Kaipaa, kaipaa taas
runoja nurkka tää.
Värikkäät lehdet maas
sanojakin lennättää.
Syksyn värit loistaa
ne sade maahan hakkaa.
Väriä runoihin toistaa
runot nurkkaan nakkaa.
Kaikesta kirjoittaa voit
elämän hetkistä näistä.
Ilon lukialle soit
ei oo yksinäistä.
Kaipailaan, kaipaillaan
seurassa kanssas runojen
yhdessä haikaillaan
uutta mieles punojen.
Taas kurkkaa
tänne runonurkkaan.
runoja nurkka tää.
Värikkäät lehdet maas
sanojakin lennättää.
Syksyn värit loistaa
ne sade maahan hakkaa.
Väriä runoihin toistaa
runot nurkkaan nakkaa.
Kaikesta kirjoittaa voit
elämän hetkistä näistä.
Ilon lukialle soit
ei oo yksinäistä.
Kaipailaan, kaipaillaan
seurassa kanssas runojen
yhdessä haikaillaan
uutta mieles punojen.
Taas kurkkaa
tänne runonurkkaan.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Katselen taivaanrantaa,
aamua valkenevaa.
Harmaa niin kovin harmaa,
on taivaankatto tää.
Hiljaista on kadulla kulku,
koira ja ihminen,
ystävykset, sen aistia mä saan.
Alakulonen on maisema,
minkä ikkunasta nään.
En valtaa sille anna,
pystyyn nostan pään.
Huomenna jo uskon,
taas päivä paistaa saa.
Iloisena mietin,
mitä tänään tehdä voin.
Niin paljon kaikkea ihanaa,
elämä mulle soi.
Toisin silmin nyt ulos kurkkaan,
nään keltaisen koivun, talon nurkkaa.
Ihmiset kauppoihin kiirehtää,
kassinsa evästä täyteen saa.
Kaikki on hyvin,on värikäs syksy.
Ruska jo loppuu,
puut lehtensä puottaa.
Mut sittenpä onkin jo vuoro,
taas lunta vuottaa.
Tuulikannel tuulessa
heleästi soittaa,
viime lehdet pihapuussa
tuulen voiman voittaa.
Tumma sävel tuulella
soi sadepisaroissa.
Tänäänkin voi kuunnella
soinnut pihapuissa.
Tuulikannel tuulessa
heleästi soittaa.
Kaipuun tumman kanteleessa
tumma sävel voittaa.
Oliko mielessäsi jokin sävel tuota runoasi kirjoittaessasi?
Siinä on jonkinlainen "sointi". Sen voisi hyvin laulaa.
Runossa pitäisikin aina olla "nuotti" jos se on loppusointuinen.
Silloin se ikäänkuin soi lukijalle.
Kyllä, kyllä, sanoissa soi laulu, mutta nuottien kirjoittajaksi minusta ei ole.
Jokivarren haapa.
jokivarressa haapa naavainen.
Vierellä haapa nuori.
Oksa kyljessä vanhan haava,
niin turvallinen on olo.
Rinnasin katsovat maailmaa,
kun ihmiset kulkee ja ahertaa.
Oottaen kesää että lehdet kasvattaa.
Syksyn tullen lehdet jokeen varistaa.
Lehdet laineilla laulaa ja rallataa.
Kun maailman merille suunnistaa.
l.e.a.
Kaikki syksystä haastaa,
tuuli puita raastaa.
Vielä lehdet vaahteran
pysyvät kiinni oksassaan.
Pihassain on kolme vaahteraa,
jokainen värikkäänä hohtaa.
Yksi on aivan oranssinen,
toinen kullan keltainen,
vihreänä vielä keskimmäinen.
Viime yönä sade raastoi,
kovin siellä riitaa haastoi.
Pitipä vaahterat pintansa,
säilyttivät kauniit pukunsa.
Joka aamu nyt ulos vilkaisen,
mikä on tilanne vaahteran lehtien.
Vieläkö nään ne loistossaan
vai joko maa lehtipeiton saa.
Tällä hetkellä on rauhaisaa,
tuuli vähän lehtiä liikuttaa.
Nyt piipahti oksalle varpunen,
sekin vielä väreistä nauttien.
Taas on viikko vierinyt,
Pyhää ootellaan.
Aika rientää joutuisaan,
ei perään ehdi katsomaan,
Siis,Luo katse tulevaan!
Nään ikkunasta pihlajan,
Alla parvekkeen.
Punamarjat oksien,
on Tilhit syöneet popsien.
Ei enää niissä marjan marjaa!
Aurinko jo metsän taa,
Harmaan vaippaverhon saa,
Luonto harteilleen.
Kun pyhäaamu sarastaa,
niin kohta jälleen
uusiviikko alkaa saa!
Onko syksy
sydämiinkin
saapunut?
Mulla poutapilvet
liihottaa
mielen onnen
kuviossa.
Mieleen nousi
ajatus
et virtuaali
on päivieni
olo.
Paljon
muistoja,
nähtyä ja
luultua,
tunteella ja
tuoksuilla
aavistellen
täydentyy
nää päivät.
Elämän vaikk syksy
onkin
se ei kaihoa nosta
tää päivä
yhtä hyvä on
kuin nuorena
ja parempikin.
Onnen tunnetta
mä löydän
sehän elämän
on taito.
Toisin kuin ennen.
Kaikki on kauempana kuin ennen,kadunkulmaan on kaksi kertaa pidempi matka ja sinne on lisätty kukkula. Enää en juokse linja-auton perässä,sillä se lähtee nopeammin liikkeelle.
Tuntuu siltä,että portaat tehdään jyrkemmiksi kuin ennenvanhaan.
Ja oletko huomannut,miten pientä tekstiä käytetään sanomalehdissä.
Ei kannata pyytää ketään lukemaan ääneen;kaikki puhuvat niin hiljaisella äänellä,että tuskin kuulen heitä.
Vaatteiden materiaali on niin kippanaa nykyisin,varsinkin vyötäröstä.
Jopa ihmiset ovat muuttuneet,-he olivat niin paljon nuorempia,kun olin heidän ikäisensä,
ja toisaalta taas ikäiseni ihmiset ovat nykyään niin paljon vanhempia kuin minä.
Tapasin entisen luokkatoverini tässä eräänä päivänä. Hän oli vanhentunut niin tavattomasti,ettei edes tuntenut minua.
Ajattelin tuota ihmisparkaa kammatessani tukkaani tänäaamuna ja katsoin kuvaani peilistä.
Ajatella,- eivät osaa enää tehdä edes kunnon peilejä.
P.S Sain tämän vuosia sitten ystävättäreltäni ja olen useasti puinut niitä tosiasioita,minkä sanat minussa herättävät. Entäpä Te muut asian harrastajat.?
Kaupaan kulku aikaa vie,
parituntia siinä viivähtää.
Polkupyörä vanha lie
jollain pitäis keventää.
Tie kulunut kovin
mäen alta maata kannettu
aattelen näin tovin
liika vastusta annettu.
Oikeassa FlikklapsRauman oot
pienentyneet mallit puvun
on vain kai yhden koot,
nään vatsallani kumman kuvun.
Ja kai koossa kirjainten
nykyään säästöä saatu.
Peilinkuva myös pienten
huonontunut on laatu.
Itseään muuttumattomana pitää
ei huomaa vuosien kuluvan.
Aatoksissa entinen itää
ei huomaa minkään muuttuvan.
Runos mukava ja totta lienee,
sen tunnustaa täytyy.
Ja niin aika meitä vienee
pikkuisen, pikkuisen nivelet räytyy.
Kerroit nivelistäs noista
voi kun helliä
niit voisin -
auttaiskohan lämpö
toisen?
Ehkä lämmin ajatuskin
hoitaa
ajatuksen siirrol
koittaa
jos yritän sua hoitaa.
Pidä lämpimänä itses
kiedo villahuivi
ympärilles
ota vastaan
ajatuksein virta
hoitaa näin
sua koitan
lieskat tulen.
:)
Ajatus pelkkä lämmittää
se ilon tunteen tuo.
Hellät sanat viihdyttää
helpotuksen suo.
Ja aurinkokin taivahalla
säteen lähettää.
Ajatus ihanalla tavalla
tuntemusta vähettää.
Sanat kauniit kuulen
niistä ohjeen sain.
Helpottaa, mä luulen
villahuivin hain.
Lehtiä tuuli puista riipii,
aatoksein jälleen kauas hiipii.
Muistoja kauniita,hauraita,
niiden mä annan mieleni vallata.
Nuorena tyttönä tanssin ja lauloin,
Sinusta rakkaasta toiveita haudoin.
Yhteen kun mentiin, aurinko paistoi,
onnen taivaalla tähdetkin loisti.
Vuodet vieri, lapsetkin syntyi,
rakkauden voima heitä kantoi.
Vuosia jälleen - olet poissa,
yksin nyt kuljin, suruni kannoin.
Nyt olen vanha,yksinäinen,
riivitty puu olen eräänlainen.
Niin kuin lehdetön puu minäkin,
uutta kevättä ootan toivoen.
Elämä jatkuu, mitä tuo tullessaan,
uutta nuoruutta ei ainakaan.
Tyydyn ja hiljaa oottamaan jään.
Mitä - sitä en tiedä itsekkään.
En kaipaa en,
vain iloitsen
syksyn ihanuutta
joka vuosi ihan uutta
nyt vain ihailen
tää hetki nyt
niin pian mennyt
voimaa antaa
saa yli talven mua kantaa
Vihersi silmuina kevään
vienosti kesäisin liehui
eli hurmassaan
vaan syksy sen omakseen otti
loi kauniiksi... punertamaan
nyt syystuulillaan
tuon kesäisen vaahterapuun.
Kauniisti punertaa lehdet
ruskana syksyjen tullen
kirjoväreissään
ei tiedä se tuhoja myrskyn
ei kylmyyttä pakkasien
hienona ylpeillessään
nyt koreuttaan
vielä loistossa valoisan sään.
Putoaa koreat lehdet
kuolevat kauniitkin puistot
kylmässä talven
jäävät jäljelle kesän muistot
ja kaipuut keväiseen
lämpöön ja vehreyteen
ja loistoon syksynkin
kirjoväreissään kukkivaan.
Etsii etsii
eikä soisi löytävänsä.
Kaipaa kaipaa
eikä soisi saapuvan.
Kaipuu onko
täyttymystä sulompi?
Kaipuun kaipuu
jäljellekö jäis.
Kaipuu eloa
kantaa.
Kaipuu sydämessä
eloa antaa.
Ihminen kaipaa
mitä ei saa,
kaipuuta unelmassa
kaikessa.
Kaipuu uutta
ajatusta
antaa.
Lintujen lennellessä etelään
puiden varistaessa lehtiään
tuntuu; niin yksin mä tänne jään.
Siksi se kaihomieli vallan saa
täytyy vain itselleen muistuttaa:
elämä on kuitenkin ihanaa.
Sanasieppo unohti kai
surulliselta tuntumaan
sai
runonsa lyhkäisen.
Kaipuu syntyy
hetkessä
vaikk ois toinen
kaupparetkellä
vain puolituntisen
tai vartin.
Tunteet tulevat
uudelleen taas
palavat
vaihtuvat
ain parempaan.
:)
Syys saapui myös sydämmeen
kylmä viima tunteeseen
en arvata voinut saattaa
ettet iloa aina jaakkaan.
Vai me kaksi tiesimme sen
oli se niin ihmeellinen
vaistot sanoi sen
tiedon salaperäisen.
Vieläkö viestiä annat
et anteeksi anna
vierestä minut ohitit
kuin muistoksi vihjasit.
Loistaa koivu puvussaan
kultaa valoa lehdissään.
Kuin lamppuna seisoissaan
valaisten kuusta vieressään.
Valoa syksyyn hohtaa
hämärä illan hiipii
tuulenpojan kohtaa,
lehdet puista riipii.
Valonsäteinä maassa hohtaa
lehdet koivupuun.
Illan hämärän kohtaa
syksy talven totutteluun.
Katoaa syksyn väriloisto
harmaus täyttää maan.
Se on vuodenkierron toisto
kohti talven maisemaa.
Puut lehtensä pudottaa,
maa niistä katteen saa.
Vihreä nurmi alle jää,
keltaiset lehdet peittää maan.
Linnut lähtee - etelään,
palatakseen taas - kevääseen.
Kiertokulku ajaton,
vuodenajat vaihtuu, hyvä on.
Lepoa luonnolle, lepoa meille,
ihmisille elon teille.
Kunpa nauttia aina voisi,
kauniin kaiken näkevänsä soisi.
Lumiharson maan ylle heittää,
taivaankannen tähdet peittää.
Pakkasherra tavoittaa,
monen pienen nenänpään.
Siispä iloita voi tästä,
rikkahasta elämästä.
Ylös, ulos rientäkää,
syksyn lehtiin hukkumaan.
Täytit monta nuoruuteni kesää
taisit tehdä pesää
sydämeeni
taaskin syksy muistuttaa
sinusta
ja kesästä niin monesta
loistollaan.
Onnen tunnetta vaali
se muistaen elpyy.
Pahat sanat eivät
haittaa
ne tulevat ja
haihtuvat
ilman tarkoitusta
sokeana toisten
tunteille
ihmisten lausumat.
Kuule vain
sydämestä tulevat
valikoiden
rakkaan lausumat
ystävän, naapurin
pysyvät ja
toistuvat.
Muutu ei
oman onnen
taidot
vaikka
myllertääkin
mailman
vainot.
Ne koskettavat
pinnalta
luovuta syys
pois rinnasta.
Anna mahdollisuus
onnelle
rauha, rakkaus
myös itselle.
Ennuste huomisen;
idästä länteen
tuuli tuo sateen.
Tänään vielä taivas
huikean kirkas.
Vaahtera loitaen
taivasta vasten.
Huomenna toisin.
Voi, kun voisin
auringon pitää
se lämmittää.
Aurinko pysyy
vain pilvet
liikkuvat.
Vanha kertomus
mummosta, tuulesta
säteen lämmöstä ja
villaisesta huivista.
Sen taidat
sinäkin
muistaa
kuinka pahaa
kukaan haluaisi
toistaa,
kun palkinnoksi
saa vain
vaivaa?
Sade ja tuuli
ulkona soittaa
sisällä huivi
ja lämpö kyl
voittaa.
Puolikkaan kuun valossa
yksin yössä valjussa
kuljeksin ja haaveksin
ehkä enemmän muistelin
aikoja entisiä
muistoja niin läheisiä
yhdessä kun kuljettiin
toisemme syliin suljettiin
mukavat muistot lämmittää
koskaan en mä yksin jää
kun muistan hyvää ystävää.
Värit syksyn nuo
muiston menneestä luo.
Rapisee lehdet askelissa
oksien hiljaa kuiskiessa.
Kaulaani hän huivin sitoi
ystävyydeksi silloin nitoi.
Iloisesti polkua kulkien
toisiamme halaillen.
Ystävyydeksi elämän pituisen
kera lehtien ja syksyn sen.
Vain kaksi päivää lokakuuta
ja monta lehdetöntä puuta
alla ikkunani,
ne täyttävät maisemani.
Järven pintaa tuuli laineille ajaa
lapset tekevät pihalla majaa
alla ikkunani
joka päivä ilonani.
Hyppii harakka oksilla pihapuun
avaa harakannauruun suun
alla ikkunani
joka päivä kiusanani.
Tuuli kasaa lehtiä eteen oven
täyttäen joka loven
alla ikkunani,
niissä astelen iloissani.
Soi puhelin omassa taskussani
vastaan siihen innoissani..
alla ikkunani
näen hyvän ystäväni.
Askeleet tänään paina ei
ystävä kaikki huolet vei,
alla ikkunani
nauraen odottaa,lenkkikaverini.
Järvi lainehtii
myrskyä oottaa.
Hakkaa vene
rantakiviin.
Ahvenet alla
rantatörmän
piilossa pysyy.
Vavaksi nuoren pihlajan taitoin
siimaksi siihen narua laitoin
koukkua vailla oli pyydys tuo
juoksin kiireesti isän luo.
Isä pajassa koukun onkeeni takoi
pyysi;" Haehan lapseni vielä matoi,
keiton saaliista äiti keittää
kissalle ruoaksi perkeet heittää."
Onkimaan, juosten joelle kalaan
pikkusiskoilta menoni salaan,
eivät he malttaisi hiljaa olla
juoskoot keskenään vainiolla.
Koukkuun mato, sen veteen heitän
mielessäni jo keittoa keitän.
Ahvenet uivat rannassa ihan
joki on lähellä kotipihan.
Istun kivellä, kohoa katselen.
varpaita joessa samalla kastelen.
Ei kala nappaa, ei matoa syö
hämärtyy hiljalleen kesäinen yö.
Saappaissaan saapuu isäkin joelle
iho ja vaatteensa tuoksuvat noelle
pajassaan rautaa kun päivän hakkasi.
Hänkin onkensa virtaan nakkasi.
Pian jo kohonsa uppoaa veteen
isä ojentaa onkensa minun käteen.
"Nostappas tyttöni kala rantaan,
johan Ahti alkoi saalista antaan."
Isän onkea ihmeissäin katsoin
silloin ensimmäiset oppirahat maksoin,
isän ongessa ohuen siiman näin.
Naru siimalla kaloitta minä jäin.
Kalamatkan seuraavan sitten kun tein
ruoko vavan ja ohuen siimen vein
salaa isältä, rantaan ne kuljetin
kesäyössä kun joella kalastin.
Nuorena tyttönä minäkin
rannalla kosken ongin
iltaisin oksalla paksun puun
ihastuin kosken pauhuun
koskesta paljon lahnoja sain
tädille niitä kannoin mä vain
viimein hän toivoi etten toisi
eihän niitä kaikkia syödä voisi
Ruotsissa rannalla Trosan kosken
painoin mä poskea vasten posken
vaikka en voinut kalastaa
sainpahan poikaa halata.
Suuri oli pelkoni,
linnut kaikki katosi.
Meni monta viikkoa,
en nähnyt yhtään lintua.
Olihan tietysti harakoita
ja noita variksia harmaita,
mutta pikkuisia kaipasin,
poissaoloa ihmettelin.
Mitä lienee, jotka lentelee?
Suuri parvi edestakas ryntäilee.
Siihen tiaisetkin pyrähtävät,
vaahteran oksalle lennähtävät.
Onpa mieli hyvä mulla
kun tohtivat takaisin tulla,
Nuo pienet sirkuttajat,
aamuiset ilon tuojat.
Sade ikkunaan hakkaa
koska lakkaa.
Yö on sysimusta
ei rajaa taivaan näy.
Ei ole tähtiä, kuuta
ei ole muuta
kuin ropina vesirännin,
mi kidastaan vettä sylkee.
Se tuutulauluksi muuttuu
kun tutimaan meen.
Sitä kuunnellen
uneen vaivun,
toivon aamulla taivaan
selkiintyneen.
Lehdetön puu,eessä ikkunan,
taivas kirkkaana hohtaa.
Tuuli lempeesti oksia tuudittaa,
uuteen aamuun, ihanaan,
herätä taas saan.
Kaukana tuolla värikäs metsä,
siellä on viellä syksyn ruska.
Järvellä laine liplattaa,
ilmassa kaihoa, syksyä vaan.
Maa kohta roudan alle jää,
puut, pensaat, kukkaset,
horrokseen painavat pään.
Elämä virtaa kumminkin,
ei pysäytä pakkanen, routakaan.
Lumivaippa suojansa niille suo,
taas kohta on aika herättää nuo.
Uuteen eloon, kukintaan
jo herää puut ja pensaat,
kukat nää.
Ihmiset ja eläimet,
myös tuntee kevään riemuineen.
Uusi alku kaikelle,
vanhalle ja nuorelle.
Kiertokulku jatkuu vaan,
vuodesta vuoteen eletään.
Kunnes joskus vuoro jokaisen,
on päättää matka maallinen.
Usein öisin valvon minäkin
joskus katsellen kuuhun tähtihin
viime yönä sitten kuitenkin
tartuin viimein puikkoihin
kaunista neuletta nyt jo pukkaa
värejä paljon, puuta ja kukkaa
langan lopuista taidetta syntyy
innostus kirjasta yhä vain yltyy.
Tintti pörröttää höyheniään
touhuissaan on kovin.
Jää kuin miettimään
paikallaan on tovin.
Kissa alla puun hiipi
katse lintuun tähyilee.
Puhdistettu on jo siipi
tarkkaillen kissaa pälyilee.
Auringossa aamun aikaisen
kylpee lehdet syksyiset.
Hetkeen ainutkertaiseen
liittää kissan ja lintuset.
Lintu pyrähtää jo lentoon
kissan aurinko nukuttaa.
Tuulen vireeseen hentoon
säteet auringon hukuttaa.
Kolahtaa jo naapurin ovi
hänet kutsuu työ.
Nukkua enää ei sovi
loppunut kun on yö.
Sivun laita häämöttää
pian 'lieskat' suvun kääntää
harmaan päivän piristeeksi
ruskan värien lisukkeeksi
runonurkka taas iloa antaa
meidät sanailun riemuun kantaa
iloitkaamme sanoistamme
oman kielen onnestamme
voimme sitä taivutella
muotoon moneen mutkitella
aivojemme virkisteeksi
päiviemme viihdykkeeksi.
paholainen tuppas mukaan
huomasiko tuota kukaan
sivun suvuks väänsi vainen
vaan ei arka tämä nainen
pahulaisen kanssa painin
vaikken sukua lie Kainin.