Puhuin taannoin kaverini kanssa ex-sulhaseni kuolemasta. Vaikka olimme eronnet, olimme kuitenkin hyviä ystäviä. Minulla on uusi mies, jonka kanssa olen ollut yli vuoden (ystäväni kuoli puolivuotta sitten) Kaverini sanoi minulle että olen hieman itsekäs, kun en voi ajatella miltä minun miehestäni tuntuu, kun itken exäni perään. En minä exäni perään itke, suren vain ystäväni poismenoa. Hän oli minulle ystävä, jota erosta huolimatta rakastin. Olin antanut sellaisen kuvan itsestäni että seurustelin edelleen exäni kanssa. Jälkeenpäin luin muistopuheeni joka pidin hautajaisissa. Kyllä siitä sellaisen kuvan sai että olin hänen leskensä tai ainakin ulkopuoliset ehkä sai sellaisen kuvan. Pappikin tuli puheeni jälkeen kertomaan että kyllä se näin taitaa olla että kohtalo teidät erotti ja että näin oli määrätty. Kyllä minua hävettää asia, koska mielestäni yritin pitää puheen ystävänä enkä tyttöystävänä jonka mies on kuollut. Suru ainakin sulki silmäni tosiasialta ja tulin itsekkääksi. Mutta nyt kun on tämä ns.selviytymisvaihe päällä, tulen vain miettineeksi, että miksi toimin suurimman surun hetkellä juurikin niin itsekkäästi?
Voiko suru muuttaa ihmisen?
Itsekäs?
6917
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tässä jutussa minua säälittää eniten kuollut ex. Todellakin. Hän kuolee ja sä vaan pohdit teitkö nykyistä kohtaan väärin itsekkäästi. Sä oot elossa ja sulla on sentään joku ja nykyisellä miehellä - eli toisenne. Etkä ole hylätty millään lailla.
Toivottavasti ex löytää sitten jotain parempaa toisella puolella. Tuskin kukaan mies pitäisi siitä että nainen korostaa "ystävä" asiaa noinkin paljon ja puhuu vielä hautajaisissa kaikkien kuullen kuin kumppani vaikka ei ole, ellei ole tunteet myös pois.
Onnea jatkoon. Mun mielestä siis ex:ää kohtaan olitiin itsekkäitä, ei nykyistä, -ellei- ex:llä olleet tunteet kuolleet kokonaan. Kaikkea sattuu, mutta jos ajattelee miltä toisista ehkä tuntuu niin hyvähän se olisi. Kuollut ei ole vaan kertomassa omaa kantaansa, vaikka haluaisi tai sitten ei.
Jos nykyinen mies huolettaa, sä voit sitä "paapoa" ja lepytellä. Ja kertoa että kuolema vaan jotenkin järkytti.
Ei sinun tarvi exääni sääliä, koska ei hänkään minun halunnut häntä säälivän tai hänen kohtaloaan. Haluan vain valottaa asian paremmin. Kaverini joka sanoi minulle että olen itsekäs, ei tuntenut exääni, eikä meidän suhdetta. Ja eikä voinut ymmärtää että ex-pariskunta voi jatkaa eloaan erosta huolimatta ystävinä. Ex-anoppini (joka on myöskin yksi ystävistäni) pyysi minua pitämään pienen puheen siellä hautajaisissa ja en siinä maininnut erostamme mitään, ehkä rakkaudentunnustuksia ystävänä, jotka kuitenkin muotoilin väärin. Exäni toivoi kun juttelimme viimeisen kerran että elämässäni on kaikki hyvin ja nyk. mieheni pitää minusta huolen. Ja että hänen tulee ikävä minua ja juttutuokioitamme. Nyk.mieheni on tukenut minua tässä surussa ja tekisi samoin jos hänen exänsä menehtyisi. Ehkä kaverini laittoi tämän itsekkyys jutun päähäni tai hän on asian niin kokenut. Halusin tietää mitä muut asiaa tuntemattomat tämän tulkitsee. Jossakin kohtaa koen että toimin itsekkäästi (ainakin sen puheen kohdilta) ja jossakin taas en.
Niinhän ne miehet aina sanoo ettei tarvitse sääliä, kukapa sääliä haluaisi. Ja kun ei kiinnostakaan. "Sääli on sairautta" sanonta kuuluu. Mutta kyllä minua silti säälittää ex, eikä nykyinen. Ystävä voi olla, mutta onko kaikissa tapauksissa puhtaasti sitä vai jääkö toiselle tunteet. Mutta tilanne on kuitenkin tämä.
Eipä puheessa mitään itsekästä ole. Mutta ei se ehkä "kiva" ole jos jotkut pariksi edelleen luuli, vaikka uusi kuvioissa. Tai jos puhuu rakkaudesta, vaikka on pelkkää ystävää vain. Mutta se tilanne meni jo. Ei sulla ongelmaa ole.
Jos nykyistä miestäsi kohtaan pelkäät olevasi itsekäs, oikea palsta olisi kaiketi jokin parisuhteisiin liittyvä. Jos kuolema palstalla ei vainaja yhtään sureta, palsta on kait väärä. Ainakin mun mielestä täällä muistellaan(?), eikä mietitä tekikö nyxää kohtaan jotain väärin.
Se on hyvä että pohtii onko itsekäs, silloin voi tietää ettei muita loukkaisi. Sopivassa määrin ihminen on itsekäs ja sitten taas muita ajatteleva. On kiva jos voi toista ajatella. Ja virheitä voi korjata jep jep
mä huomaan kanssa suuressa surussani tiettyä itsekkyyttä, en jaksa ottaa ihmisiä huomioon. Läheinen ja rakas äitini kuoli äskettäin. Isäni kaipaisi huomiota,mutta en millään jaksaisi häntä (on alkoholisoitunut eikä ymmärrä surusta mitään).En myös jaksaisi ottaa huomioon anoppia joka haluaisi kovasti tulla meille mummoilemaan. Mulla riittää nyt ajatuksia vain kuolleelle äidilleni. Hyvätkin ystävät ovat jääneet ihan syrjään jos he eivät tunnu suruani täysin ymmärtävän. Suuressa surussa ei kai usein tilaa ole kuin omalle pahalle ololle ja vainajan muistelulle.
Otan osaa suruusi. Sinulla on oikeus nyt olla "itsekäs" ja ajatella vain itseäsi. On kohtuutonta, etteivät vanhemmat ja elämää kokeneemmat sitä ymmärrä, jos et heitä jaksa nyt huomioida, esim. anoppisi. Suru vie voimia, vaatii aikaa ja voimia käydä surutyötä läpi. Sinulla on todellakin oikeus nyt sanoa EI kaikella mitä et halua ja minkä koet vain raskaaksi ja väsyttäväksi. Jos joku ei sitä ymmärrä, se on hänen ongelmansa, ei sinun. Oikeasti välittävät ihmiset kyllä ymmärtävät.
Sanot vain suoraan, että et jaksa nyt ajatella muita ihmisiä, etkä ottaa heitä vastaan "hoidettavaksesi". Sinulla on oikeus ajatella itseäsi. Muuten uuvut ja romahdat.
Surutyötä tehdessä on pakko olla itsekäs, jotta siitä selviää eteenpäin ja jaksaa ajan myötä alkaa rakentamaan elämäänsä "jälkeen menetyksen".
Sinun elämässäsi on nyt menossa aika, jossa olet luopumassa entisestä elämästäsi äidin kanssa, sopeutumassa uuteen elämään ilman äitiä ja sen kanssa oppii ajan myötä elämään. Muistot eivät kuole ikinä, eikä rakkaus äitisi kanssa, mutta tämä elämän muutos vaatii sinulta voimia. Et ole pahalla tavalla itsekäs nyt, vaan hyvällä tavalla. Onhan loppujen lopuksi muidenkin etu, että selviät, jaksat ja toivut hyvin jatkamaan elämääsi muiden läheistesi kanssa. Voimia sinulle.