Terve! Minun isäni kuoli kun olin 7 vuotias siitä on kulunut nyt 13 vuotta. Pidin isästäni paljon ja olin usein hänen kanssaan kaikkialla esim jääkiekko peleissä. Kun hän kuoli niin tavallaan suljin sen pois en juurikaan puhunut siitä tai kysellyt äidiltäni mitään tapahtuneesta. Äitini sanoikin että veljeni kyselivät paljon enemmän ja puhuivat siitä. Nyt olen 20v ja olen tottakai hyväksynyt itseni kanssa että isäni on kuollut kun aikaa on kulunut jo. Mutta aina kun joku kysyy isästäni minulla menee pala kurkkuun ja alkaa ahdistaa puhua siitä ja kun tutustun uusiin ihmisiin niin alkaa jännittää kun puhutaan perheistä koska joku saattaa kysyä mitä isäni tekee. En siis voi puhua siitä, en puhu edes kavereilleni ja veljilleni, äitini kanssa pystyn puhumaan jotenkin isästäni mutta en mitenkään syvällisesti ja muutenkaan se ei tule puheeksi usein. Tuntuu jotenkin tyhmältä kun siitä on kulunut jo niin kauan ja se silti on vaikeaa, johtuukohan se siitä, että en ole koskaan kunnolla avautunut asiasta ja niin sanotusti tehnyt surutyötä? Muutenkaan itsetuntoni ei ole parhaimmasta päästä tuntuu että tämä asia voi vaikuttaa siihen. Mitähän tässä pitäisi tehdä?
Surutyöstä
,,,,,,,,
3498
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Luulen että sisälläsi on trauma, joka tarvitsee käsittelyä.Se ei onnistu yksin, tarvitset keskustelua joko seurakunnan papin, diakonissan tai jonkun muun ammattiauttajan kanssa, jotta voit jäsentää suruasi ja alkaa tehdä surutyötä.Nimettömänähän voi soittaa kriisipuhelimiinkin ihan mistä vain, niin olen itsekin tehnyt, sieltä saa apua ja neuvoja, eikä tarvitse olla akuutti kriisi menossa.On olemassa myös verkkopappi, jota voi lähestyä mailitse nimettömänä, sain paljon apua häneltäkin, vaikka oli n ihan eri seurakunnasta, sitähän ei tarvitse kertoa.Varmasti isäsi menetys on ollut sinulle niin vaikea asia pienenä, että et ole voinut edes käsitellä sitä.Olen todella pahoillani puolestasi, että et saanut sen kauempaa olla isäsi kanssa täällä.Rakkaus ei kuitenkaan koskaan häviä.Onneksi tapaat hänet taivaassa vielä.
niin aivan mutta ajettelin kuitenkin kirkon ulkopuolelta jotakin, onkohan esim psykologi tai vastaava oikeanlainen auttaja
Nyt kun olet jo täällä ja kertonut asiastasi, on jo HYVÄ ASIA. Puhu asioista rohkeesti. Puhumisen apuriksi voi ottaa avuksi vaikka kynän ja paperin, voit laittaa asioita ylös ja kanavoida asioita siten. Sitten katsot sopivan pelikaverin omaisistasi tai oma luottohenkilö. Oman surutyön kanssa päärin eteenpäin, kun oli vaikeinta. Kaikki positiiviset konstit on luvallista kaäyttää. Hyvää syksyistä viikonloppua sinulle :)! T. 40v.- Minä