pelottaa

ne on sut jo kasvattanu ja sun on nyt aika alkaa olemaan omillas, vaikkakin tietysti voit pitää vanhempiisi yhteyttä ja rakastaa niitä siitäkin huolimatta.

Elä tätä päivää ja nauti tyttönen hyvä tästä hetkestä! Älä hukkaa elämääsi pelkäämiseen! Kyllä niitä voimia sitten löytyy pakon edessä, kun aika vanhemmista jättää. Ei ole vaihtoehtoja, oman elämän on jatkuttava. Yleensä vanhemman, etenkin iäkkään menettäminen on luonnollista, oikea järjestys. Oli se kuolinsyy sitten mikä tahansa. Ikinä ei kuitenkaan kenenkään kohtalosta tiedä, kuka täältä ensin lähtee. Onneksi. Joten oikeasti nauti nyt vanhempiesi seurasta, äläkä pelkää tulevaisuutta.
Itse olen menettänyt tänä vuonna ensin mieheni yllättäin ja hiljattain oman äitini. Rankkaa, mutta enköhän selviä ajan kanssa. Pohjalta ei ole kuin tie ylöspäin.

tyttö pienoinen. Elämä katsos ei aina mene niin kuin kirjoissa kirjoitetaan. Eli turhaan pelkäät tulevaa, elä tässä hetkessä!

Eihän sitä tiedä vaikka sinä itse kuolet jo tänään, huomenna, ylihuomenna... Kuitenkin jo ennen vanhempiasi. Silloinhan pelkosi on ihan turhaa!

:)

Mitä murehdit jo ennalta sellaista mitä ei ole vielä edes päässyt tapahtumaan. Turhaa, turhaa, turhaa...

On kaksi päivää, josta ei kenenkään ( ei edes tyttösen) pidä huolehtia, eilinen ja huominen. Kukaan ei ole koskaan sortunut tämänpäivän taakan alle. Vain jos siihen lisätään eilinen ja huominen, vain silloin taakka on liian raskas, vain silloin.

Mulla on sama vaikka oon jo 3kymmpinen lähes ja vain toinen vanhempi elossa. Täällä oli kyllä muutama hyvä vastaus sinulle tullut ja ne oikeastaan sai minut pelkäämään vähemmän.

Mutta kun on niin lähellä sitten tilanne /ihminen, kuinka kestän toisen sairaudet tai vanhenemisen ja kun hänelläkään ei ketään ollut elämässään. Kenelle soitan sitten? Löydänkö uusia tuttuja? Olen sinkku nytkin, yksin. Mitä jos joku tilanne tulee että tarviin apua vaikka kipeänä tai joitain neuvoja? Keskustelua. Itse voi etsiä ratkaisuja, mutta pitäisi joku toinenkin ihminen olla tai toisia. Miten käsittää että jotain niin oleellista olisi poissa joskus taivaassa, se jonka kanssa jutteli. Miksi ihmisellä ei voisi olla vaikka kymmenen lisä vuotta elämässä tai enemmän? Kuinka selviän vanhemman hoidossa, auttamisessa, virikkeissä, vaikka olisikin hyvässä paikassa?

Aikaista, niin aikaista tämä pohdinta tulevaisuudesta. Mutta aika menee joskus eteenpäin. Ja ihminen tarvitsee toisia jossain määrin, niitä läheisiä. Toivottavasti uusia tuttuja saan etten ihan yksin jää. Yksin on liian heikko.

Mäkin epäilin romahtamista siinä tilanteessa, mutta en halua romahtaa enkä panikoida, vaan surra, ja suru menee pois. Pitää tajuta että toisella on taivaassa joskus hyvä olla. Ja jotenkin elämä jatkuu. Kai se olisi epäluonnollisempaa jos itse menisi ensin, niin normaalimpaa kai oikein päin. Alkaa itkettää kun ajattelen asiaa, vaikka kukaan ei ole kuollut. Muistoja muistoja on aina tässä tänäänkin ja vain rajan takana silloin tuskin kovin kaukana ... Myös jos vahva persoona elämässä, miten voi olla ilman jos hän vanhenee. Ei voi ymmärtää. Pitää kai luottaa elämään.

Omakin vanheneminen, kuinkahan sekin aikanaan. :) Jos niin käy.

Joskus kai kuvitteli että aika on pitkä eikä kukaan vanhene koskaan. Niinpä niin. Enkä ole tämän vanhemman kanssa ollut niin paljoa tekemisissä, sekin tuntuu kamalalta. Menetettyä elämääkö. Ei voi mitään nyt, mennyttä ei voi kääntää. Ja väkisin ei voi vääntää. Itsesyytöstä.

Olisipa joku vertaisnettisivu niin voisi tämän tai vastaavan asian kanssa miettivät löytää joskus toisiaan. Ei olisi ihan niin yksin, jonakin päivänä . Mietin usein nykyään asiaa, koska se on niin väistämätön ja pitäisi elää tässä päivässä. Jatketaan keskustelua. - Ja ehkä silloin on joku vertaistuki toivottavasti.

Joku päivä ei näet voi Hätätilanteessa enää kysyä "äiti tulisitko auttamaan" tai isä. Silloin on yksin pärjättävä tai yritettävä haalia tuttuja, niin vaikeaa kuin se onkin joskus. Muuten tulee orpo olo, vaikka yksinkin tavallaan pärjää jossain. Kaikilla ei ole muuta sukua eikä sisaruksia. Mutta maailmassa on ihmisiä kun vaan saa jonkun tavoitettua. Ja myötätuntoakin joillakin vähän.

Mä haluan uskoa että kaikki menee ihan hyvin. Ja löydän hyviä tuttuja. Mutta nyt on Tänään, eikä huomenna.

Ota diapamia

oletko kokeillu kirkollista apua?monesta kirkosta löytyy varmasti hyvä pappi joka osaa manipuloida ja valheita suustaan pieksien siihen malliin,että joku heikkohermoinen hysteerikko saa siitä apua pelkoihinsa.

Mulla on kolme lasta. Pienin syntyi heinäkuussa keskosena, koko raskaus oli vaikea ja sain pelätä että menetän vaavin. siitä selvittiin ja saatiin ihana käärö kotiin.Tyttö kastettiin ja elämä näytti kulkevan ihanasti eteen päin vihdoista viimein,mutta sitten koitti yksi ilta mieheni lähti asoilleen illalla,mutta ei tullutkaan kotiin vaan joutui sairaalaan.oli usean tunnin elvytyksessä ja kun tilanne tasaantui niin siirettiin osastolle. sairautta on nyt kestänyt melkein 2kk ja hoitoja on annettu kaiken laisia mutta eivät ole tehonneet solumyrkky ja kaikki muut ovat tuoneet lisää muita oireita. olemme alku pisteessä ja eikä tule paranemaan kokonaan koskaan. elämme tunti kerrallaan koska koko ajan on vaara että suoni katkeaa jne.. Pyrin tällä kirjoituksella siihen että ihmiset valittavat ihan liikaa, ja eivät ole mihinkään tyytyväisiä. Mä joudun hoitaan yksin talon ja lapset, enkä valita siitä työt tehdään sillain kun keritään yöllä nukun pari tuntia jne.. Mutta mä en voi näyttää lasten edessä kuinka rikki olen sisältä ku en tiedä saanko viettää elämää mieheni kanssa tunnin tai pari vuotta. Siksi yritän nauttia niistä hetkistä mitä saan hänen kanssa vielä olla, vaikka sattuu katsoa toista kun toinen kärsii kivut ovat niin kovia että koko kroppa tärisee. Pelkään joulua että joudun yksin viettään sen lasten kanssa ilman miestäni,mutta elämän on jatkuttava. Vaikka se on epäoikeuden mukaista ja välillä todella raadolista, mun pieni vaavi ei välttämättä tule isäänsä ikinä tutustuun..