ja nukkuminen on myös tärkeä, jos et saa unta voit pyytää lääkäriltä ns.nukahtamislääkettä. Alkoholiin ei kannata turvautua. Ulkoilu on myös hyväksi, luonto jotenkin lohduttaa.
Puhuminen omaisten ja läheisten kanssa lohduttaa vaikka heillä ei aina löydy surevalle sanoja, riittää että on joku joka kuuntelee tai vaikka ottaa kädestä kiinni.
Käytännön asioita joutuu pakosta hoitamaan ja vaatii keskittymistä, siihenkin tarvitaan voimia.
Itse huomasin, että hoidin kaikki käytännön asiat jotenkin konemaisesti ja vasta hautajaisten jälkeen tuntui alkavan varsinainen ns. surutyö itsensä kanssa.
Se vie aikaa mutta vähän kerrassaan se alkaa helpottaa. Rakkaat muistot saavat monesti kyyneleet esiin, mutta niiden täytyy vaan antaa tulla. Muistot meillä säilyvät ja antavat voimia jatkaa, sillä elämän on jatkuttava vaikka se nyt tuntuu vaikealta.
Toivon sinulle voimia ja jaksamista!!
Kiitos neuvoista ja osaanotosta.Tässä yritetään jatkaa elämää eteenpäin kahden lapsen kanssa.
Pitää vaan edetä päivä kerrallaan, ensin hautajaisiin asti ja sitten eteenpäin.
Tiedän tunteen. Oma isäni kuoli kuukausi sitten.
Eli äitini on nyt ilman miestä(isääni siis) ja se ottaa todella koville. Nuoresta asti olivat olleet yhdessä. Äiti sai paniikkikohtauksenkin, niin rankkaa on. Mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa, jaksaa täytyy! Minkä ikäinen vaimosi oli?
Niin se on ihan kuten sanot, päivä kerrallaan.
Sinulla on lapset jotka pitävät sinut elämässä kiinni, heidän kauttaan on vaimosi edelleen lähelläsi.
En tiedä miten koet asioita mutta minulle tuli mieheni kuoleman jälkeen monta kertaa tunne ikäänkuin mieheni olisi ollut lähellä ja muistuttanut perusasioista, syömisestä ym.
En tiedä ehkä se oli vaan oman mielen tuotetta mutta tuntui kuitenkin lohdulliselta.
Toivottavasti saat apua läheisiltäsi lastesi hoitoon etenkin jos ovat vielä pieniä.
Lapsetkin tarvitsevat tukea ja vastauksia kysymyksiinsä jos ovat isompia.
Voimia edelleen ja sinulle ja lapsillesi!
Kiitos.Lapset ovat jo murrosikäisiä ja heille
tämä oli tosi iso järkytys.Olemme yhdessä keskustelleet paljon ja meistä on toinen toisillemme iso tuki.Kyllä minullakin on
sellainen tunne että vaimoni olisi välillä
katselemassa mitä me touhuamme.
No,tästä yritetään jatkaa eteenpäin.
Tyttöystävä kuoli jokin aika sitten, raakaan ja turhaan murhaan, ja minä sain olla ensimmäinen, joka näki hänet kuolleena. Joku pskalehti oli tekemässä juttua ja häiriköivät muitakin tytön läheisiä, mutta suhteiden avulla siitä päästiin eroon. Shokki oli mieletön. Näin asiat menivät:
Ihmettelin, missä hän viipyi. Olin ollut viikon kipeänä, ja olin vielä toipilas, joten pysyttelin sisällä ja odotin. Odotin tunnin, ja sitten soitin. Ei vastausta. Jaahas, ehkä lähdenkin vastaan, rakastan tuollaista lämmintä ja ystävällistä syyssadetta. Lähdin kävelemään metroasemalle päin, ja koitan soittaa hänelle. Tuttu soittoääni kuuluu aivan vierestä, pusikosta, jonka edessä oli jotain punaista. Löysin hänet, aivan verisenä, ja hänen hento vartalonsa oli vielä lämmin. Muuta hän ei tehnyt enää, kuin hymyili minulle niinkuin kauniina kesäpäivinä, huolettomasti ja sulki silmänsä viimeisen kerran.
Asiasta olen päässyt yli, mutta hänen perheensä ravaa edelleen psykiatreilla yms. Syvät osanottoni teille muillekkin menetyksistänne. Jos joku päivä tulee huono olo, soittakaa ihmeessä luotettavalle ystävälle, ystävät kuuntelevat aina.
ystävä, lapsi! Miten surullista. Jeesus antakoon sinulle ja tyttöystäväsi kotiväelle ja muille siellä. Maailma on todella paha. Kerran Jeesus tulee takaisin ja on mahdollista nähdä siellä rakkaat. Rukoilkaamme sitä. Katso ohjelmia: www.tv7.fi Niihin voi lähettää rukouspyyntöjäkin.
Se on todella hyvä, että voit keskustella lastesi kanssa ja saatte tukea toisistanne. Kyllä monet ovat kertoneet samanlaisista tunteista. Voimia teille kaikille.
Olen ajatellut teitä paljon.
Vaimoni ja lastemme äiti haudatttiin lauantaina,
tilanne tuli ikäänkuin uudestaan ja suru on
entistäkin pahempi.En voi ajatella mitään muuta
kuin häntä koko ajan........
tää on oikeasti paha homma edesmenneen veljenä kerron..
HAUTAJAISET ovat kipeitä paikkoja meille jotka sen joudumme tekemään.. sen jälkeen alkaa asteittain ja pikkuhiljaa tajuamaan että häntä ei enää todellakaan ole...alkaa surutyö...ajatukset ovat koko ajan vielä sen kuolleen luona pitkänkin aikaa..tulee tuska ja ikävä..miksi meidän pitää jaksaa moista ..miksi..se on niin ..RASKASTA...
Tiedän tunteesi.
Hautajaisiin saakka sitä jotenkin toimii mutta sitten tulee se pohjaton ikävä. On hyvä, että sinulla on lapsesi joiden kanssa voit puhua ja muistaa ne kaikki hyvät ja onnelliset muistot. Mutta on tietysti hyvä jos on joku muukin läheinen jonka kanssa voi keskustella ja joka jaksaa kuunnella.
Eräs ystäväni sanoi minulle, että suruun ei saisi takertua, että vainaja pääsee lepoon. Mutta kyllä se vie oman aikansa. Itku saattoi tulla ihan yhtäkkiä ja hyvä niin, se kuitenkin helpottaa. Koeta pitää yllä arkirutiinit kaikesta huolimatta ja tosi tärkeää on se, että pystyisit nukkumaan.
Toivotan sinulle voimia ja lähetän ajatuksissani tukeni. Onhan tämäkin eräs kanava purkaa tunteitaan.
Kiitos.Kyllä illat ja viikonloput tuntuvat kaikkein pahimmilta.Arkirutiineissa sentään
ajatus menee välillä muihinkin asioihin.Kyllä
tämä on ehdottoman hyvä kanava purkaa ajatuksiaan
ja lukea muiden kokemuksia ja neuvoja.
Eiköhän tästä nyt kuitenkin vähitellen selvitä,
ainakin nyt juuri tuntuu siltä.
Niin se on totta, että viikonloput ja illat sekä juhlapäivät ovat aluksi niitä vaikeimpia.
Ja toisena päivänä on helpompaa ja toisena taas ikävä yllättää - se on ihan luonnollista.
Sanotaan, että vaatii koko vuoden kierron kunnes suru muuttuu kaipaukseksi.
Ehkä se on niin - en tiedä. Omalla kohdallani vuosi tulee täyteen jouluna, se saattaa olla vielä vaikea.
Eteenpäin meidän jälkeen jääneiden on kuitenkin vaan jatkettava, päivä kerrallaan.
Voimia ja jaksamista sinulle ja lapsillesi!
Taas tämä viikonloppu...vaimon kuolemasta on nyt
vajaa kuukausi...katson tyhjää sänkyä...hän ei
enää koskaan tule siihen vierelleni...tuntuu niin
toivottomalta ja lopulliselta.Vaatteita on vielä eri puolella taloa,en ole niihin vielä pystynyt
koskemaan.
Tuntuu jotenkin älyttömältä täällä valitella
suruaan, mutta kyllä tämäkin tavallaaan auttaa
kun kirjoittaa jotain ajatuksia....
Kirjoittaminen on auttanut minuakin suuressa surussani. Menetin poikani yli 9 kk sitten. Tänään on vaikea ilta. Kynttilän olen sytyttänyt lapselleni. Olen vihdoin uskaltanut laittaa valokuvan pojastani hyllylle näkyvilleni. Kaikki aikuiskuvat hänestä ovat olleet poissa näkyvistäni. En ole kestänyt niitä katsoa. Nyt en jaksa olla vahva, haluan poikani takaisin, kaikki miksi kysymykset pyörivät taas päässä. Tällaistako tämä tulee olemaan ? Poikani kuolema aiheutti paljon käytännön asioiden selvittämistä ja pelkään, että kun ne eivät enää vie aikaani ja voimiani, niin suru nousee vielä uudelleen vahvempana pintaan. Lohduttavia ajatuksia sinulle. Päivä kerrallaan on mentävä eteenpäin, kun muuta ei voi.Jostain kummasta niitä voimia kuitenkin jokaiseen päivään on tullut ainakin tähän asti.
Täällä keskellä yötä kirjoittelen...minun on pakko kertoa siitä kun hain vaimoni tavarat
sairaalasta,jätesäkkiin pakatut...vaatteet,käsilaukku,kengät,ym.niin ajattelin väkisinkin että onko se yhden ihmisen elämä tosiaankin tässä....yhdessä jätesäkissä..
eikö ole enää mitään muuta...paljon voimia sinullekin surussasi ja päivä kerrallaan on tätä
surutyötä jatkettava...toivotaan että jaksat..
minulla ainakaan tässä vaiheessa ei tunnu kovin
hyvältä...
Kyllä se suru yllättää aina vaan.
Vaikka 9 kk on jo kulunut. Yllätyin kun menin tutun lääkärin vastaanotolle. Kyseessä kontrolli-käynti, ensimmäisen kerran mieheni kuoleman jälkeen.
Lääkärin kysyessä kuulumisia tuli itku enkä pystynyt vähään aikaan vastaamaan.
Se helpotti kuitenkin kun viimein sai kerrottua.
Puolison tavaroiden pois raivaaminen on vaikeaa mutta helpottaa kuitenkin kun sen on saanut tehtyä.
Ei se ihmisen elämä mahdu yhteen jätesäkkiin mahdut - muistot ja yhteiset kokemukset ovat paljon enemmän.
Koetetaan kaikki jaksaa eteenpäin - kaikesta huo-limatta.
Toivottavasti pystyt nukkumaankin!
Kyllä näitä ikäviä tilanteita on minullekin jo tullut kun tapaa ihmisiä jotka eivät vielä
tiedä mitä on tapahtunut.
Kyllä tämä ajoittain tuntuu niin ylitsepääsemättömältä ja välillä taas on vähän helpompaa.
Kyllä tässä nukuttu on ainakin jotenkuten vaikka
unirytmi on entiseen nähden pielessä.
Niinhän se menee ikäänkuin vuoristorataa, välillä ylös ja välillä alas.
Mutta kyllä se elämä kuitenkin kantaa, vaikka joskus onkin vaikeaa. Päivä kerrallaan.
Tänään kun aurinko paistaa on mielikin valoisampi. Voimia ja jaksamista sinulle ja lapsillesi!
kun luin kirjoituksesi,se itku tuli suoraan sydämestäni, suoraan koska olen jo pari kuukautta saanut koveettua itseäni olematta suuremmin itkemättä....huh..
Muistan sen kuin eilisen päivän ja tulen aina muistamaan,- niin raastavan tuskan , jonka alkukesästä jouduin kokemaan miesystäväni onnettomuuden johdosta.
Tosin hän ei kuollut,elää edelleen, mutta aivan"muissa maailmoissa" lähes ilman aivotoimintaa.
Luulin oikeasti, etten selviä siitä koskaan...enkä varmaan täysin selviäkkään, niin rakas hän oli minulle.
Koskaan en olisi uskonut että tälläinen tilanne voisi viedä läheisien ihmisen niin "pohjalle".
Oli päiviä, etten jaksanut nousta sängystä saati , että olisin jaksanut hoita lapseni.
Menin kuitenkin kahden viikon päästä töihin,-vaikeaahan se oli.Todella vaikeaa.
Itseasiassa sanat eivät riitä kertomaan sitä tuskaa mikä sisälläni silloin riuhtoi,kuitenkin tiesin, että jos jään kotiin, niin se on sitten minunkin menoa..
Kohta on kulunut 5 kk siitä tapahtumasta .hän on vielä 150 km:n päässä minusta, eli katsomaankaan en kovin säännöllisesti pääse.
Tiedän, että jos hän pystyisi puhumaan, hän sanoisi, että jatka elämääsi....
Olen kyllä nyt hiukan yrittänyt viime viikkoina,tavannut ihmisiäkin ,-mutta vieläkään ei tunnu mikään miltään.
Tähän tunteeseen ei ole sanoja..
Eikä tätä tunnetta voi ymmärtää kukaan joka ei ole tätä kokenut.
Päältäpäin moni luulee asioiden olevan jo minulla hyvin,kun sisälläni oleva myrrellys ei näy ulospäin, kuitenkin
Joka ilta nukkumaan mennessäni ajattelen häntä ja aamulla ensimmäiseksi kun herään.
Joskus katson hänestä kuvia ja itku valtaa minut.
Viimeaikoina olen herännyt painajaisiin joita hänestä nään..Luulen sen johtuvan siitä, koska en ole käynyt häntä katsomassa kuukauteen.Moni varmaan kysyy miksi et ole käynyt? Siksi että välimatkaa sairaalaan on 150 km en pääse iltaisin "piipahtelemaan"vaikka kuinka haluaisin.Alkuun ramppasin tietysti jatkuvasti ja soittelin monta kertaa päivässä hoitajille, mutta kun lopulta menee usko...menee toivo...kun tilanne siellä ei muutu mihinkään...tajuntaa ei tule....hän ei reagoi mihinkään...kunto todella heikko...sen näkeminen masentaa entistä enempi....ja kuitenkin mikä tärkeintä tämä ihminen on sydämessäni koko ajan.
Joskus oikeasti olen ajatellut, että jos hän olisi heti menehtynyt, niin kaikille läheisille olisi ollut helpompi , kuin jäädä tähän "olemattomaan tilaan"...
Sanotaan , että kaikella on tarkoituksensa, mutta kyllä minä ainakin jouduin huutamaan yläkertaan, että" mikä tarkoitus tälläkin muka on???"JOuduin kysymään "Miksi minun on käytävä vielä tämäkin vastoinkäyminen läpi?"
Tässä tilassa ei pysty antamaan itselleen lupaa edes jatkaa elämässä eteenpäin,vaan jää ikäänkuin roikkumaan tähän mahdottomaan yksinäisyyden tilaan vaikka tiedän , että eteenpäin pitäisi mennä...
Toivon sydämestäni voimia sinulle ja toivon, että sinulla on ystäviäsi tukena, sillä heitä tulet tarvitsemaan vielä monta kertaa...
No eipä sinunkaan tilanteesi todellakaan ole helppo.Toivon todella voimia ja jaksamista sinulle!
Minäkin menin kahden viikon sairasloman jälkeen töihin mutta työnteko on ollut aika olematonta.
Ajatukset tosiaan pyörivät jatkuvasti rakkaassa vaimossa.Koko ajatusmaailma on muuttunut...rahalla ei ole enää oikeastaan mitään
merkitystä...mitä väliä on millään materian omistamisella ihmishenkeen nähden.
Kyllä tällainen tapahtuma muuttaa ihmistä perinpohjin ja jättää lähtemättömät arvet.
joten hiippailin vielä koneelle..
Sinä olet kuitenkin löytänyt tämän palstan ja voit täälläkin kertoa omista tunteistasi,-sekin varmaan helpottaa.
Itse kuulin vasta jokin aika sitten , että täällä on tälläinen keskuselupalsta, enkä siis voinut jakaa useamman kanssa tuntojani ja jossain vaiheessa rupesi tuntumaan, etten voi ystäviäni ja sukulaisianikaan koko aikaa vaivata tällä murheella, sillä näinhän, että hekin olit huolissani minun murheeni vuoksi ja niinpä sitten jättäydyin melko yksin asian kanssa.
Se on kyllä aivan totta, että elämässä arvojärjestys muuttuu , kun tälläiseen tilanteeseen joutuu.
Olen kyllä oivaltanut jo aikaisemmin, ettei se oikea onni elämään tule suinkaan tavaroiden ja omaisuuden myötä,-eikä varsinkaan ihmissuhde parane sen myötä, että hankkii kyseisiä asioita.
Olen kuitenkin pikkuhiljaa oivaltanut myös sen, että, tämäkin minun vaan täytyi käydä vielä elämässäni läpi, että tämän ajatusmaailman itselleni sain.
Sitä kun on kaiken saanut tässä elämässä opetella ns.kantapään kautta.
Ja yritän uskoa, että jonain päivänä vielä aurinko paistaa ja voin taas olla oma naurava iloinen itseni.
Minäkin vielä yökukkujana. Ei oikein uni tule. Pyörittelen poikani viime hetkiä mielessäni. Mitä hän ajatteli, tiesikö kuolevansa, vai kävikö kaikki niin hetkessä, että ei ehtinyt tajuta.Turhaan tällaisella itseään piinaa, tiedän sen, mutta ei niille ajatuksillensa mitään voi.
Kyllä elämänarvot todella totaalisesti muuttuvat, kun rakasta ihmistä ei enää ole, tai ei ainakaan tässä maailmassa. Tänään aivan tuskastuin sukulaiseeni, joka puhui minulle pankkien tilanteesta ja huolehti rahojensa turvallisuudesta. Ei voisi vähempää kiinnostaa ja sanoinkin, että en jaksa tuollaiseen keskittyä.
Öitä teille,poikani lähetti usein tekstiviestin minulle ja toivotteli öitä. Voimia kovasti teille yössä surijoille.
Vaimollasi on hyvä olla niinkuin kaikilla muillakin taivaassa. Vielä joskus me heidät näemme.