mikä on se uhrimäärä, jolloin televisio repeää, kriisikokouksia järjestetään, lehdet paukuttavat tuplapainosta, aletaan puhua jopa perintöveron alennuksesta tragedian kohdatessa.
Kaksi ei taida riittää. Onko se kuusi tai kymmenen uhria, kun suomessa herätään toimimaan? Onko siis niin, että yksittäisen ihmisen tappamisella ei ole niin merkitystä, mutta useamman ollessa SAMANAIKAISESTI uhreina, niin jo repeää koko maa.
Missä ovat nämä yksittäisten uhrien omaiset? Täysin yksin murheensa keskellä. Ja itse hakevat apua jos jaksavat. Ja joutuvat tappelemaan vielä byrokratiankin kanssa.
Minun läheisiäni kuoli samana vuonna neljä. Se oli sama vuosi, kun Aasian tsunami tapahtui. En saanut mitään apua mistään. Kaikki piti järjestää yksin. Koin suorastaan raivoa, kun seurasin tätä uutisointia näistä tsunamin uhreista. Olivatko minun omaiseni jotenkin vähäpätöisempiä?
Kaksi ei taida riittää. Onko se kuusi tai kymmenen uhria, kun suomessa herätään toimimaan? Onko siis niin, että yksittäisen ihmisen tappamisella ei ole niin merkitystä, mutta useamman ollessa SAMANAIKAISESTI uhreina, niin jo repeää koko maa.
Missä ovat nämä yksittäisten uhrien omaiset? Täysin yksin murheensa keskellä. Ja itse hakevat apua jos jaksavat. Ja joutuvat tappelemaan vielä byrokratiankin kanssa.
Minun läheisiäni kuoli samana vuonna neljä. Se oli sama vuosi, kun Aasian tsunami tapahtui. En saanut mitään apua mistään. Kaikki piti järjestää yksin. Koin suorastaan raivoa, kun seurasin tätä uutisointia näistä tsunamin uhreista. Olivatko minun omaiseni jotenkin vähäpätöisempiä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
tähän. Minä olen kirjoittanut tästä aiheesta kolmeen lehteen, silloin kun tsumani sattui. Vaikka olen ammattitoimittaja, yksikään lehti ei julkaissut juttua. Se on erittäin harvinaista kohdallani.
Olen nimittäin sitä mieltä, että kollektiivista surua ei ole olemassa. On järkyttäviä tapahtumia, mutta niitä sattuu maailmalla koko ajan. On sotia ja isoja onnettomuuksia, joihin me emme reagoi millään tavalla.
Mutta sitten kun se sattuu meidän takapihallamme, me olemme järkyttyneitä.
Jos minun äitini kuolee huomenna, suren häntä varmasti pitkää, mutta jos Nigeriassa räjähtää öljyputki, ei se hätkäytä minua millään lailla.
Tietenkin kunnioitan surevien surua, enkä ilku toisten liikutukselle, mutta en tunne surua tuntemattoman kuollessa.
Ei ollut kyse kollektiivisesta surusta, vaan siitä, miten menetyksen kohdanneita ihmisiä kohdellaan ykittäistapauksissa. Ikään kuin yhden ihmisen kuolema olisi jotenkin vähäpätöisempi.
Vain yhden omaiseni kuolema oli odotettavissa, muut olivat äkkinäisiä. Mutta ei kukaan missään tarjonnut mitään apua. Päin vastoin, tuntui siltä, että ei saa edes surra, kun oli kaikenlaista paeria ja lomaketta täytettävänä. Joissain virastoissa kohtelu oli suorastaan töykeää.
Sitä tarkoitin kirjoituksellani, että yksittäistapauksessa ihminen saa hoitaa asiat miten jaksaa, kukaan ei tule apua tarjoamaan.
käsitän kyllä mitä tarkoitat. Juuri siitä minä silloin kirjoitin. Jokaiselle ihmiselle läheisen menettäminen - olivat olosuhteet mitkä tahansa - on henkilökohtainen menetys ja valtava kriisi. Kirjoitukseni sanoma oli silloin, kun tarjosin juttuani lehdille, että ihminen ei saa kriisitukea tai valtavaa organisaatiota tuekseen, kun hän menettää läheisensä. Mutta kun sattuu iso onnettomuus, koko yhteiskunta tuntuu olevan polvillaan, vaikka yksilölle vain hänen menetyksesnsä on merkityksellinen.
kuolemantapauksen luonteesta, mutta näyttäisi siltä, että esim. auto-, palo- ja joskus jopa hukkumisonnettomuuksien yhteydessä neljä olisi riittävä määrä lihavaan uutisointiin.
Tuskin sekään mitään kriisiapua vielä tuo, mutta ainakin noteerataan tv-uutisissa.
"Olivatko minun omaiseni jotenkin vähäpätöisempiä?"
Eivät varmaan. Mutta melkein parempi, jos saa surra heitä rauhassa ilman tuota hulabaloota. Toimittajillakaan kun ei nykyään tunnu olevan mitään käytöstapoja.
Niin. Onhan sekin jotain.
Viimeisen kuolemantapauksen jälkeen olin niin loppu, että ajattelin jättää asiat hoitamatta. Mutta siitä olisi tietysti tullut seuraamuksia.
Kukaan muu ei osannut, tai halunnut. Olin ennenkin kaikki hoitanut, joten he vaan jättivät ne minun hoidettavakseni. Kaikkein inhottavin sakki löytyi Kelasta. Joka lippusta ja lappusta piti olla sitten koko kuolinpesän porukka allekirjoittamassa.
voin kuvitella..
Itselläkin tässä tapaus tuoreessa muistissa, mutta onneksi en joutunut noita käytännön asioita hoitamaan.
Ja sitten kun sinne on piiloteltu kivoja pikku ansoja mukaan. Jos ei osaa vältellä, niin verot vain kasvavat.
Tiedän tällaisia tapauksia, joissa kuolleen omainen joutuu byrokratian rattaisiin.
Olen kerran auttanut erästä naista hoitamaan paperiasiat, kun hän ei itse niistä surunsa keskellä pystynyt selviytymään. Omaisille annetaan kovin vähän aikaa. Kolmen kuukauden sisällä pitää jo perunkirjoituksetkin järjestää.
Ei yksittäiselle ihmiselle mitään apua tarjotakaan. Kaikki pitää itse selvittää.