Minä kaipaan sosiaalipsykologien esiinmarssia. Ne, jotka työnsä ja koulutustaustansa ansiosta näkevät tilanteen voisivat kantaa vastuunsa siittä, että kokonaiskuva meidän maastamme tulisi näkyviin. Jotain tällaista on jo ollut lehdessä, siksi minäkin suuntaan odotukseni tähän suuntaan. Sieltä on tullut syvällisimmät arviot tilanteesta.
Yksittäisen ihmisen analysointi ei auta, kun koko yhteiskunta sairastaa. Turvattomuus ja arvottomuus on käsinkosketeltavaa. Se leviää puskaradiossa ja se iskostuu meidän mieleemme säännöiksi. On pärjättävä yksin. Omilla taidoilla. On oltava vahva, vaikka ei olisi vahvuutta saanut opiksi eikä tueksi. Mistä pieni ihminen tuon vahvuuden löytää, muualta kuin nyrkeistä? Kuka osaa pitää omat puolustuspuheensa sosiaali- ja terveysviidakossamme ja osoittaa, että kyllä haluan ja tarvitsen hoitoa ja apua ja olen myös oikeutettu siihen. Ja tämän ajatuksen voi laajentaa koko elämää koskevaksi. Millä ihmeen tavalla osaamme muka itsellemme selittää, että meillä kaikilla on yhtälainen oikeus olla täällä?
Entä silloin, kun ei ole hyvä tai mitenkään erityinen? Entä silloin kun on sairas, ja uskoo ettei ole oikeutettu mihinkään apuun? Entä jos ei omista edes vakuutusta, että pääsisi kunnon lääkärille? Ahdistus on osa tätä päivää, mutta kun se kasvaa suureksi se on nielaistava pois näkyvistä. "Naurettavaa teiniangstia" ei saa esiintyä, koska se tuo näkyviin juuri sen, mikä nyt on suurin ongelmamme. Tuo angsti räjähtää lopulta kuin pommi, ei pelkästään yksilötasolla.
Minä suhtaudun tähän kaikkeen neljäkymppisen epäuskolla tai niinkuin vitsiin, joka ei voi olla totta. Mutta entä nuori, jolle se on ainoa totuus. Minä näen joitakin vääristymiä yhteiskunnan kehityksessä, enkä lähde seuraamaan niitä tai tavoittelemaan mielestäni ihan pöllöjä asioita. Mutta nuoremmat lähtevät. Ja mitä useampi uskoo tuohon suuntaan, sitä useampi ei uskalla olla erimieltä. Ajatelkaapa vaikka puolueiden sekoittumista kaikkiin yhteiskuntaryhmiin. Taustalla on kuitenkin vanhat voimat, jotka eivät aja kaikkien asiaa, mutta peittävät sen kauniisiin ideologioihin ja ihmisläheisiin puheisiin.
Nämä asiat jäävät pimentoon sielläkin, missä puhutaan ekologisesta maailman parantamisesta. Maailmaa parannetaan vähemmän kuluttamattomaksi ja jotenkin ajatellaan että sieltä kautta tulee parempaa oloakin. Mutta tosiasiassa sillä ei ole mitään tekemistä yhteiskunnasta syrjäytymiseen ja heikkoihin suhtautumisen vääristymän kanssa.
Jotenkin olisi tervettä, että yhteiskunnassamme harrastettaisiin enemmän väkivallatonta mielenosoitusta ja anarkiaa ja yleistä yhteiskuntatottelemattomuutta, mutta niitäkin ilmiöitä aikamme halveksii. Yrittäjät ovat likaisia surkimuksia, kun he tosiasiassa ovat niitä rohkeita meistä. Vappu Pimiät taas ovat niitä esikuvia, jotka pärjäävät sillä imagolla jonka vahvoina haluamme itsellemme rakentaa ja mikä nimenomaan on kuitenkin se väärä juttu.
Yksittäisen ihmisen analysointi ei auta, kun koko yhteiskunta sairastaa. Turvattomuus ja arvottomuus on käsinkosketeltavaa. Se leviää puskaradiossa ja se iskostuu meidän mieleemme säännöiksi. On pärjättävä yksin. Omilla taidoilla. On oltava vahva, vaikka ei olisi vahvuutta saanut opiksi eikä tueksi. Mistä pieni ihminen tuon vahvuuden löytää, muualta kuin nyrkeistä? Kuka osaa pitää omat puolustuspuheensa sosiaali- ja terveysviidakossamme ja osoittaa, että kyllä haluan ja tarvitsen hoitoa ja apua ja olen myös oikeutettu siihen. Ja tämän ajatuksen voi laajentaa koko elämää koskevaksi. Millä ihmeen tavalla osaamme muka itsellemme selittää, että meillä kaikilla on yhtälainen oikeus olla täällä?
Entä silloin, kun ei ole hyvä tai mitenkään erityinen? Entä silloin kun on sairas, ja uskoo ettei ole oikeutettu mihinkään apuun? Entä jos ei omista edes vakuutusta, että pääsisi kunnon lääkärille? Ahdistus on osa tätä päivää, mutta kun se kasvaa suureksi se on nielaistava pois näkyvistä. "Naurettavaa teiniangstia" ei saa esiintyä, koska se tuo näkyviin juuri sen, mikä nyt on suurin ongelmamme. Tuo angsti räjähtää lopulta kuin pommi, ei pelkästään yksilötasolla.
Minä suhtaudun tähän kaikkeen neljäkymppisen epäuskolla tai niinkuin vitsiin, joka ei voi olla totta. Mutta entä nuori, jolle se on ainoa totuus. Minä näen joitakin vääristymiä yhteiskunnan kehityksessä, enkä lähde seuraamaan niitä tai tavoittelemaan mielestäni ihan pöllöjä asioita. Mutta nuoremmat lähtevät. Ja mitä useampi uskoo tuohon suuntaan, sitä useampi ei uskalla olla erimieltä. Ajatelkaapa vaikka puolueiden sekoittumista kaikkiin yhteiskuntaryhmiin. Taustalla on kuitenkin vanhat voimat, jotka eivät aja kaikkien asiaa, mutta peittävät sen kauniisiin ideologioihin ja ihmisläheisiin puheisiin.
Nämä asiat jäävät pimentoon sielläkin, missä puhutaan ekologisesta maailman parantamisesta. Maailmaa parannetaan vähemmän kuluttamattomaksi ja jotenkin ajatellaan että sieltä kautta tulee parempaa oloakin. Mutta tosiasiassa sillä ei ole mitään tekemistä yhteiskunnasta syrjäytymiseen ja heikkoihin suhtautumisen vääristymän kanssa.
Jotenkin olisi tervettä, että yhteiskunnassamme harrastettaisiin enemmän väkivallatonta mielenosoitusta ja anarkiaa ja yleistä yhteiskuntatottelemattomuutta, mutta niitäkin ilmiöitä aikamme halveksii. Yrittäjät ovat likaisia surkimuksia, kun he tosiasiassa ovat niitä rohkeita meistä. Vappu Pimiät taas ovat niitä esikuvia, jotka pärjäävät sillä imagolla jonka vahvoina haluamme itsellemme rakentaa ja mikä nimenomaan on kuitenkin se väärä juttu.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä ei ole sit mitään politiikkaa, mutta mielestäni suuri osa Suomalaisista on omaksunut jonkinlaisen Amerikkalaisen käyttäytymismallin mikä ei välttämättä sovellu Suomeen , emme ole mikään " supervalta ".
Mitä tulee noihin psykologeihin niin , Usa tuottaa valtavasti myös sen alan tietoa joita on kai yritetty soveltaa myös Suomalaisiin ?.
Hieman kärjistäen , tietyt ihmistyypit esim. juuri ujot tuntuvat olevan Amerikkalaisten mukaan henkisesti sairaita .
Olen itse ns. ujo ja myös
ehkä hieman Ameriikkalaista ihmiskäsitystä vastaan , tottakai yritänhän näin puolustella minuuttani .
Mutta jospa ujous/kilttiys onkin sairaus , koska se rajoittaa elämisen kokemista .
Voisiko liian kilttiyden ajatteleminen sairautena helpottaa sitä katkeruutta jota me kiusatut tunnemme ehkä jopa koko elämämme ajan ? .
Koska tapanani on ollut puolustaa alistajia niin ehkä eräät koulukiusaajat ovatkin jonkinlaisia kasvattajia jotka yrittävät opettaa liian kilteille tyypeille että heidän tulisi luopua itseään tuhoavasta käyttäytymisestä , elämästä haavemaailmassaan ja tajuta että tosi elämä on
Taistelua .