Mun rakkaimman ihmisen, äidin, poismenosta on nyt reilu vuosi. Elämästä on tullut niin surullista ja raskasta. On toki parempiakin hetkiä, mutta kaikkea varjostaa tuo valtava ikävä. Kipu ei ole vielä helpottanut, toki vasta lyhyehkö aikakin on ulunut ja tiedän, että se on osa minua aina. Välillä tuntuu kuitenkin liian raskaalta ja epäreilulta. Kadehtien katson, kun äidit ja tyttäret ovat ostoksilla, kahvilassa, lenkillä...kaipaan niin yhteistä arkea. Se oli niin ihanaa!
Hyvin pitkään äidin kuoleman jälkeen halusin olla vain yksin. En kaivannut ihmisiä lähelleni, paitsi silloin tällöin. No, onneksi sukulaiset ja ystävät kuitenkin olivat rinnallani.Nyt minulle on kuitenkin tullut kauhea yksinäisyyden tunne. Tunnen itseni todella yksinäiseksi, vaikka lähelläni on paljon tärkeitä ihmisiä. Haluaisin kuitenkin löytää myös elämänkumppanin, jonka kanssa jakaa arkea. Mutta pelkään jotenkin, yritänkö vain korvata sitä yksinäisyydentunnetta. Nyt kun olen tavannut muutamia miehiä, en osaa oikein sanoa, haluanko olla heidän kanssaan siksi, että pidän heistä vai siksi, etten haluaisi olla yksin...Miten teillä?
Olen myös miettinyt sitä, miten kokonaisvaltaisesti tämä suru on minuun vaikuttanut..tuntuu, että itsetuntonikin olisi ihan nollissa. Ennen se mielestäni oli ihan hyvä...mutta välillä tuntuu, etten kelpaa kellekkään ihmiselle, etenkin kun olen näin rikkinäinen...Onko muilla samanlaisia tuntemuksia?
Tiedän, että pitäisi taas päästä tasapainoon itsensä kanssa...että suurenkin surun keskellä voisi tuntea itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi, vaikkei se rakkain ihminen sitä minulle enää kerrokkaan.
Voimia kaikille suuren surun kanssa eläville!
Hyvin pitkään äidin kuoleman jälkeen halusin olla vain yksin. En kaivannut ihmisiä lähelleni, paitsi silloin tällöin. No, onneksi sukulaiset ja ystävät kuitenkin olivat rinnallani.Nyt minulle on kuitenkin tullut kauhea yksinäisyyden tunne. Tunnen itseni todella yksinäiseksi, vaikka lähelläni on paljon tärkeitä ihmisiä. Haluaisin kuitenkin löytää myös elämänkumppanin, jonka kanssa jakaa arkea. Mutta pelkään jotenkin, yritänkö vain korvata sitä yksinäisyydentunnetta. Nyt kun olen tavannut muutamia miehiä, en osaa oikein sanoa, haluanko olla heidän kanssaan siksi, että pidän heistä vai siksi, etten haluaisi olla yksin...Miten teillä?
Olen myös miettinyt sitä, miten kokonaisvaltaisesti tämä suru on minuun vaikuttanut..tuntuu, että itsetuntonikin olisi ihan nollissa. Ennen se mielestäni oli ihan hyvä...mutta välillä tuntuu, etten kelpaa kellekkään ihmiselle, etenkin kun olen näin rikkinäinen...Onko muilla samanlaisia tuntemuksia?
Tiedän, että pitäisi taas päästä tasapainoon itsensä kanssa...että suurenkin surun keskellä voisi tuntea itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi, vaikkei se rakkain ihminen sitä minulle enää kerrokkaan.
Voimia kaikille suuren surun kanssa eläville!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei. Kirjoitat samoista tunteista kuoleman suhteen joita oeln itsekin kokenut kun menetin poikani. Ostin hänelle useasti vaatteita ja nyt en voi enää mennä vaateliikkeisiin. Tämä on sitä aikaa jota on nyt elettävä mutta ei se saa ns. päälle. Pitää vain joku päivä mennä asioita vastaan mutta sitten kun siihen on voimia. Kuolema on asia jota emme pääse pakenemaan mitenkään ja jollakin tapaa se on aina elämässämme. Sinunkin elämäsi on tarkoitettu elettäväksi ja varmaan äitisikin sitä toivoo. Kun jaksat ja saat voimia niin ryhdistäydyppä elämässäsi oikein kunnolla. Mene Suomi24: lle katsele sieltä sopivia kandidaatteja elämänkumppaniksi. Siellä on paljon hörhöjäkin mutta älä heistä välitä sillä on siellä ns. tositarkoituksellakin olevia. Et voi elää elämääsi mustassa surussa. Voit muistella ja ikävöidä äitiäsi mutta sinun täytyy elää oma elämäsi niin hyvin kuin vai voit. Aurinko paistaa aina vaikkei sitä aina näy!
Minun todella läheinen ja rakas äitini kuoli vasta pari kuukautta sitten ja todella rankkaa on!Olen niin vihainen kolkolle kuolemalle kun vei minulle niin tärkeän ihmisen!
Kaikki muistuttaa hänestä, tuon lelun hän antoi lapselleni, tuon pöytäliinan minulle.Arkiset asiat satuttavat tuskallisesti. Kun teen hyvää ruokaa, tuntuu että äidin olisi sitä pitänyt saada maistaa. Kun menemme jonnekin, mietin että äidin olisi pitänyt saada tulla mukaan.Eniten tietysti kaipaan äidissä ystävää jolle saattoi jutella ihan kaikesta ja saada hyväksyntää ja rohkaisua.Tuntuu kuin osa minusta olisi amputoitu. Voi sitä kateutta tosiaan äitien ja tytärten edessä.Odotan(odotin jo äidin kuollessa yllättäen) uutta lasta, sen haluaisi jokainen tytär jakaa äidin kanssa.Menetykseni oli suunnaton!
Minulla on pienet lapset ja rakas puoliso, mutta eiväthän he täytä äidin jättämää valtavaa tyhjyyttä.Tuskani on silti uskomaton!Sillä ajatuksella menen eteenpäin että äiti olisi halunnut minun jaksavan äitinä ja jatkavan hänen työtään.Mies kyllä tukee minua, mutta hänen sukunsa on sitä hankalampi riesa kun eivät anna sururauhaa.En jaksaisi katsella anopin mummoilua vielä....
Käymme samaa asiaa läpi, toivon sinulle koko sydämestäni jaksamista ja oman rakkaan löytymistä!