Sydän itkee

Hei!

Ymmärrän sinun tuskaa ja ikävää varsin hyvin. Itse menetin rakkaan ja läheisen siskoni puoli vuotta sitten. Ikävä on jokapäiväistä. Kun sellainen ihminen, jonka kanssa on elänyt ja jakanut kaikki asiat yhtäkkiä vain lakkaa olemasta.. se on niinku niin hirveätä, aivankuin eläis jossain pahassa painajaisessa joka ei tahdo päättyä millään..Monet läheisensä menettäneet sanoo, että aluks on se hirveä tuska ja hätä, joka sitte ajan myötä vaisunee, mutta ikävä ei lopu koskaan!! En osaa sanoa sulle oikein mitään kun en tiedä onko äitisi poismenosta kuinka kauan vai vähän aikaa. tai ei sillä oikeastaan ole niin merkitystä. Tiiän, että kuvien kattominen ei sitä rakasta ihmistä enää vierelle tuo, olen huomannut saman kun sinä. Kauheesti sitä vaan tahtoo niitä kuvia ja tuttuja tavaroita katella tai pukea päälle sen ihmisen lempipaita jne. Onneks meillä on sentään muistot ne on semmosia kultahippuja elämän varrelta ja niissä ne meidän rakkaat tulee aina elään..Joskus tulet huomaan, että voi mennä vaikka yks päivä kun ei ajattele sitä ikävää, mutt sitte se taas tulee ihan kun pyörremyrsky päälle. Koita silti jaksaa! Kirjottele takas jos tuntuu siltä.

ei äitisi tahtoisi että olet surullinen, vai tahtoisitko että lapsesi tuntisi niin kuin sinä tunnet nyt? toivon että tämä auttaisi edes vähän...

Katsele kuvia ja itke jokaisella täytyy olla oikeus suruun. Toisella ihmisellä surutyö kestää kauemmin ja toinen suree sisään päin näyttämättä tunteitaan. Jokaisen ihmisen erillainen surutyö on oikea. Siihen ei ole mitään kaavaa kuinka kauan tai mitenkä me teemme sen. Ole sinä aivan huoleton ja tee niin kuin sydän sanoo. Ole vain oma itsesi äläkä ajattele mitä muut ajattelevat.

Ole minun ystäväni? Minä olen varmasti sopiva sinulle äitisi tilalle? Äitisi paikkaa minä en voi ottaa mutta voin olla melkein kuin hän. Kokeile edes?

olen itse mennyt läpi uuren surun. Menetin parhaan ystäväni ja sankarini. Mailma pysähtyi, mutta jostain alkoi kumminkin valo säteillä, kun aikaa oli mennyt. Annoin itseni surra, en välittänyt siitä "mikä aika on sopiva". Suuena lohtuna oli minulle hautausmaa. tunsin olevani lähellä kaipaukseni kohdetta. Nimittäisin hautausmaat lohtupuistoksi, koska siellä on niin paljon rakkautta.Aika, ei mikään muu.

MIkään muu ei auta sydän suruihin kuin aika.minullakin kuoli noin 1v sitten mummi.Itkin ainakin 3 kuukautta.

voi sua mä voin sanoo et toi on tosi rankkaa. okei mun tarina alkaa näin,olin 14v.olimme äitini kanssa suunnittelemassa lomaa kreikkaan kesällä ja juuri kaksi viikkoa ennen matkaa äiti kuoli syöpään jonka olemassaolosta olin tiennyt jo 8 vuotiaasta matkan piti olla viimeisiä hetkiä äidin kanssa lempipaikassamme ja sitten hän kuoli juuri kun olisimme päässeet matkaalle.olin tullut koulusta ja näin lapun pöydällä missä äitini oli kirjoittanut olevansa sairaalassa ja tulevansa heti kun pääsee,ja että soittaa illalla,illalla hän ei kuitenkaan soittanut vaan sairaalasta soittikin nainen joka ilmoitti että äitiä ei enää ole siitä saakka olen ollut hyvin masentunut mua on aina kiusattu koulussa ja äiti oli mun paras kaveri.kaikista paras lääke suruun on itkeminen ja aika ja myös se että muistelee äidin kanssa vietettyjä hyviä hetkiä.Näet äitisi taivaassa ja äitisi näkee sinut koko ajan ja ajattelee sinua koko ajan.ajattele miten äitisi toivoisi sinun elävän kuolemansa jälkeen, äitisi on läsnä ja jonain päivänä pääset hänen luokseen taivaaseen.Koita kestää