Tarinastani saisi vaikka kirjan,mutta haluaisin kuulla onko muilla samankaltaisia kokemuksia omasta äidistä ja varsinkin siitä,miten olette päässeet yli kaikesta. Minulla on aikaa lukea,vaikka tarinanne oliskin pitkä :)
Eli olen itse n.30v kouluikäisen lapsen äiti,nuorena kotoa pois muuttanut.
Sisaruksia minulla on 3,kaikki pienempiä mutta nuorinkin jo opiskelu-iässä.
Meillä kaikilla lapsilla on huonot välit äitiimme;monella meistä on syvät haavat ja mielenterveyssairauksia suurimmalta osalta johtuen siitä,kuinka äitimme kohteli/kohtelee meitä. Itselläni on keskivaikea masennus ja paniikkihäiriökin on ollut 16v saakka joka on syönyt elämästäni yli 10 vuotta.
Ei pitäisi tämän ikäisen ihmisen enää pelätä omaa äitiään,mutta kun haukkumiset ym ovat niin syvällä ja itsetuntoa ei niin vain rakenneta takaisin..
Asia nousi taas pinnalle kun nuorin sisko on vielä alaikäinen ja samoissa ongelmissa kuin me muut aikanamme,emmekä tiedä mitä tehdä tai kuinka "ohjeistaa" häntä ettei kantaisi taakkaa yksin koko lopun elämää..
Olemme milloin huoria,milloin luusereita. Olemme äidillemme pettymyksiä,olemme pilanneet hänen elämänsä. Nämä on tietysti vain tiivistyksiä kaikista asioista ja tunteista vuosien varrelta..
Moni tuttavamme ja ystävämme on sanonut että hän on sairas ja tarvitsee itse terapiaa;omiakin haavoja hänellä lapsuudestaan,mutta ei oikeuta siitä syyttämään meitä lapsia.
Tätäkin kirjoittaessa itken ja vanhat asiat palaavat mieleen..
Miten ihmeessä toipua kaikesta tuollaisesta?? Miten ihmeessä oma äiti voi tehdä noin? Mitä pahaa olemme tehneet että ansaitaan tämä?
Miten elää ja olla niin ettei se vaikuta omaan elämään..No,ei varmaan mitenkään.
Käyn terapiassa ja olen sielläkin näistä avautunut,samoin toinen siskoni,ja vastaus on sama:
olet aikuinen ihminen,älä anna hänen vaikuttaa elämääsi jne. Totta joo,mutta ei sitä niin vain nappulasta väännetä itseään ja muututa ehjäksi ihmiseksi.
Ainoa asia mikä minulla on syöpynyt "takaraivoon" hyvässä mielessä,on se,etten ikinä ole ollut enkä aio/halua olla tuollainen äiti lapselleni.
Vanhemmuus on etuoikeus,kunnia ja lahja. Ei mikään valta-asema eikä oikeus.
Rakastakaa lapsianne,se näkyy heissä lopun elämää.
"Äiti,älä vihaa minua"
42
5853
Vastaukset
- ja rohkeutta elää toisin
Itse olen sitä mieltä että Suomessa tehdään liian nuorena lapsia, joten ei vielä kaikilla ymmärrystä ja vastuuta elämästä siis omasta saati sitten lapsien. Tämä siis oma mielipiteeni. Keski-Euroopassa ja Etelä-Euroopassa trendi on tehdä lapset vasta kun on oma koulutus ja talous kunnossa, ja ikääkin siis jo yli 30 v. Onhan siellä vähemmän avioerojakin kuin suomalaisilla jotka menevät todella nuorena avioon tai avopuolisoiksi.
- Vuosikymmenet ikää
Ikäihmisenä olen seurannut avoliittoja niiden alkuajoista asti. Ensin yhteen muuttaneita vihkimättömiä pareja katsottiin oudoksuen ja moittien. Piti olla asiat kunnossa, vihkimiset suoritettu, asunnot ja työpaikat valmiit, ennen kuin muutettiin yhteen.
Usein kyllä oli kyseessä "pakkoavioliitto", kun esikoinen ilmoitteli tulostaan, mutta sitä ei voinut välttää, koska avioton lapsi sai kärsiä koko ikänsä asemansa takia.
Sitten 70-luvulla alkoivat nämä yhdessä asumiset. Vihille kyllä vielä mentiin myöhemmin, lasten takia.
80- ja 90-luvut ovat sitten avoliittojen kulta-aikaa. Nuorten seurustelu johtaa ns. avoliittoon alta aikayksikön, muutamassa viikossa. Eräs 17-vuotias haastateltava pari päivää sitten lehdessä mainitsi avovaimonsa. Eli ei olla edes täysi-ikäisiä, kun jo liitytään yhteen. Se ei ole sitoutumista, mutta lapsia saattaa syntya ennen eroa, joka kyllä on useimmilla ilman muuta edessä piankin.
Työtovereitteni avoliitoissa paljastui eräskin nuoren miehen tapaus, että hän siirtyi avoliitosta toisen jatkuvalla syötöllä, koska hänellä ei ollut lainkaan oma asuntoa eikä suhdetta kotiväkeensä. Hän asui vain tyttöjen siivellä. Komeana poikana löysi aina uuden, kun edellinen väsyi. Hänellä oli putkikassi, jossa omaisuus kätevästi siirtyi osoitteesta toiseen.
Liian nuorten ihmisten löyhissä liitoissa syntyy lapsia, joille ei muodostu käsitystä perheestä ja luotettavista vanhemmista eikä elämäntilanteen pysyvyydestä, vaan päinvastoin, isät vaihtuvat, asunnot vaihtuvat, koti hajoaa aina, kun lapsi on tottunut. Lapsi ei uskalla enää kiintyä mihinkään. Usein lapsi kokee olevansa taakka äidillensä, koska hänet heivataan isovanhemmille viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi.
Onnellisia kuitenkin ne lapset, joilla on hyvät isovanhemmat turvana. Kaikilla ei ole.
Päivähoitopaikassakin aikuiset vaihtuvat huolestuttavalla vauhdilla. Ryhmät ovat liian suuria. Kouluikäisenä joutuu olemaan omissa oloissan koulun jälkeen. Kukaan ei perään katso.
Kuinka tällaisten vapaan elämänmuodon ja vapaan ns. kasvatuksen saaneet voivat aikuistuttuaan elää sen normaalimmin? Eivät he tiedä, mikä on perhe. Kierre jatkuu, ja lapset maksavat. - Ap kirjoittaja
Vuosikymmenet ikää kirjoitti:
Ikäihmisenä olen seurannut avoliittoja niiden alkuajoista asti. Ensin yhteen muuttaneita vihkimättömiä pareja katsottiin oudoksuen ja moittien. Piti olla asiat kunnossa, vihkimiset suoritettu, asunnot ja työpaikat valmiit, ennen kuin muutettiin yhteen.
Usein kyllä oli kyseessä "pakkoavioliitto", kun esikoinen ilmoitteli tulostaan, mutta sitä ei voinut välttää, koska avioton lapsi sai kärsiä koko ikänsä asemansa takia.
Sitten 70-luvulla alkoivat nämä yhdessä asumiset. Vihille kyllä vielä mentiin myöhemmin, lasten takia.
80- ja 90-luvut ovat sitten avoliittojen kulta-aikaa. Nuorten seurustelu johtaa ns. avoliittoon alta aikayksikön, muutamassa viikossa. Eräs 17-vuotias haastateltava pari päivää sitten lehdessä mainitsi avovaimonsa. Eli ei olla edes täysi-ikäisiä, kun jo liitytään yhteen. Se ei ole sitoutumista, mutta lapsia saattaa syntya ennen eroa, joka kyllä on useimmilla ilman muuta edessä piankin.
Työtovereitteni avoliitoissa paljastui eräskin nuoren miehen tapaus, että hän siirtyi avoliitosta toisen jatkuvalla syötöllä, koska hänellä ei ollut lainkaan oma asuntoa eikä suhdetta kotiväkeensä. Hän asui vain tyttöjen siivellä. Komeana poikana löysi aina uuden, kun edellinen väsyi. Hänellä oli putkikassi, jossa omaisuus kätevästi siirtyi osoitteesta toiseen.
Liian nuorten ihmisten löyhissä liitoissa syntyy lapsia, joille ei muodostu käsitystä perheestä ja luotettavista vanhemmista eikä elämäntilanteen pysyvyydestä, vaan päinvastoin, isät vaihtuvat, asunnot vaihtuvat, koti hajoaa aina, kun lapsi on tottunut. Lapsi ei uskalla enää kiintyä mihinkään. Usein lapsi kokee olevansa taakka äidillensä, koska hänet heivataan isovanhemmille viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi.
Onnellisia kuitenkin ne lapset, joilla on hyvät isovanhemmat turvana. Kaikilla ei ole.
Päivähoitopaikassakin aikuiset vaihtuvat huolestuttavalla vauhdilla. Ryhmät ovat liian suuria. Kouluikäisenä joutuu olemaan omissa oloissan koulun jälkeen. Kukaan ei perään katso.
Kuinka tällaisten vapaan elämänmuodon ja vapaan ns. kasvatuksen saaneet voivat aikuistuttuaan elää sen normaalimmin? Eivät he tiedä, mikä on perhe. Kierre jatkuu, ja lapset maksavat.miten tuo liittyy asiaan...
Omat vanhemmat saivat meidät nuorina mutta menivät naimisiin ihan omasta halusta ja naimisissa ovat edelleen kymmenien vuosien jälkeen.
Ehjän perheen mallin ollaan siis kyllä siltä osin saatu,ettei meidän ole tarvinnut asua rikkinäisessä kodissa jossa vanhemmat riitelevät,juovat tms eikä meitä ole "riepoteltu" hoidosta toiseen..
En vain ymmärrä sellaisten ihmisten asennetta ja elämän tapaa,että lapsia tehdään useampikin ja sitten syytetään juuri niitä samoja lapsia siitä,kuinka ollaan heidän elämänsä pilattu ja kuinka he(minun tapauksessa äitini)katuvat että ovat meidät edes tehneet.. Näin hän on sanonut suoraan. - kyllä yhden lapsen
Ap kirjoittaja kirjoitti:
miten tuo liittyy asiaan...
Omat vanhemmat saivat meidät nuorina mutta menivät naimisiin ihan omasta halusta ja naimisissa ovat edelleen kymmenien vuosien jälkeen.
Ehjän perheen mallin ollaan siis kyllä siltä osin saatu,ettei meidän ole tarvinnut asua rikkinäisessä kodissa jossa vanhemmat riitelevät,juovat tms eikä meitä ole "riepoteltu" hoidosta toiseen..
En vain ymmärrä sellaisten ihmisten asennetta ja elämän tapaa,että lapsia tehdään useampikin ja sitten syytetään juuri niitä samoja lapsia siitä,kuinka ollaan heidän elämänsä pilattu ja kuinka he(minun tapauksessa äitini)katuvat että ovat meidät edes tehneet.. Näin hän on sanonut suoraan.jälkeen pitäisi jo tajuta että millaista on olla vanhempi,vastuussa jne.
Minä rakastan lapsia,varsinkin omaani mutta monesta syystä ja itseni tuntien,olen päättänyt että minulle tämä yksikin riittää :)
Ja nuori minäkin olin kun lapseni sain eikä lapsen kasvatus ja vanhempana olemisen se rankempi puoli
ollut selvillä;ihanaa tämä on ja rankkaa mutten KOSKAAN syytä lastani siitä. Siksi en ymmärrä mikä oikeus äidilläni on meitä kohdella näin. - että sinä
kyllä yhden lapsen kirjoitti:
jälkeen pitäisi jo tajuta että millaista on olla vanhempi,vastuussa jne.
Minä rakastan lapsia,varsinkin omaani mutta monesta syystä ja itseni tuntien,olen päättänyt että minulle tämä yksikin riittää :)
Ja nuori minäkin olin kun lapseni sain eikä lapsen kasvatus ja vanhempana olemisen se rankempi puoli
ollut selvillä;ihanaa tämä on ja rankkaa mutten KOSKAAN syytä lastani siitä. Siksi en ymmärrä mikä oikeus äidilläni on meitä kohdella näin.et ole sinun Äitisi vaan sinä olet sinä ja sinulla on valta valita se oletko joskus samanlainen vai erilainen kuin äitisi on.
Luultavasti Äitisi Äiti on ollut sinun Äidillesi roolimallina ja hän on saanut tuollaisen kasvatuksen ja siirtää sitä nyt eteenpäin teidin lapsiinsa. Toivottavasti sisaresikin osaa valita kuten sinä ettei jatka mallia enää seuraavaankiin sukupolveen. Ihminen se on se Äitikin, ei sen kummempi. Koita asettua joskus hänen nahkoihinsa ja katsele maailmaa hänen kantiltaan, silloin saatat ymmärtää miksi äitisi toimii kuten tekee.
Toki voi olla että Äitisi on oikeasti psyykkisesti sairaskin, se ei ole poissuljettu mahdollisuus. Syyttää aina kaikesta muita ja itse luulee olevansa täydellinen ihminen. Jospa hän ei koe lapsia lapsinaan vaan kavereinaan? - Sairas
että sinä kirjoitti:
et ole sinun Äitisi vaan sinä olet sinä ja sinulla on valta valita se oletko joskus samanlainen vai erilainen kuin äitisi on.
Luultavasti Äitisi Äiti on ollut sinun Äidillesi roolimallina ja hän on saanut tuollaisen kasvatuksen ja siirtää sitä nyt eteenpäin teidin lapsiinsa. Toivottavasti sisaresikin osaa valita kuten sinä ettei jatka mallia enää seuraavaankiin sukupolveen. Ihminen se on se Äitikin, ei sen kummempi. Koita asettua joskus hänen nahkoihinsa ja katsele maailmaa hänen kantiltaan, silloin saatat ymmärtää miksi äitisi toimii kuten tekee.
Toki voi olla että Äitisi on oikeasti psyykkisesti sairaskin, se ei ole poissuljettu mahdollisuus. Syyttää aina kaikesta muita ja itse luulee olevansa täydellinen ihminen. Jospa hän ei koe lapsia lapsinaan vaan kavereinaan?mietitty ja katsottu asiaa hänenkin kannaltaan mutta lopputulos on ettei mikään oikeuta ihmistä kohtelemaan toista noin.
Sen verran jo elämää nähneenä tiedetään että asioita pitää katsoa monelta kantilta,mutta ei yksikään ihminen meidänkään lisäksi oikeasti PYSTY ymmärtämään hänen käytöstä.
Asenne hänellä on juuri se että jos haluaisin asiasta keskustella niin vastaus on:kyllä minä tiedän nämä asiat,älä sinä siinä syyttele jne. Luulisi aikuisella ihmisellä kuitenkin keskustelutaitoa olevan,enkä koskaan ole hyökkäys-asenteella lähestynyt häntä vaan juuri sillä,että haluaisin ymmärtää miksi??
Kirjaimellisesti kerran sanoin että olisi kiva jutella joskus kaksin(kun meillä nyt ei mitään tunnesidettä ole)siitä,miksi meidän välit on tällaiset,että olisi kiva jos asialle voisi tehdä jotain niin molemmilla olis parempi olla.
Noh,vastaus oli et jaha,mikäs tämä juttu nyt on jne aivan kuin mikään ei vialla olisikaan. - Huorittelua!!
että sinä kirjoitti:
et ole sinun Äitisi vaan sinä olet sinä ja sinulla on valta valita se oletko joskus samanlainen vai erilainen kuin äitisi on.
Luultavasti Äitisi Äiti on ollut sinun Äidillesi roolimallina ja hän on saanut tuollaisen kasvatuksen ja siirtää sitä nyt eteenpäin teidin lapsiinsa. Toivottavasti sisaresikin osaa valita kuten sinä ettei jatka mallia enää seuraavaankiin sukupolveen. Ihminen se on se Äitikin, ei sen kummempi. Koita asettua joskus hänen nahkoihinsa ja katsele maailmaa hänen kantiltaan, silloin saatat ymmärtää miksi äitisi toimii kuten tekee.
Toki voi olla että Äitisi on oikeasti psyykkisesti sairaskin, se ei ole poissuljettu mahdollisuus. Syyttää aina kaikesta muita ja itse luulee olevansa täydellinen ihminen. Jospa hän ei koe lapsia lapsinaan vaan kavereinaan?ei auta "ajatella asiaa hänen kannaltaan" ja sitä kautta "ymmärtää" miks mutsi on tuollanen jos omaa lastaan HUORITTELEE!!
Ei mikään,ei YHTÄÄN mikään anna äidille haukkua,latistaa ja huoritella lastaan,oli se totta tai ei!! - aivan selvästi
Sairas kirjoitti:
mietitty ja katsottu asiaa hänenkin kannaltaan mutta lopputulos on ettei mikään oikeuta ihmistä kohtelemaan toista noin.
Sen verran jo elämää nähneenä tiedetään että asioita pitää katsoa monelta kantilta,mutta ei yksikään ihminen meidänkään lisäksi oikeasti PYSTY ymmärtämään hänen käytöstä.
Asenne hänellä on juuri se että jos haluaisin asiasta keskustella niin vastaus on:kyllä minä tiedän nämä asiat,älä sinä siinä syyttele jne. Luulisi aikuisella ihmisellä kuitenkin keskustelutaitoa olevan,enkä koskaan ole hyökkäys-asenteella lähestynyt häntä vaan juuri sillä,että haluaisin ymmärtää miksi??
Kirjaimellisesti kerran sanoin että olisi kiva jutella joskus kaksin(kun meillä nyt ei mitään tunnesidettä ole)siitä,miksi meidän välit on tällaiset,että olisi kiva jos asialle voisi tehdä jotain niin molemmilla olis parempi olla.
Noh,vastaus oli et jaha,mikäs tämä juttu nyt on jne aivan kuin mikään ei vialla olisikaan.Minusta on myös kummallista, miten aina puolustetaan tuota edellistä sukupolvea ikään kuin heillä ei aivan samoin olisi ollut valinnanmahdollisuutta kuin meillä!
Mitä siitä, jos äidin äiti on kohdellut lastaan huonosti. Ei se oikeuta äitiä kohtelemaan omia lapsiana huonosti.
Eli perään vastuunottoa sille edelliselle sukupolvelle. Hehän ovat selvästikin valinneet kohdella lapsiaan huonosti.
Ja vähin mitä voivat tehdä nyt, kun lapset ovat aikuisia, on edes vaivautua keskustelemaan asioista eikä sysätä niitä syrjään. Sellainenhan on mitätöimistä ja vain pahentaa asiaa. - oletkin oikea
aivan selvästi kirjoitti:
Minusta on myös kummallista, miten aina puolustetaan tuota edellistä sukupolvea ikään kuin heillä ei aivan samoin olisi ollut valinnanmahdollisuutta kuin meillä!
Mitä siitä, jos äidin äiti on kohdellut lastaan huonosti. Ei se oikeuta äitiä kohtelemaan omia lapsiana huonosti.
Eli perään vastuunottoa sille edelliselle sukupolvelle. Hehän ovat selvästikin valinneet kohdella lapsiaan huonosti.
Ja vähin mitä voivat tehdä nyt, kun lapset ovat aikuisia, on edes vaivautua keskustelemaan asioista eikä sysätä niitä syrjään. Sellainenhan on mitätöimistä ja vain pahentaa asiaa.pöljä kun et näe että kukaan ei ole puolustellut vaan halunnut auttaa lasta ymmärtämään asian. Mutta mitä sinäkin, katkera ja kaunainen tajuaisit mistään vaan koitat saada kaikki muutkin samanlaisiksi kuin itsekin olet.
Ällöttää tuo kun koittaa jotain lohdutella täällä niin hyeenalauma käy kimppuun ihan kuin syyttäen toisia täällä siitä mitä heidän elämässään on tapahtunut.
Menkää vaikka psykiatriseen hoitoon, ehkä sitten selviydytte tästä elämästä paremmin. Turhaa kierimistä itsesäälin liemissä tuollainen vaan on, ei muuta.
Omaa elämää voi elää ilman että jatkuvasti rypee siinä menneessä vaikka mitä olisi tapahtunut.
Valinnan voi suorittaa vain ja ainoastaan tulevaisuuteen ei menneisyyteen enää. - itsesi kanssa
oletkin oikea kirjoitti:
pöljä kun et näe että kukaan ei ole puolustellut vaan halunnut auttaa lasta ymmärtämään asian. Mutta mitä sinäkin, katkera ja kaunainen tajuaisit mistään vaan koitat saada kaikki muutkin samanlaisiksi kuin itsekin olet.
Ällöttää tuo kun koittaa jotain lohdutella täällä niin hyeenalauma käy kimppuun ihan kuin syyttäen toisia täällä siitä mitä heidän elämässään on tapahtunut.
Menkää vaikka psykiatriseen hoitoon, ehkä sitten selviydytte tästä elämästä paremmin. Turhaa kierimistä itsesäälin liemissä tuollainen vaan on, ei muuta.
Omaa elämää voi elää ilman että jatkuvasti rypee siinä menneessä vaikka mitä olisi tapahtunut.
Valinnan voi suorittaa vain ja ainoastaan tulevaisuuteen ei menneisyyteen enää.Jospa etsiytyisit ammattilaisen pakeille etkä raivoaisi täällä nettipalstalla. Voisit jopa päästä eroon omista ongelmistasi.
Ihan vain ystävällisenä neuvona.
P.S. "Diagnoosisi" meni aivan pieleen. Minun elämäni on kunnossa, siitä ei kuulu kiitos äidilleni eikä moittijoille vaan itselleni, sitkeydestäni, sekä tukijoilleni. - suututtaa kusipäät
Huorittelua!! kirjoitti:
ei auta "ajatella asiaa hänen kannaltaan" ja sitä kautta "ymmärtää" miks mutsi on tuollanen jos omaa lastaan HUORITTELEE!!
Ei mikään,ei YHTÄÄN mikään anna äidille haukkua,latistaa ja huoritella lastaan,oli se totta tai ei!!hyödyttää niitä täällä parkua ja anella myötätuntoa elämäänsä? Selvittäkäää äitienne kanssa välit ja kertokaa tälle ne tunteenne. Ei täällä vieraat ihmiset pysty äitejänne muuttamaan tai yleensä ottaen sitä mennyttä elämäänne toiseksi muuttamaan. Äitinne ovat mitä ovat turhaa täällä odottaa että muut heitä muuttavat milllään tavalla. Ja tuolla asenteellanne joka teillä on että lähdette tuntemattomia vastaajia mollaamaan täällä niin kai teissä sitten jotain vikaakin täytyy olla, ei ihan tervejärkinen ymmärrä kirjoitelmia miten sattuu ja miltä tuntuu.
Kottakaa parantaa sitä ymmärrystänne ensin ja kyselkää sitten vasta neuvoja kun olette valmiit niitä vastaanottamaan ilman että hyökkäätte näiden keskustelijoiden kimppuun täällä. Hyi hitto vaan että oli rumasti tehty, hävettää teidän puolestanne, vaikka ette te varmaan tätäkään tajua. Kun ette tuota kirjoitustakaan tajunneet yhtään.
Jos äiti huorittelee se huorittelee niin kauan kunnes sanotte asiasta sille suoraaan ei nämä ihmiset täällä ole siihen asiaan millään tavalla osallisena tai syypäänä Friikit!
Kakarain puhetta teillä vielä ja ymmärtämättömyyttä, kasvakaa aikuisiksi jo. - et silleen
suututtaa kusipäät kirjoitti:
hyödyttää niitä täällä parkua ja anella myötätuntoa elämäänsä? Selvittäkäää äitienne kanssa välit ja kertokaa tälle ne tunteenne. Ei täällä vieraat ihmiset pysty äitejänne muuttamaan tai yleensä ottaen sitä mennyttä elämäänne toiseksi muuttamaan. Äitinne ovat mitä ovat turhaa täällä odottaa että muut heitä muuttavat milllään tavalla. Ja tuolla asenteellanne joka teillä on että lähdette tuntemattomia vastaajia mollaamaan täällä niin kai teissä sitten jotain vikaakin täytyy olla, ei ihan tervejärkinen ymmärrä kirjoitelmia miten sattuu ja miltä tuntuu.
Kottakaa parantaa sitä ymmärrystänne ensin ja kyselkää sitten vasta neuvoja kun olette valmiit niitä vastaanottamaan ilman että hyökkäätte näiden keskustelijoiden kimppuun täällä. Hyi hitto vaan että oli rumasti tehty, hävettää teidän puolestanne, vaikka ette te varmaan tätäkään tajua. Kun ette tuota kirjoitustakaan tajunneet yhtään.
Jos äiti huorittelee se huorittelee niin kauan kunnes sanotte asiasta sille suoraaan ei nämä ihmiset täällä ole siihen asiaan millään tavalla osallisena tai syypäänä Friikit!
Kakarain puhetta teillä vielä ja ymmärtämättömyyttä, kasvakaa aikuisiksi jo.tämä onkin kirjoitettu vuonna 2008 jo, tuskinpa kirjoittajat edes lukeekaan näitä täällä enää....hehe :)
- äidin hylkäää
oletkin oikea kirjoitti:
pöljä kun et näe että kukaan ei ole puolustellut vaan halunnut auttaa lasta ymmärtämään asian. Mutta mitä sinäkin, katkera ja kaunainen tajuaisit mistään vaan koitat saada kaikki muutkin samanlaisiksi kuin itsekin olet.
Ällöttää tuo kun koittaa jotain lohdutella täällä niin hyeenalauma käy kimppuun ihan kuin syyttäen toisia täällä siitä mitä heidän elämässään on tapahtunut.
Menkää vaikka psykiatriseen hoitoon, ehkä sitten selviydytte tästä elämästä paremmin. Turhaa kierimistä itsesäälin liemissä tuollainen vaan on, ei muuta.
Omaa elämää voi elää ilman että jatkuvasti rypee siinä menneessä vaikka mitä olisi tapahtunut.
Valinnan voi suorittaa vain ja ainoastaan tulevaisuuteen ei menneisyyteen enää.Voi sinua jos et ole kokenut koskaan sitä, että olet äitisi silmissä hylkiö josta ei kertakaikkiaan ole mihinkään et voi lohduttaa ketään sellaista joka sen on kokenut. Tässäkin asiassa vain ja ainoastaan vertaistuki on paras. Hyväähän sinä tietysti tarkoitat mutta tekstistäsi huomaa, että olet pihalla kuin lumiukko eli se saa tekstin tuntumaan tosi idioottimaiselta sori vaan.
- luithan sinäkin
et silleen kirjoitti:
tämä onkin kirjoitettu vuonna 2008 jo, tuskinpa kirjoittajat edes lukeekaan näitä täällä enää....hehe :)
saattaa lukeakin.
- sanoisinko..
Itse olen jo yli viisikymppinen mummo, mutta yhä edelleenkin äitini käytös kummittelee takaraivossa. On elossa vielä, mutta muuta en tiedä enkä välitä tietääkään. Nelikymppisenä tein vakaan päätöksen aikuistua ja elää ihan omaa elämääni - tiesin itseni, kykyni , oli ja on hyvä mies, jota rakastan syvästi, lapset isoja - minun täytyi tuossa iässä lopettaa lapsena oleminen ihan tietoisesti. Mikä sitten tuli tarkoittamaan täydellistä välirikkoa. Vuosiin en ole nähnyt enkä puhunut äitini kanssa ja näin tulee olemaan.
Jäljet jäävät itseeni kuolemaani asti, mutta tulen toimeen- En pidä vanhemmista naisista tai ylipäätään naispuolisista - luottamus tuohon omaan sukupuoleen meni jo lapsuudessa - niinpä sitä ns. parasta likkakaveria ei ole, joitakin hyviä tuttavia, joita en liian lähelle päästä.
Omia lapsiani kohtaan yritin olla äitini täydellinen vastakohta - ei sekään hyvä ollut, mutta parempi kuitenkin. Lapset näin aikuisena vaikuttava tervepäisiltä ja tulevat toimeen niin työssä kuin parisuhteessakin.
Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kylmästi välit poikki.Omaa elämää ei voi elää mieli alistettuna ja sorrettuna, pilkattuna ja oman arvon menettäneenä.
Toki välien menetäminen omaan äitiin sattuu pitkään, mutta auttaa huomaamaan, että itse osaa paljon ja on paljon arvoinen. Jo se on sen arvoista.
Usko pois.- Välit poikki
ja asun onneksi niin kaukana et ehkä kerran vuodessa nähdään.. Eikä siis juurikaan soitella tms.
Käytännössä on aika kamalaa katkaista välit koska rakastan isääni ja tullaan toimeen jne. Samassa taloudessa kun asuvat niin on "pakko" nähdä äitiä..
Vihan yli olen jossain määrin päässyt ja joskus käy sääliksi häntä;ei tuollaisella ihmisellä voi olla hyvä olo itsellään..
Katkaisin joskus nuorempana välit pariksi vuodeksi;isä oli se joka etsi minut käsiinsä ympäri maailmaa koska oli huolissaan. Pitkästä aikaa kotiin mentyäni(kun lapsi syntyi);äiti oli niin kuin mitään ei ois tapahtunut.
Ei ole nykyäänkään kiinnostunut lapsenlapsestaan,ei ottanut edes häntä vauvana syliin kun taas lapseni on omalle isälleni silmäterä :) - eräsN1
Välit poikki kirjoitti:
ja asun onneksi niin kaukana et ehkä kerran vuodessa nähdään.. Eikä siis juurikaan soitella tms.
Käytännössä on aika kamalaa katkaista välit koska rakastan isääni ja tullaan toimeen jne. Samassa taloudessa kun asuvat niin on "pakko" nähdä äitiä..
Vihan yli olen jossain määrin päässyt ja joskus käy sääliksi häntä;ei tuollaisella ihmisellä voi olla hyvä olo itsellään..
Katkaisin joskus nuorempana välit pariksi vuodeksi;isä oli se joka etsi minut käsiinsä ympäri maailmaa koska oli huolissaan. Pitkästä aikaa kotiin mentyäni(kun lapsi syntyi);äiti oli niin kuin mitään ei ois tapahtunut.
Ei ole nykyäänkään kiinnostunut lapsenlapsestaan,ei ottanut edes häntä vauvana syliin kun taas lapseni on omalle isälleni silmäterä :)Joskus äidit ovat äärettömän mustasukkaisia isän ja tyttären välisestä suhteesta. Ja kokevat tyttärensä pahimmaksi kilpailijakseen. Kaikki hyvät asiat, joita tyttärelle sattuu. Niistä ollaan tavattoman kateellisia. Ikään kuin ne olisi itseltä pois.
Tällaisia ovat vanhat kyyniset ja katkerat akat. Joihin minunkin äitini lukeutuu. Mutta minun äidilläni on diagnosoitu narsismi. Eli se selittää paljon hänen käytöstään.
- Sydämenvalo76
Kuvaus äidistäsi vaikuttaa siltä, että äidilläsi voisi olla narsistinen persoonallishäiriö. Narsismin tuntomerkkejä ovat muun muassa seuraavat asiat: empatiakyvytön toisten tunteita kohtaan, röyhkeä, saa raivokohtauksia, käytös ennalta arvaatonta, käyttää henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa. Narsisti ei näe koskaan mitään syytä omassa käytöksessään, vaan hän näkee asiat niin, että muut ihmiset ja ulkopuoliset asiat ovat vaikuttaneet tilanteen syntyyn. Narsisti on mestari manipuloimaan. Toisena hetkenä hän on mukava ja hurmaava. Toisena hetkenä kuin piru. Narsisti käyttää muita ihmisiä hyväkseen tyydyttääkseen omia tarpeitaan. Narsisti näyttelee tunteita tilanteen mukaan. Hänen roolisuorituksensa ovat huippuja. Jos perheessä on narsisti, niin ulkopuoliset ihmiset ja ystävät eivät häntä tunnista. Hän on heille mitä mukavin ja herttaisin ystävä.
Netistä voit lukea lisää narsismista. Itse sivusta seuranneena (miehen ex-nainen on narsisti) voin kertoa, että tunnistat tuntomerkeistä äitisi narsismin, jos hän sellainen on.
Kysyit, että mitä sinun tulisi tehdä äitisi kanssa. Ensinnäkin oletko kertonut hänelle täysin sen miltä hänen käytöksensä sinusta tuntuu? Jos olet sen tehnyt, eikä sillä ole mitään vaikutusta, niin sitten on syytä toimia toisin. Ole niin vähän äitisi kanssa tekemisissä kuin vain voit. Jos voit käydä kotonasi ilman, että äitisi on siellä, niin tee se.
Sinun täytyy laittaa äidillesi rajat. Kun hän alkaa haukkua sinua, niin sulje puhelin tai poistu paikalta toiseen huoneeseen, vessaan tai ulos. Osoita omalla käytökselläsi, ettet suostu hänen roskaämpärikseen.
Omia sisäisiä haavoja kannattaa käsitellä ihmisten kanssa, jotka sinua ymmärtävät. Onko sinulla ketään vanhempaa naispuolista ystävää, joka voisi toimia sinulle vähän kuin äidin korvikkeena ja rakastavana peilinä henkiselle kasvullesi? Jos äitisi osoittautuu narsistiksi, niin narsistinen uhreille on myös oma ryhmänsä, jossa näitä vaikeita asioita voi käsitellä.
Ammenna elämään voimaa niistä hyvistä asioista, joita sinulla on. Sinullahan on rakastava isä, jolta voit saada tukea ja apua omaan eheytymiseen. Miksi isäsi on yhä äitisi kanssa? Oletko sitä häneltä kysynyt? Isäsi on varmaan saanut osansa äitisi käytöksestä. Isäsi vastuu perheen tervejärkisempänä aikuisena olisi ollut se, että hän olisi jo aikaa sitten laittanut äitisi vastuuseen käytöksestään ja jos muutosta ei olisi syntynyt, niin sitten eronnut hänestä.
Kosketushoidot voisivat auttaa ja tukea sinua sinun eheytymisprosessissa. Oletko ajatellut, että menisit työstämään näitä asioita rentoutusterapiaan, rosenterapiaan tai johonkin muuhun vastaavaan?
Rakkaudella toivon sinulle valoisampaa tulevaisuutta:)- Tuntee pinnassa
Kiitos viestistäsi. Tunnen itse asiassa pari ihmistä joilla on todellakin diagnosoitu narsismi;ja nuo tunnusmerkit sopivat täysin äitiini.
Kyllä äitini osaa olla hauskakin,mukava ja vitsikäs niin kauan kun hänet huomioidaan jne. Mielialat ovat todellakin laidasta laitaan;hurmaavasta piruun.
Joskus kun äidin kanssa ollaan otettu pahasti yhteen tms niin isä ei puutu millään tavoin eikä puolustele äitiä,muttei myöskään sano esim. mitään lohduttavaa. Tuntuu että hän on hiljaa vain sen vuoksi että on aviomies eikä halua asettua äitiäni vastaan. En tiedä miksi yhdessä ovat;päällisin puolin heidän liittonsa näyttää hyvältä vaikka vaikeita aikoja on ollut niin kuin jokaisessa suhteessa.
Isäni osaa kyllä olla jämpti mies tarpeen tullen mutta en tiedä mitä hänen päässään liikkuu tämän asian suhteen.. Toisaalta,en ole isälleni avautunut koska en halua häntä sotkea tähän soppaan.. Ehkä se on väärä ajattelutapa,en tiedä..
Näen usein unia joissa äitini raivoaa ja haukkuu minut,enkä pysty unissa puhumaan vaikka yritän huutaa. En tiedä mitä pelkään siinä että avautuisin äidille täysin,ihan asiallisesti.. Kun kuitenkin tuntuu ettei enää mikään mitä hän sanoisi tai tekisi,voisi enää enempää satuttaa.
Ehkä pelkään sitä,etten tosiaan osaa puolustaa siinä tilanteessa itseäni ja lamaannun niin kuin yleensäkin riitatilanteissa kenen tahansa ihmisen kanssa ja alan syyllistää itseäni ja otan haukut vastaan.
Tämä on ongelma,jota olen työstänyt jo monta vuotta ja tulen varmasti aina työstämään..
Nämä kaikki asiat ovat vaikuttaneet myös parisuhteisiini;en kykene enää sitoutumaan ja aiemmatkin suhteet ovat sellaisia että olen vain niellyt kaiken haukkumisen ja ollut myöskin suhteessa jossa oli fyysistä väkivaltaa. En tiedä kuinka kauan olisin siinä suhteessa riutunut,ennen kuin tuli viimeinen tikki ja hän kävi käsiksi lapseeni. Vaikkei käsiksi käyminen ollutkaan lasta fyysisesti satuttavaa,näin pienen lapsen silmistä että hän pelkää omaa isäänsä. Silloin minulle riitti!!
Myös ystävyyssuhteet ovat mielestäni..omituisia.. Siis minulla on ollut paljon aina kavereita ja ystäviä,on pari nytkin ja minua on aina sanottu avoimeksi,iloiseksi ja ihanaksi ihmiseksi jne. Minusta on vain joskus hirvittävän työlästä pitää ihmissuhteita yllä;en tarkoita nyt sitä mitä normaalisti ihmissuhteiden ylläpitäminen jne tarvitsee,vaan ihan sitä,että loppujen lopuksi tykkään olla yksinäni paljon ja olen hieman kaappierakko jos niin voisi sanoa :)
Jatkan edelleen terapiassa käyntiä ja saan kyllä siitä jotain apua,mutta koen että ehkä päsen täysin yli vasta kun/jos pääsemme äidin kanssa yhteisymmärrykseen ja opimme tuntemaan toisemme uudelleen.
Itsestähän se on kiinni se kuinka paljon vanhoja mukanaan kantaa,joitakin asioita vaan ei saa koskaan taakasta pois.
Minulla oli eräs naispuoleinen tuttava,vanhempi,jolla myös itsellään omia lapsia ja ollut sijais perheenä 20 vuotta. Olimme todella hyviä ystäviä ja suhteemme oli kuin äiti-lapsi suhde;juuri nimenomaan sellainen suhde jota olen omalta äidiltäni ja itseltäni toivonut.
Paljon puhuttiin asioista ja hän kyllä sanoi suoraan mutta myös kannusti,kuunteli ja antoi neuvoja :)
Nyt hän muutti kauas ja emme ole enää olleet oikein yhteydessä vuosiin. - Oikein?
Tuntee pinnassa kirjoitti:
Kiitos viestistäsi. Tunnen itse asiassa pari ihmistä joilla on todellakin diagnosoitu narsismi;ja nuo tunnusmerkit sopivat täysin äitiini.
Kyllä äitini osaa olla hauskakin,mukava ja vitsikäs niin kauan kun hänet huomioidaan jne. Mielialat ovat todellakin laidasta laitaan;hurmaavasta piruun.
Joskus kun äidin kanssa ollaan otettu pahasti yhteen tms niin isä ei puutu millään tavoin eikä puolustele äitiä,muttei myöskään sano esim. mitään lohduttavaa. Tuntuu että hän on hiljaa vain sen vuoksi että on aviomies eikä halua asettua äitiäni vastaan. En tiedä miksi yhdessä ovat;päällisin puolin heidän liittonsa näyttää hyvältä vaikka vaikeita aikoja on ollut niin kuin jokaisessa suhteessa.
Isäni osaa kyllä olla jämpti mies tarpeen tullen mutta en tiedä mitä hänen päässään liikkuu tämän asian suhteen.. Toisaalta,en ole isälleni avautunut koska en halua häntä sotkea tähän soppaan.. Ehkä se on väärä ajattelutapa,en tiedä..
Näen usein unia joissa äitini raivoaa ja haukkuu minut,enkä pysty unissa puhumaan vaikka yritän huutaa. En tiedä mitä pelkään siinä että avautuisin äidille täysin,ihan asiallisesti.. Kun kuitenkin tuntuu ettei enää mikään mitä hän sanoisi tai tekisi,voisi enää enempää satuttaa.
Ehkä pelkään sitä,etten tosiaan osaa puolustaa siinä tilanteessa itseäni ja lamaannun niin kuin yleensäkin riitatilanteissa kenen tahansa ihmisen kanssa ja alan syyllistää itseäni ja otan haukut vastaan.
Tämä on ongelma,jota olen työstänyt jo monta vuotta ja tulen varmasti aina työstämään..
Nämä kaikki asiat ovat vaikuttaneet myös parisuhteisiini;en kykene enää sitoutumaan ja aiemmatkin suhteet ovat sellaisia että olen vain niellyt kaiken haukkumisen ja ollut myöskin suhteessa jossa oli fyysistä väkivaltaa. En tiedä kuinka kauan olisin siinä suhteessa riutunut,ennen kuin tuli viimeinen tikki ja hän kävi käsiksi lapseeni. Vaikkei käsiksi käyminen ollutkaan lasta fyysisesti satuttavaa,näin pienen lapsen silmistä että hän pelkää omaa isäänsä. Silloin minulle riitti!!
Myös ystävyyssuhteet ovat mielestäni..omituisia.. Siis minulla on ollut paljon aina kavereita ja ystäviä,on pari nytkin ja minua on aina sanottu avoimeksi,iloiseksi ja ihanaksi ihmiseksi jne. Minusta on vain joskus hirvittävän työlästä pitää ihmissuhteita yllä;en tarkoita nyt sitä mitä normaalisti ihmissuhteiden ylläpitäminen jne tarvitsee,vaan ihan sitä,että loppujen lopuksi tykkään olla yksinäni paljon ja olen hieman kaappierakko jos niin voisi sanoa :)
Jatkan edelleen terapiassa käyntiä ja saan kyllä siitä jotain apua,mutta koen että ehkä päsen täysin yli vasta kun/jos pääsemme äidin kanssa yhteisymmärrykseen ja opimme tuntemaan toisemme uudelleen.
Itsestähän se on kiinni se kuinka paljon vanhoja mukanaan kantaa,joitakin asioita vaan ei saa koskaan taakasta pois.
Minulla oli eräs naispuoleinen tuttava,vanhempi,jolla myös itsellään omia lapsia ja ollut sijais perheenä 20 vuotta. Olimme todella hyviä ystäviä ja suhteemme oli kuin äiti-lapsi suhde;juuri nimenomaan sellainen suhde jota olen omalta äidiltäni ja itseltäni toivonut.
Paljon puhuttiin asioista ja hän kyllä sanoi suoraan mutta myös kannusti,kuunteli ja antoi neuvoja :)
Nyt hän muutti kauas ja emme ole enää olleet oikein yhteydessä vuosiin.Tuosta tunteitteni tukahduttamisesta vielä,että olen lapsesta asti ollut hyvin herkkä ja tunteellinen ihminen.
Pienenä sain kuulla joskus kun itkin,että "suu kiinni siinä,mitä vollotat" jne.
Tunnen jostain syystä aina sisimmässäni että MINÄ olen kaiken aiheuttanut,että itse olen niin huono lapsi jne eikä minulla ole oikeutta valittaa/sanoa näistä äidilleni koska hän on kuitenkin minut kasvattanut ja elättänyt.
Terapeutin mielestä olen väärässä ja syytän turhaan itseäni ja vaikka lapsi olisikin lapsi,ja molemmille toki tunteet niin hyvässä kuin pahassa ovat sallittuja ja tarpeellisia,on eri asia MITEN ne tunteet esittää ja mitä sen jälkeen? Pyydetäänkö anteeksi jälkeenpäin tai keskustellaanko asiasta vai lakaistaanko se maton alle.
Eihän meillä ole pyydetty anteeksi puolin jos toisinkaan tai puhuttu koskaan asioista,suurimmalta osin siksi,että kerran menin anteeksi pyytämään koska olin nuorempana saanut äitini vihaiseksi(ihan omaa syytä) ja vastaukseksi sain vain hymähdyksen ja ilmaisun "mitäs minä sanoin".
Oman lapseni kanssa otetaan toki joskus "yhteen" mutten koskaan hauku häntä vaikka vihainen olen,ja jälkeenpäin pyydetään anteeksi ja jutellaan asiasta. Meillä lapseni kanssa pävittäin sanotaan kuinka toisiamme rakastetaan,halimme jne ja meillä myös negatiiviset tunteet on sallittuja..
- Itsekin äiti
Viestisi kolahti, varsinkin kun äsken TV2:lta tuli Kauhajoen tapahtumien jälkeen niin ikävän ajankohtainen ohjelma "Älä lyö lasta".
Psyykkinen väkivalta voi joskus olla fyysistä väkivaltaa pahempaa ja seurakset kauskantoisempia. Sitä helposti ei tunnista eikä tunnusteta, varsinkaan tekijä itse. Vallankäyttöä pahimmillaan.
Itse en ole vastaavaa kokenut, mutta uskon että ko."tyypin" vanhempia löytyy Suomesta paljon. Ei voi muuta sanoa kuin, että onneksi tästä maasta löytyy myös yhdistyksiä (mm. Pelastakaa Lapset Ry jne) jotka aktiivisesti ajavat lasten etuja. Näille järjestöille todella on tarvetta!
Mutta kun haavat ovat aikuisiällä, niitä pitää sitten itse parantaa.Joskin onneksi ammatti-apua silloinkin löytyy jos sitä vaan haluaa/jaksaa hakea. Tsemppiä sinulle ja muille vastaavaa kokeneille!
Joitain käytännön vinkkejä tulee mieleen: Joskus etäisyyden ottaminen auttaa. Ota omaa aikaa ja keskity itseesi, omiin tarpeisiisi. Kun aika on otollinen (tähän voi mennä joskus parikin vuotta), kysely/keskustelu äitisi omasta taustasta / lapsuudesta voi auttaa.Tässä keskity kuuntelemiseen, älä ensimmäisessä keskustelussa kommentoi, vaan anna äitisi puhua (jos suostuu). Puhelimessa tämä voi joskus toimia paremmin kun kasvotusten. Kun molemmat ovat saaneet pohtia ja sulatella asioita, voi aikaisempiin keskusteluihin viitata myöhemmin ja syventää niitä.
Oman kokemukseni mukaan ihimistyyppi joka solvaa muita, haluaa kontrolloida. Mikäli et lähde tähän peliin mukaan, vaan käännät rauhallisesti keskustelun häneen, suunnitelma vesittyy. Kun asioihisi puututaan ja sinua solvataaan, sano rehellisesti miltä sinusta tuntuu "Tiedätkö äiti, mitä juuri sanoit, todella satuttaa minua", "Miksi sanot noin?". Pohjimmiltaan kukaan äiti tuskin on paha ja haluaa satuttaa omaa lastaan, ainakaan sitä jälkikäteen katumatta.
Suosittelen joka tapauksessa asioiden selvittämistä ennen kun äitisi poistuu keskuudestamme. Muutoin asiat jäävät kaivertamaan ja pahimmassa tapauksessa (joskus myös alitajuisesti) siirtyvät seuraaville sukupolville.
Aurinkoa elämään raskaasta taakasta huolimatta ! Onneksi monia asioita elämssä voi muuttaa parempaa suuntaan ja haavoja parantaa.- Itsekin äiti
... että ihmis-suhdetyötä todellakin kutsutaan TYÖKSI. Kaiketi siksi että se on raskasta ja vaikeaa Työtä. Toivottavasti löydät voimia ko. työn jatkamiseen, muistaen samalla, että kaikkiea ei voi korjata.
Muista myös päällimmäisenä oma & muiden läheistesi hyvinvointi - Elämä voi avata uusia polkuja. Ja ne mutkaisimmat polut voi jättää taakseen, tai ainakin joksikin aikaan siirtää ne sivuun.
Ehkä ne sitten näyttävät suoremmilta kun niitä parin vuoden päästä katselet, kun sillä aikaa olet katsellut välillä muuta. :-)
PS: Kello on muuten 23:55, hassua että sivun kello näyttää tuntia myöhempää aikaa. Nyt tutimaan !
- nojatuoli
Äitisi on häiriintynyt, se on selvä. Jos suostuu terapiaan, hyvä juttu, mutta arvelen, ettei suostu.
Minua kummastuttaa suuresti isäsi rooli perheen ihmissuhteissa: miksi hän ei puolusta teitä lapsia? Isä varmaan on kuullut huorittelut yms? Suosittelen, että puhut isäsi kanssa ja myöhemmin halutessasi myös äitisi kanssa.
Joskus käy näin ikävästi, että oma vanhempi ei osaa olla hyvä äiti tai isä. Jos keskistelu ei onnistu ja vanhemman käytös ei muutu, niin silloin voisi olla helpointa katkaista suhde ja keskittyä omaan elämään ja haavojen parantamiseen poissa huonon vanhemman luota.
Oletko ajatellut kirjoittaa kirjettä äidillesi sisaruksiesi kanssa? Sen äiti voisi rauhassa lukea, hänen olisi ikäänkuin pakko kuunnella teidän tunteitanne. Sitten voisit soittaa ja kehottaa häntä kirjoittamaan teille takaisin.
Nuorimman siskon olisi hyvä puhua oppilaitoksensa psykologin kanssa, ja ehkä jopa muuttaa pois kotoa.
No, mitä tahansa teet, koita päästä tasapainoon. On hyvä, että käyt terapiassa. - vastaa:
Kuulostaa kovin kovin kovin tutulta...
Itse olen nyt 31v ja lapsia 3.
Päätin aikanani, että minusta EI tule samanlaista kuin omasta äidistäni. Olen kiteyttänyt asian yhteen lauseeseen, jonka sanon AINA kun jossain terapiassa ym kysytään äitisuhteesta..
"minun äitini unohti olla äiti"
Muutinkin hyvin pienenä (9v) asumaan äitini asuntoon, kun äitini asui pikkuveljen isän ja tämän lapsien luona.
Me emme vain tulleet toimeen, emme millään!!!!
Muistan kun äiti esim toi juustoa minulle (hän tietenkin aina toi ruuat vaikka olinkin yksin) jos söin juuston viikossa, hän huusi "ei se ole leipää, en enää osta tänne juustoa" Jos en syönyt juusto ja se homehtui "en enää osta tänne juustoa koska annat sen pilaantua"
Silloin en niin tajunnut, että elän jotenkin nurinkurisesti, mutta vanhempana tajusin sen, että kaikki ei todellakaan ollut OK.
Kerroin toki koulussa ja sossussa asioista, mutta minua pidettiin vaan rääväsuuna joka mustamaalaa äitiään, kävihän äitini tuolloin viellä töissä, vaikka joikin kokoaika.
Minut huostaanotettiin, kun olin juuri yläasteen aloittanut (mikä mielestäni oli aivan liian myöhään) Oli vaikea ymmärtää laitoksen kotiintuloaikoja ja ruoka-aikoja, eihän minulla sellisia ollut koskaan ollutkaan.
Tapasin äitiäni aniharvoin, humalassa hän soitti laitoksiin joissa asuin "Olen niiiin huolissani..."
Kasvoin täysi-ikäiseksi, minut potkastiin laitoksesta pihalle, jäin täysin tyhjänpäälle, tosin olin tuohon mennessä oppinut jo narkkaamaan, joten "No ainakaan kukaan ei kyttää mitä teen".. Edes talvipakkasella, en päässyt äitini luokse yöksi.
Jo lapsena kun asuin hänen luonaan (saimme häädön ja pikkuveljeni isä nakkasi äitinkin mäkeen, joten jouduimme muuttamaan samankaton alle, joskaan en koskaan ollut kotona) menin illalla vaikka kotiin, oli ovi turvaketjulla kiinni, äitini ei halunnut minua sinne.
Kun esikoistani aloin odottamaan, välimme paranivat, ja pysyivät tiiviinä liki 2 vuoden ajan, äitini oli usein meillä paossa hakkaavaa miestään. Meillä MINUN kotonani oli tiukka ehto "Humalassa EI".
Äitini lainasi jatkuvasti rahaa minulta, lupaili tulla, ei tullut, soitteli vain humalssa, joten vihelsin pelinpoikki.
Toisen lapseni ristiäisiin hän tuli =)
Mutta juuri muuta yhteyttä emme pitäneet..
Nyt kun nuorimmaistani aloin odottamaan soitin äidilleni ja sovimme että menen käymään, koska hän ei ollut humalassa.. Pääsin sinne, istuttiin juotiin kahvit ja kerroin olevani raskaana, äitini kaivoi pari siideritölkkiä "Ota tästä" ... Mutta äiti minähän sanoin olevani raskaana "Ei se ole mikään syy olla juomatta" AHA!!
Juuri sen enempiä en ole äitini kanssa jutellut, humalassa joskus soittaa, höpisee ihan hassuja, kai alkaa olee aika viimeisiä vuosia menossa.
Hänen miesystävänsä soitti "Voisitko tulla joku viikonloppu olemaan äitisi kanssa, kun hänellä itsellään on menoja, eikä äitisi pärjää yksin"
Samaa äitini oli soittanut omalle siskolleen joka asuu 1000 kilometrin päässä, ja tämä sisko soitti sitten minulle "Miksi et mene hoitamaan äitiäsi" Hän on päättänyt muuttaa lähemmäs...
En minä voi hoitaa äitiäni, minähän hoisin häntä jo kun olin lapsi, katsoin ettei hän tukehdu oksennukseensa ja katsoin että Vauva tulee hoidettua kun hän ei humalaltaan kyennyt (äitini välillä otti Vauvan kainaloon ja läx sinne omaan kotiinsa, missä minä siis asuin)
En vain jaksanut enää välittää, nyt ihan viimeinen vetoni oli tämä, että suljin puhelinliittymäni, nyt minulle ei soittele KUKAAN!
Äitini usein sanoi, kun lapsista puhuttiin "Kuule, silloin kun minun lapseni oli pieniä, niin silloin sitä tätä ja tota"
Niin Äiti minä olin Sinun Lapsesi!!- unohtui =)
Huorittelusta...
Siinä kun muut sanoivat Äiti minä sanoin Huora.. Paras (no joo) tilanne oli, kun äitini kertana eräänä taas humalas alko tappelee, huusi minulle suoraa huutoa "SINÄKIN SAATANAN HUORAN PENIKKA" Silloin nauroin "Niin äiti, sitähän olen yrittänyt sinulle kertoa, että olet huora.."
- Plopper
Ei sillä, että jotenkin nauttisin vaikeasta äitisuhteestasi, mutta silti on jotenkin lohduttavaa kuulla, ettei se ole helppoa muillakaan.
Itse olen parikymppinen, mutta suhde äitiini on aina ollut ja on edelleen erittäin vaikea. Äitini on manipuloiva, henkistä väkivaltaakäyttävä ja teini-ikäisen kilarin tavoin käyttäytyvä, naurettavan lapsellinen nainen. Vika on aina minussa - tietenkin. Äiti on saanut myös pikkusiskoni käännettyä mua vastaan, varmaan tollanen käyttäytymismalli ja jatkuva aivopeseminen tehoavat murrosikäiseen tyttöön.
Asiaan kuuluen olen tietenkin tehnyt keittiö-psykoanalyysin äidistäni ja uskoisin näiden vihantunteiden liittyvän jotenkin siihen, että satuin olemaan vahinko, jonka takia vanhempani menivät naimisiin. Vanhempieni avioliitto on jo pidempään ollut suoraan sanoen perseestä (en itsekkään jaksais tollasta vaimoa, äiti kohtelee iskää kuin paskaa ja yllättäen iskä ei sitten tuokkaan äidille kukkia).
Äiti on jostain syystä aina halunnut kontrolloida mua ihan täysin ja on milloin uhattu itsarilla, pienempänä kaikella mahdollisella muulla. On annettu kotiarestia vielä täysi-ikäisenäkin, yritetty takavarikoida millon mitäkin tärkeää omaisuutta (en tietenkään ole suostunut moiseen). Multa on aina yritetty kieltää kaikenlainen itsenäinen ajattelu ja negatiiviset tunteet. Ei mulla oikeastaan ole ikinä edes ollut kunnon murrosikää. Täysi-ikäisenä olen vähän kapinoinut äitiä vastaan - välillä poikkassut välit kokonaan, kun äiti on yrittänyt vaikuttaa seurustelusuhteisiini yms.
Tällä hetkellä asun LUOJAN KIITOS omillani, mulla on ihana mies joka tukee ja toivottavasti pikkuhiljaa pääsen irti vanhasta ajattelumallista - olen ollut koko perheen roskis, "luuserihuoravahinkolaukaustäyskatastroofi" ja milloin mitäkin.
Nykyäänkin sen huomaa ; jos menen vaikka vain käymään kotona, on likaset astiat ja tyhjä maitopurkki pöydällä mun vikaani, vaikka en olisi siellä kuukauteen käynytkään ja samat huudot nyt jo aikuisena ihmisenä saan (kyllä, naurettavaa).
Lähisuku on yrittänyt saada mua poikkasemaan välejä äitiin kokonaan oman mielenterveyteni takia, mutta rakastan kuitenkin omaa perhettäni, jtoen se on erittäin vaikeaa.. - en varmaankaan
itsekään ole virheetön.Siis me äiditkin olemme vajavaisia ,ja teemme virheitä.Tuntuu todellakin siltä että äitisi on siis sairas.Ajattele siis ettei hän pahuuttaan ,eikä piruuttaan ole sellsinen kuin on vaan sairauttaan.sillä on kuule suuri ero.
Anna omalle lapsellesi toisellainen malli äidistä(näin uskon).En jaksa uskoa että äitisi vihaa sinua.Joskus huoli purkautuu tollaisena nimittelimisenä.Eikä hän varmaan ole kotoaan kovin hyvää äidin mallia saanut(voisitko koskaan kysyä häneltä Sitä)Älä odota liikoja ,ellei hän pysty siitä puhumaan,ei ole sinun syy.
sinulla on oma elämä pyri katsomaan tulevaan ja jättämään menneen taakse.Jos joskus pystyt niin tee Äidillesi jokin hyvä teko tai sano hänelle jotain kaunista.Mutta ennen kaikkea huolehdi itsestäsi.Jos sinä voit hyvin myös lapsesi voivat hyvin.- lareth
En tekisi tuollaiselle ihmiselle mitään hyvää. Se on, minulle ainakin, täysin selvä ettei hän osaa arvostaa mitään, ja hyvät teot lokeroituisi äidin palvontamenoihin ja hänellä tulisi vaikeat ajat näyttää äidille ettei äiti ole jumala ja maailman keskipiste, vaan säälittävä ihminen. Välit poikki, elämä kuntoon, ja kirjoita kirja. Et elä ikuisesti, kohta huomaat olevasti toinen jalka haudassa ja kaikki meni jo ohi, äitisi on kuollut vuosia sitten ja säälit häntä edelleen. Et varmasti halua sellaista. Ehdottomuus on hyvä asia, ei maton alle voi kaikkea lakaista. Tee rajat, jotka hän on varmasti jo ylittänyt useaan kertaan, joten voit hyvällä omatunnolla lähteä pois selittelemättä. Olet yrittänyt, ja hyvä niin. Nyt mene pois ja tee jotain kehittävämpää, ja hanki uusia ystäviä tai jotain. Veistä jotain puusta, tee jotain taiteellista tai kehittävää. Kun pääset tuolle tasolle tiedät olevasi menossa oikeaan suuntaan. Se vaatii vain jotain. En tiedä mitä, mutta aika ei paranna mitään, vaan se miten sitä aikaa käyttää.
- tytteliiiiii
ÄIDIN MIELESTÄ OLEN JO KOHTA 17W :).. Ettei hänen enää tarvitse huolehtia asioistani tai puuttua niihin.. Se on ihan okei, mutta samalla hän osottaa ettei hän välitä. Vaikka minulle tuli poikaystävän kanssa ero hän vain tuli huoneeseeni ja nauroi ja heitti jotain läppää.. Olen lukion ekalla enkä vielä tiedä kuka olen. Äiti olisi vielä tärkeä. Sellainen joka välittäisi. Ei äidille voi kertoa kaikkea.. Se on ihan normaalia, mutta hän on ilmeisesti päättänyt että elä sitten kerro! Pitää nuorella olla myös kavereiden kanssa omia juttuja joista vanhempien ei tarvitse tietää. Kaverini on jäänyt kiinni varastamisesta joten äiti luulee että olen itse samanlainen enkä ole ikinä varastanut.. Äitini ilmeisesti luulee, että olen myös hutsu. paitsi että olen neitsyt ;)
- Äiti 75
Olen itse nyt äiti ja punnitsen omaa lapsuuttani rikkoutuneen avioliittoni ja äitini kuoleman siivittämänä. Olen oppinut äitini sairastaessa tuntemaan hänet uusin silmin ja oppinut ja kyennyt antamaan anteeksi vaikka hän ei sitä pyytänytkään. Joissakin tilanteissa huomaan tekeväni joitakin virheitä kuten hän, mutta pyrin katkaisemaan ketjun yhteen kertaan. Olen myös lukenut paljon kirjallisuutta, josta saanut toisenlaista näkemystä lapsuuteeni ja sen käsittelyyn. Meinaan kirjoittaa kirjeitä ja polttaa ne pois. Minulla on lämmin suhde lapseeni ja side jota ei pysty mikään katkaisemaan, sen tiedän. Ja lapsi on kuten minä olin lapsena: voimakastahtoinen, määrätietoinen mutta kaikessa personallisuudessaan ihana ja sisältä kaunis lapsi. Siltikin ketjun ja jatkumon katkaisemisen eteen pitää tehdä päivittäin töitä vanhempana ja huonolla onnella epäonnistuu, jos kumppani tai lapsen isä vain ruokkii huonommuuttasi eikä kannusta ja anna tukea. Nämä kummatkin olen jo vanhemmuudessa kokenut ja raadollista on että lapsen isä oli tuo kypsymättömämpi isäksi, kuin nykyinen mieheni. Mutta kyllä noiden lapsuuksiensa asioiden kanssa voi elää ja päästä eroonkin. Jokainen omalla tavallaan ja omaan aikaansa. Tärkeää on että pyrkii hyvään ja toimimaan oikein ja on kuitenkin armollinenkin itsellensä.
- peloissaan
onko normaalia ? äiti haukkuu minua koko ajan päinnaamaa kavereilleen ja puhuu pahaa yms. onko normaalia ? sitten hän sylkee mun päälle ja antaa tukkapöllyjä, ja koko ajan vittuilee. menen aina lukittuun huoneeseen ja itken. hän myös heittää 5 vuotiasta pikkuveljeäni lattiaan ja lyö ja huutaa koko ajan meille. ihankuin meidän pitäisi olla täydellisiä ? en tiedä mitä teen pitäisikö ilmoittaa lastensuojeluun vai mitä pitäisi tehdä ? onko tuo laillista/normaalia ? MITÄ MINÄ TEEN ?! vastatkaa kiitos sillä kärsin ja pelkään aina häntä. ja kaikki siitä kun on sotkuista ja eikö ole normaalia lapsiperheellä?
- ,
peloissaan kirjoitti:
onko normaalia ? äiti haukkuu minua koko ajan päinnaamaa kavereilleen ja puhuu pahaa yms. onko normaalia ? sitten hän sylkee mun päälle ja antaa tukkapöllyjä, ja koko ajan vittuilee. menen aina lukittuun huoneeseen ja itken. hän myös heittää 5 vuotiasta pikkuveljeäni lattiaan ja lyö ja huutaa koko ajan meille. ihankuin meidän pitäisi olla täydellisiä ? en tiedä mitä teen pitäisikö ilmoittaa lastensuojeluun vai mitä pitäisi tehdä ? onko tuo laillista/normaalia ? MITÄ MINÄ TEEN ?! vastatkaa kiitos sillä kärsin ja pelkään aina häntä. ja kaikki siitä kun on sotkuista ja eikö ole normaalia lapsiperheellä?
välittömästi yhteyttä heti maanantaiaamuna lastensuojeluvirastoon!!!!!!! Missä isäsi on?
- tämä osallistuja
peloissaan kirjoitti:
onko normaalia ? äiti haukkuu minua koko ajan päinnaamaa kavereilleen ja puhuu pahaa yms. onko normaalia ? sitten hän sylkee mun päälle ja antaa tukkapöllyjä, ja koko ajan vittuilee. menen aina lukittuun huoneeseen ja itken. hän myös heittää 5 vuotiasta pikkuveljeäni lattiaan ja lyö ja huutaa koko ajan meille. ihankuin meidän pitäisi olla täydellisiä ? en tiedä mitä teen pitäisikö ilmoittaa lastensuojeluun vai mitä pitäisi tehdä ? onko tuo laillista/normaalia ? MITÄ MINÄ TEEN ?! vastatkaa kiitos sillä kärsin ja pelkään aina häntä. ja kaikki siitä kun on sotkuista ja eikö ole normaalia lapsiperheellä?
mars mars, kerrot siellä sosiaalitoimistossa asianne että saat ne kuntoon. Samaa mieltä kuin edellinen että heti ensimmäisenä arkipäivänä jos mahdollista.
Ei ole normaalia ei.
- 26veeAikuinen?
Hei, täällä kohtalotoveri. Olen 26-vuotias nainen, ja ihan lähiaikoina jostain syystä lapsuuden ja nuoruuden traumat tulivat tosi voimakkaina pintaan, vaikka luulin käsitelleeni ne jo viitisen vuotta sitten. Tuolloin viisi vuotta sitten olin muuttanut juuri kihlattuni kanssa yhteen ja muistan miten moni yö meni sitä itkiessä, ettei minusta ole välitetty. Luulin, että asia oli sillä selvä, mutta ei tainnut ollakaan.
Minulla on ollut pienestä pitäen tunne, että olen huono ihminen. Miten peruskiltti lapsi voisi olla huono ihminen? Nyt sen tajuan, ettei se ole niin, mutta tuollaiseen ajatteluun on erittäin helppo kasvaa, kun oma äiti koko ajan toistaa sitä, miten ilkeä, kateellinen ja tyhmä olet. Koska elämäni oli sellaista mollaamista alusta asti, siihen tottui, ja oletti sen olevan minulle kuuluva osa, koska olen jotenkin mystisesti vain niin tyhmä. Silti tuntui pahalta usein, ja muistan lukemattomia kertoja itkeneeni sitä, että miksei äiti tykkää minusta. Näin meni siis lapsuus, en ollut erityisen onneton koska en tiennyt paremmasta. En tiennyt, että joidenkin äidit eivät hauku ja pilkkaa, tai että joidenkin äidit halaavat ja kertovat tykkäävänsä.
Teininä olikin sitten aika hirveää, koska aloin tajuta, ettei äitini käytös ole normaalia, ja laitoin vastaan. Sain usein kuulla olevani huora, minulle luvattuja asioita peruttiin kostoksi jostain (en tehnyt mitään pahaa ikinä, kuten tupakoinut tms, kostot tulivat siitä hyvästä kun sanoin vastaan äitini mielivaltaisuuksiin) ja seurustellessani oli vakiokommentti minun ja äidin välisen riidan yhteydessä "eipä se pertsakaan sua tuu kauaa jaksamaan" ja se satutti ehkä eniten, koska "pertsa" oli tietenkin tuolloin rakkainta maailmassa, ja ainoa ihminen joka tuki minua, ja kertoi että minussa ei ole mitään vikaa. Voisin kertoa vaikka miten monta kamalaa muistoa, jossa minua on täysin aiheettomasti törkeästi haukuttu ja pilkattu, mutta ei niiden lukeminen varmaan ole kenellekään kiinnostavaa. Useita kertoja kuitenkin on minut lytätty, ja isäni rooli tässä kaikessa on ollut se, että hän ei ole ottanut mitään kantaa, paitsi joskus on osallistunut pilkkaamiseeni, se oli vähän kuin huumoria tai huvittelua heille. Kumpi keksii paremman jutun, joka saa minun silmäni punehtumaan ja vastapuolen nauramaan enemmän.
Vaikka en yksittäisiä muistoja tähän ala kertoa, niin yksi yleisimmistä on mainittava, koska se vaikuttaa nykyhetkeenkin jotenkin kokoavasti... pienemmille sisaruksilleni nimittäin sanottiin tämän tästä riidan jälkeen tai vihanpidon ollessa käynnissä "toivottavasti sinusta ei koskaan tule samanlaista kuin Sirkka-Liisa!" usein tämä tapahtui niin, että äiti oli kutsunut kaikki muut sänkyynsä ja piti heitä kainalossaan, ja kun minä tulin huoneen ovelle yrittäen puhua riidasta, hän oli kuin ei olisi kuullut mitään, ja sanoi tuon klassisen lauseen.
No, niin taisi sitten käydä toteen tuo äitini harras toive. Tällä hetkellä minä opiskelen yhdessä Suomen parhaista kouluista alaa, johon vain harva pääsee sisään, ja jonka pariin halusin jo pienestä pitäen, ja tein sen eteen määrätietoisesti töitä (kotoa ei todellakaan tuettu yritettiin pikemminkin valittamalla ja vähättelemällä saada minut muulle alalle) sekä seurustelen todella fiksun miehen kanssa (koska hän on samalta paikkakunnalta, on hänen fiksuutensa ollut perheeni tiedossa jo ala-asteelta lähtien, ja äitini suurin piirtein kumartaakin hänen edessään) kun taas nämä muut sisarukset, joita niin minun kaltaiseksi tulemisesta varoiteltiin, luuhaavat yhä kotipaikkakunnalla, eivät ole hankkineet koulutusta lukion jälkeen eivätkä kunnon töitäkään, tekevät pätkähommia teurastamolla tai postinjakoa tmv. Yksi sisarus, joka on vielä niin nuori ettei voisikaan olla töissä, on mielisairas ja viettänyt useita jaksoja mielisairaalassa, kuluttanut vanhempieni rahoja varmasti useita tuhansia terapiaan ja lääkkeisiin puhumattakaan vaatimuksistaan tyyliä "jos en saa skootteria niin masennun ja voin tappaa itseni"
Niin, eivät ole muut samanlaisia kuin isosiskonsa, mutta eipä ole äitini koskaan sanonut, että anteeksi. Toivon vain, että hän vielä joskus tajuaisi, miten kehtasi arvostella ja pilkata minua, joka olen tällä hetkellä tuosta perheestä ainut, joka on päässyt elämässään johonkin. Haluaisin kyllä unohtaa koko jutun, mutta jotenkin kaikki tämä vainoaa edelleen. Näen vanhempiani noin kolme kertaa vuodessa, ja he eivät koskaan soittele. Eivät siis pahemmin kaipaa minua, enkä minäkään heitä... kai. Jos jotain kaipaan niin se on kai se hyväksyntä, jota en ole koskaan saanut, en edes nyt kun muista tuli hulluja ja tyhjäntoimittajia, mutta minusta lahjakas. (kärjistän, koska sisareni ovat minulle todella rakkaita, enkä väheksy heidän valintojaan, vaan äitini toiveita lastensa suhteen). Näen miltei joka yö nykyään painajaisia joissa äitini haukkuu ja pilkkaa minua milloin mistäkin asiasta.
Tässä taas siis yksi esimerkki junteista, jotka hankkivat lapsia, ja vielä monta, vaikka eivät osaa edes yhdestä välittää.- sama26veeN
Minun on vielä lisättävä nykytilanteeseen se, että äitini ei ole koskaan ollut töissä, vaan lopetti minut saatuaan opiskelut (olen tottunut ajatukseen siitä, että olen tod. näk. vahinkolapsi) ja sen jälkeen hankkikin lapsia niin ettei ole tarvinnut töihin hakeutuakaan. Nyt äitini on hakenut opiskelemaan samaan kouluun, mihin minä menin lukion jälkeen (ja jonka hän yritti painostaa minut lopettamaan ja hakemaan johonkin hänen mielestään PAREMPAAN paikkaan)
Samaten perheeni ei koskaan matkustellut silloin kun olin lapsi ja nuori. Muistan, että se nolotti ja sitä ihmeteltiin koulussa, ja halu olisi ollut minulla ainakin suuri, mutta vanhemmistahan se on kiinni. En ollut käynyt ulkomailla ennenkö nyt kaksikymppisenä tämän ihanan mieheni kanssa. Olemme kiertäneet monta paikkaa yhdessä, josta eräs tietty maa on suosikkimme, siellä olemme olleet useita kertoja. Isäni on ollut kiinnostunut matkoistamme, mutta ei äiti. Hän ei edes katsonut matkakuvia, kun pyydettiin. Nyt kuitenkin vanhempani tekivät elämänsä ensimmäisen ulkomaanmatkan, ja juuri siihen maahan, missä minä ja poikaystäväni olemme usein olleet.
Tätä on hiukan vaikea selittää, mutta minusta tuntuu jotenkin kummasti siltä, että äitini yrittäisi nyt "matkia" tai jäljitellä minua menemällä siihen kouluun jonka kävin, ja lähtemällä matkalle sinne missä minäkin käyn. Vaikka hän on aina mollannut minua, niin nyt tekee samoja asioita kuin minä? Ei hän tietenkään ole koskaan sanonut mitään sellaista että "elämäsi kuulostaa niin kivalta, minäkin taidan pyrkiä siihen kouluun jonka kävit" tai "matkakertomuksesi saivat viimein minutkin haluamaan ulkomaille" hän ei ole millään tavalla antanut ymmärtää että pitäisi tekemiäni asioita kiinnostavina. Jotenkin vaan tämä mietitytää, miten hän yhtäkkiä tekee samaa kuin minä. Olisin kiitollinen jos joku keittiöpsykologi esittäisi arvailuja mistä voisi johtua. - -tytär3-
sama26veeN kirjoitti:
Minun on vielä lisättävä nykytilanteeseen se, että äitini ei ole koskaan ollut töissä, vaan lopetti minut saatuaan opiskelut (olen tottunut ajatukseen siitä, että olen tod. näk. vahinkolapsi) ja sen jälkeen hankkikin lapsia niin ettei ole tarvinnut töihin hakeutuakaan. Nyt äitini on hakenut opiskelemaan samaan kouluun, mihin minä menin lukion jälkeen (ja jonka hän yritti painostaa minut lopettamaan ja hakemaan johonkin hänen mielestään PAREMPAAN paikkaan)
Samaten perheeni ei koskaan matkustellut silloin kun olin lapsi ja nuori. Muistan, että se nolotti ja sitä ihmeteltiin koulussa, ja halu olisi ollut minulla ainakin suuri, mutta vanhemmistahan se on kiinni. En ollut käynyt ulkomailla ennenkö nyt kaksikymppisenä tämän ihanan mieheni kanssa. Olemme kiertäneet monta paikkaa yhdessä, josta eräs tietty maa on suosikkimme, siellä olemme olleet useita kertoja. Isäni on ollut kiinnostunut matkoistamme, mutta ei äiti. Hän ei edes katsonut matkakuvia, kun pyydettiin. Nyt kuitenkin vanhempani tekivät elämänsä ensimmäisen ulkomaanmatkan, ja juuri siihen maahan, missä minä ja poikaystäväni olemme usein olleet.
Tätä on hiukan vaikea selittää, mutta minusta tuntuu jotenkin kummasti siltä, että äitini yrittäisi nyt "matkia" tai jäljitellä minua menemällä siihen kouluun jonka kävin, ja lähtemällä matkalle sinne missä minäkin käyn. Vaikka hän on aina mollannut minua, niin nyt tekee samoja asioita kuin minä? Ei hän tietenkään ole koskaan sanonut mitään sellaista että "elämäsi kuulostaa niin kivalta, minäkin taidan pyrkiä siihen kouluun jonka kävit" tai "matkakertomuksesi saivat viimein minutkin haluamaan ulkomaille" hän ei ole millään tavalla antanut ymmärtää että pitäisi tekemiäni asioita kiinnostavina. Jotenkin vaan tämä mietitytää, miten hän yhtäkkiä tekee samaa kuin minä. Olisin kiitollinen jos joku keittiöpsykologi esittäisi arvailuja mistä voisi johtua.Tutulta kuulostaa. Ja ikävä kyllä, äitisi käytös ei tule muuttumaan toden näköisesti koskaan. Hän ei näe siihen muuttumiseen mitään tarvetta. Koska hän ei näe omassa käytöksessä mitään vikaa. Mutta sinussa kylläkin. Vaikka on ainoastaan kateellinen ja mustasukkainen sinun elämästäsi.
Ennen kuolemaa äitini halasi veljeäni ja isääni. Mutta minä olin hänelle pelkkää ilmaa, vaikka siinä samassa huoneessa olinkin. Hoidin häntä kotona joitakin viikkoja, ennen kun hän joutui sairaalaan. Joka ilta kuulin, kuinka olin tämän *velkaa* hänelle. - ukkonen-77
-tytär3- kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Ja ikävä kyllä, äitisi käytös ei tule muuttumaan toden näköisesti koskaan. Hän ei näe siihen muuttumiseen mitään tarvetta. Koska hän ei näe omassa käytöksessä mitään vikaa. Mutta sinussa kylläkin. Vaikka on ainoastaan kateellinen ja mustasukkainen sinun elämästäsi.
Ennen kuolemaa äitini halasi veljeäni ja isääni. Mutta minä olin hänelle pelkkää ilmaa, vaikka siinä samassa huoneessa olinkin. Hoidin häntä kotona joitakin viikkoja, ennen kun hän joutui sairaalaan. Joka ilta kuulin, kuinka olin tämän *velkaa* hänelle."Hoidin häntä kotona joitakin viikkoja, ennen kun hän joutui sairaalaan. Joka ilta kuulin, kuinka olin tämän *velkaa* hänelle."
en käsitä, minä en laittaisi tikkuakaan ristiin moisten vanhempien takia!
on mullakin ollut vanhempieni kanssa ongelmia ja kerran melkein löin isääni turpaan kun alkoi isottelemaan. mutta tajusi perkele olleensa väärässä.
jos porukat on paskoja niin olkoot ja kuolkoot yksikseen, ei niiden eteen tarvi tehdä mitään. - n30
pienestä asti välineenä ja oletettavasti ovat saaneet oman osansa kovasta kohtelusta -ainakin oireilusta päätellen. Turhaan siis uskot olleesi se ainoa kiusattu. Kiva, että selviät elämässä. Itsekin olin selviytyjä. Kunnes tajusin, elämässä ei tarvitse selviytyä eikä suorittaa. Voi vaan olla ihan rauhassa oman itsensä kanssa eikä enää tarvitse pysyä pinnalla. Voi vaan olla.
- ele_
Itselläni on välit poikki äitini kanssa, olen 20vuotias vasta. Ensimmäisen kerran välit meni kun olin yläasteella(noin pari vuotta ei puhuttu tai oltu tekemisissä) , mutta sekin korjaantu kun sosiaaliviranomaiset tai mitkä olikaan niin puuttu asiaan.
Toisen kerran ja lopullisesti välit meni poikki pari vuotta sitten, meillä tulehtu asiat tosi pahasti ja äiti sanoi kylmästi: ''Et ole enään tyttäreni!!'' ja heitti pois kotoa...mutta onneksi pääsin muuttamaan poikakaverin kanssa yhteen että ei olisi tarvinnut veneen alla asua. Isä ei sanonut juuta eikä jaata asioihin. Äitini mustamaalaa minua koko ajan sukulaisille, ovat kertoneet minulle sen(ollaan paljon yhteyksissä sukulaisten kanssa). Anopin kanssa tullaan hyvin toimeen ja on kuin toinen ''äiti'' :)
Koskaan en ole saanut huomiota ja rakkautta äidiltäni, ollaan vain oltu kavereita, ei muuta. Se tuntui pahalta minusta aluksi, masennuin. Koskaan en saanut halaustakaan äidiltä, tuntuu vaan oudolta jos joku muu halaa minua... Mutta sitten päätin, en aijo olla koskaan samanlainen kuin äitini! >:( Siinäpähän on, jos kerran heitti kotoa pois eikä halua olla kanssani tekemisissä!
Jatkan elämääni :) Muuta sanottavaa ei minulla ole :) - ainoa lapsi
kysyit... mieleeni tuli, että hyödyntäkää teidän siskosten yhteyttä ja alkakaa viettää yhteistä aikaa säännöllisesti kaikkien/osan (kuka pääsee milloinkin paikalle) kesken. Keskenänne teette mukavia juttuja tuette toisianne. Samalla nuorin sisarenne saa tukea ja todenmukaisempaa palautetta itsestään ja ymmärtää/huomaa, ettei ole yksin. Jos hän selviää vähemmällä, voitte te muutkin löytää uudenlaista voimaa kokemuksistanne. Kun jotain ei ole, jotain muuta näyttäisi kuitenkin olevan.
- Lapsuuden trauma
Tapasi ihan kivan "metsuriukon" ja meni naimisiin; Oli sanonut kerran "mutsille", että huulipunaa kun laitttaa, on kuin petolinnun perse." Ajokoira puskee jalkaan1
- Anonyymi
Mun äiti vihaa mua
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Voitasko leikkiä jotain tunnisteleikkiä?
Tietäisi ketä täällä käy kaipaamassa.. kerro jotain mikä liittyy sinuun ja häneen eikä muut tiedä. Vastaan itsekin kohta832122Tietysti jokainen ansaitsee
Hän varmasti ansaitsee vain parasta ja sopivinta tietenkin, suon sen onnen hänelle enemmän kuin mielelläni. Aika on nyt231808- 311781
50+ naiset kyl
Lemottaa sillille mut myös niitte kaka lemottaa pahlle ku kävin naiste veskis nuuhiin211530Jotain puuttuu
Kun en sinua näe. Et ehkä arvaisi, mutta olen arka kuin alaston koivu lehtiä vailla, talven jäljiltä, kun ajattelen sinu671496- 761402
hieman diabetes...
Kävin eilen kaverin kanssa keskusapteekissa kun on muutama kuukausi sitten tullut suomesta ja oli diabetes insuliinit lo201364Välitän sinusta mies
Kaikki mitä yritin kertoa tänään ei mennyt ihan putkeen..Joka jäi jälkeenpäin ajateltuna suoraan sanottuna harmittaa aiv61322En voi sille mitään
Tulen niin pahalle tuulelle tästä paikasta nykyisin. Nähnyt ja lukenut jo kaiken ja teidän juttu on samaa illasta toisee121284- 721271